Dervišši-esitys Istanbulin Cirkecin 
rautatieasemalla. Dervišš on islamin 
mystikkoliikettä edustavan veljes-
kunnan jäsen. Derviššit tunnetaan 
erityisesti tanssitekniikastaan.
Kuva: Vladimer Shioshvili, 
Wikimedia Commons

Balkanilta löytyy

Euroopan vanhin islam

JEAN-ARNAULD DÉRENS JA LAURENT GESLIN

Islam on ollut osa Eurooppaa jo yli tuhannen vuoden ajan ja se on ulottunut Venäjältä aina Andalusiaan asti. Balkanille se juurtui osmanien valloitusten ansiosta, ja siellä sen sisältöä rikastuttivat ja modernisoivat erilaiset sosialistisen yhteiskunnan kanssa tehdyt omaperäiset kompromissit. Se on saanut eri maissa hyvinkin erilaisia muotoja, mutta missään se ei ole välttynyt sukupolvien välisten jännitteiden ja ulkopuolisten vaikutteiden aiheuttamilta ristiriidoilta.

Lokakuun lopussa 2015 Unkarin pääministeri Viktor Orbán väitti seuraavasti: ”Islamilla ei ole mitään yhteistä Euroopan kanssa. Se koostuu toisenlaista maailmaa varten luoduista säännöistä. Islam on tuotu maanosaamme ulkopuolelta.” Bosnia-Hertsegovinan islamilaisen yhteisön korkeimman johtajan kipakkaa vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Reis-ul-ulema Husein Kavazović näpäytti Orbánille, että myös juutalaisuus ja kristinusko olivat syntyneet Euroopan ulkopuolella.

Kaakkois-Euroopan muslimijohtajat korostavat usein eroa Balkanin ja lännen muslimiyhteisöjen välillä: Balkanin islamin historia on pitkä, kun taas lännessä olevat yhteisöt ovat saaneet alkunsa maahanmuuttajien parissa. Juurien korostamisen tarve on tietenkin osa muslimien vaatimusta kuulua alueen ”kanta-asukkaisiin” – olennainen osa Balkanin kansallisaatekiistoja kun on nimenomaan se, että alueen ”alkuperäisimmän” kansan oikeudet kävisivät muiden edelle. Juurien korostaminen on toisaalta vastaus myös pakkomielteiseen islamofobiaan, joka väittää islamin olevan uskontona ei-eurooppalainen ilmiö. Kolmas taso, joka löytyy pikemminkin rivien välistä, antaa ymmärtää, että Balkanin islam eroaa kulttuurisesti arabimaiden, Afrikan ja Aasian islamista, minkä ansiosta se sopii paremmin yhteen hypoteettisen eurooppalaisen identiteetin kanssa.

Islamin historia Euroopassa alkaa 700-luvulta: Al-Andalusin aika Pyreneiden niemimaalla kesti vuodesta 711 aina vuoteen 1492, muslimivaltio Sisilian emiraatti kesti vuodet 948–1091 ja osmanien valloitusten ansiosta se sai jalansijan Kaukasiasta, Krimiltä ja lopuksi Balkanilta. Jo ennen kuin turkkilaisarmeija ylitti Évrosjoen Traakiassa (1371), joidenkin kertomusten mukaan Balkanilla tunnettiin jo kiertelevät derviššit. He kulkivat käännyttämässä paikallista väestöä, jonka kristinusko oli tuohon aikaan vielä ailahduksille altis, ja kerettiläisiin virtauksiin kuten bogomiileihin (katso artikkeliin liittyvä sanasto) liittymistä tapahtui usein. Islamiin kääntymisestä tuli arvostettu vaihtoehto kuitenkin vasta, kun osmanihallinto sai pysyvät rakenteet 1400-luvulta alkaen.

Osmanit eivät pakottaneet kääntymään islaminuskoon

Osmanit eivät koskaan pakottaneet väes­töä kääntymään islaminuskoon, mutta muslimit nauttivat eduista, etenkin veroeduista, joita muilla ei ollut. Ei-muslimit joutuivat muun muassa maksamaan erityisveroa sulttaanin takaamasta suojelusta, heidän omistusoikeuttaan oli rajoitettu eikä heillä ollut pääsyä kaikkiin päällikkötason virkoihin sen enempää siviili- kuin sotilaspuolellakaan.

Bosnia-Hertsegovinassa väki kääntyi islamiin suurin joukoin nopeassa tahdissa. Suuri osa yläluokasta oli kääntynyt uuteen uskoon jo 1500-luvulta lähtien. Jotkut historioitsijat selittävät tämän ilmiön sillä, että ”kerettiläiset” suuntaukset, kuten bogomiilien ja kataarien tyyppinen dualismi, olivat olleet bosniakkikirkossa vallalla jo pitkään ja paavi Honorius III oli jopa vaatinut ristiretkeä sitä vastaan vuonna 1225. Bogomiilien perintöä korostamalla bosnialainen historiankirjoitus on voinut juurruttaa islamin alueelleen niin, että on ollut mahdollista väittää islamiin kääntymisen johtuneen ennemmin kansallisista erityissyistä kuin ulkoisten tekijöiden, kuten osmanivalloituksen, vaikutuksesta. Tosi asiassa syy-yhteyttä on vaikea arvioida. Kääntymisten nopeus selittynee pikemminkin sillä heikkoudella, mikä vallitsi niin katolisten kuin ortodoksien kirkollisissa rakenteissa1. Islam sai helpoiten jalansijaa niillä seuduilla, missä lännen ja idän kristityt kirkot olivat historian aikana taistelleet vaikutusvallasta, eli Rooman valtakunnan vuonna 395 tapahtuneen jakautumisen jälkeisen rajalinjan alueella eli sekä Bosnia-Hertsegovinassa että Montenegrossa (katso myös kartta).

Albaniankielisellä alueella islamiin kääntyminen puolestaan tapahtui hitaasti ja vähitellen. Kosovossa joissakin kylissä albaanit ilmoittivat julkisesti olevansa muslimeja, mutta harjoittivat salassa kristinuskoa. Kun omaisuus oli miesten nimissä, ja miehet perivät sen, he olivat muslimeja, kun taas naiset, joiden tehtävänä oli opettaa lapsille uskon perusteet, olivat kristittyjä. Viti/Vitinan seudulla osmanihallitsijoiden 1800-luvulla aloittamalla uudistusohjelmalla oli paradoksaalisesti traagiset seuraukset. Ensimmäinen sulttaanin antama niin sanottu Gülhanen hatt-i sharif eli edikti vuodelta 1839, jossa muun muassa julistettiin suvaitsevuutta uskontoja kohtaan, johti siihen, että siihen asti muslimeina pidetyt seudun asukkaat luulivat voivansa jatkossa harjoittaa vapaasti katolisuuttaan, mutta siitä seurasikin välittömästi rangaistus. Esimerkiksi Binac/Binçën ja Stublan kylien asukkaat pakkosiirrettiin tästä syystä Anatoliaan2. Tämä erikoinen synkretismi valaisee Kosovon alueen väestön identiteetin kompleksisuutta ainakin 1800-luvulle asti paremmin kuin serbien tai albaanien jälkikäteen kehittämät kansallisaateprojektiot.

Serbiruhtinas Stefan Nemanjan poika pyhä Sava oli saanut jo vuonna 1219 Bysantin patriarkan tunnustamaan Serbian­ kirkon autokefaalisen aseman, ja vahvan hallintorakenteen ortodoksisesta kirkosta tuli osmanihallitsijoiden hyväksymä neuvottelukumppani. Bulgaarien, romanian puhujien ja serbien asuttamissa maissa ortodoksinen kirkko astui sulttaanin ”suojeluksessa olevien uskonnollisten yhteisöjen, milletien” johtoon.

Osmanien valloitusten jälkeen vuonna 1557 Serbian kirkon riippumattomuuden palautti patriarkka Makarije, joka oli läheistä sukua suurvisiiri Mehmed pašša Sokolovićille, joka puolestaan kuului Bosnian ja Serbian rajaseudulta peräisin olevaan islamiin kääntyneeseen ylimyssukuun. Millet-yhteisöistä tuli eräänlaisia protokansallisia rakenteita, joiden pohjalta rakennettiin uuden ajan kansallisuusaatteita 1700- ja erityisesti 1800-luvulla. Tämä selittää eri ortodoksikirkkojen kansalliset eroavaisuudet.

Tässä prosessissa muslimit kuitenkin jäivät syrjään. He olivat osmanivaltakunnan alamaisia mutta vailla omaa erityistä kieleen tai ”kansallisuuteen” perustuvaa yhteisörakennetta. Sen takia muslimit pysyivät pitkään uskollisina ”Portille” (osmanien hallitukselle) ja vastustivat kristittyjen kansojen kansallisuusmielisiä ajatuksia. Kristityt puolestaan pitivät kaikkia muslimeja – myös slaavilaisia kieliä tai albaania puhuvia – ”turkkilaisina”.

Jatkuvaa väestön muuttoliikettä

”Sanoinkuvaamattoman upea kaupunki” – näin kuvasi vuonna 1660 kuuluisa osmanimatkailija Evliya Çelebi Belgradia, jonka rakennukset olivat lumonneet hänet. Tuohon aikaan Belgradissa oli 17 000 muslimitaloa ja kymmeniä moskeijoita3. Nykyään kaupungissa on jäljellä yksi ainoa moskeija, Bajraklin moskeija vuodelta 1575, joka vaurioitui pahasti maaliskuussa 2004 järjestetyissä albaanien vastaisissa mellakoissa4.

Vuonna 1804 tapahtunut ensimmäinen serbien kansannousu ja sitä seurannut kreikkalaisten kapina olivat merkkejä osmanivaltakunnan vähittäisestä rapautumisesta sekä Balkanin muslimiväestön elinpiirin voimakkaasta kaventumisesta. Serbien toisen kansannousun jälkeen vuonna 1815 ”turkkilaiset” ajettiin kerta kaikkiaan tiehensä osmaneilta vallatuilta alueilta ja tilalle virtasi kristittyjä osma­nien hallintaan jääneiltä seuduilta. Montenegron valtion vähittäinen laajeneminen ja siihen kuuluneet joukkomurhat ja pakkokäännytykset ortodoksiseen uskontoon johtivat nekin muslimien poismuuttoon5. Sama kohtalo koski niitä muslimeja, jotka asuivat alueilla, joihin Kreikan vuonna 1821 alkanut vapaussota ulottui. Mittava muslimipakolaisten (muhacir) virta suuntautui pois ”sodan maasta” (darülharb) ”islamin maahan” (darûlislam). Kansallisvaltioiden vähittäinen muodostuminen Balkanille 1800-luvulla oli siis omiaan aiheuttamaan valtavia väestön muuttoliikkeitä.

Kun albaaninkielisessä maailmassa rakennettiin kansallista identiteettiä, mallia ei voitu ottaa ortodoksikristityistä, koska suurin osa albaaniväestöstä oli muslimeja. ”Albanismi” sekoittui ”osmanismiin” eli albaanien kansallisaatteen edistäjät kannattivat kahdensuuntaista lojaalisuutta: ensinnäkin ”yleisisänmaata” eli osmanivaltiota kohtaan ja toiseksi ”erityisisänmaata” eli Albaniaa kohtaan. Venäjän ja osmanivaltakunnan välisen niin sanotun Turkin sodan jälkeen Berliinin kongressi vahvisti vuonna 1878 osma­nien Euroopan mantereella sijaitsevien alueiden jaon. Tällöin osmanivaltion albaanien asuttamilta eri alueilta tulleet albaanijohtajat kokoontuivat Kosovon Prizreniin 10.6.1878 ja ilmoittivat albaanien haluavan pysyä osmanien hallinnon alaisuudessa, mutta muodostaa oman yhtenäisen autonomisen alueen (vilayet).

”Albaanikysymys” jäi suurvalloilta lähes huomiotta. Prizrenin liittoa pidetään kuitenkin ensimmäisenä albaanien modernin kansallisuusaatteen ilmaisuna, joka ylitti uskonnolliset erot. Albaanihistorioitsijat korostavat myös ”kansallisen uudelleenheräämisen” perustajien kuulumista suufilaiseen bektashiveljeskuntaan. Heitä oli muun muassa Naim Frashëri (1846–1900), Qerbelaja-nimisen Karbalan taistelusta (680) kertovan eeppisen runoelman kirjoittaja. Bektashilaisuus edustaa eroa sen välillä miten suurin osa sunneista ja toisaalta šiialaiset ja suufiderviššit näkevät islamin historian. Bektashilaisuus oli sunnalaisesta islamista erillinen ”kansallinen usko”, jonka tehtävänä oli muodostaa albaanien kansasta oma erillinen kokonaisuutensa.

Ensimmäisen Balkanin sodan päätyttyä vuonna 1912 osmanivaltio joutui luopumaan viimeisistäkin alueistaan Euroopan puolella, kun bulgarialaisten, kreikkalaisten, montenegrolaisten ja serbien muodostaman Balkanin liiton yhteinen armeija oli pakottanut sulttaanin joukot perääntymään. Albania julistautui itsenäiseksi 28.12.1912 Vlorën rannikkokaupungissa. Kosovon ja Makedonian muslimienemmistöisillä alueilla jotkut beyt yrittivät asettua vastustamaan Balkanin liittoa, mutta lopulta sadat tuhannet ihmiset lähtivät maanpakoon. Vuonna 1920 ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Turkin sisäministeriö arvioi maahan saapuneen noin 400 000 pakolaista. Konfliktit olivat vaatineet kymmeniä tuhansia kuolonuhreja. Muslimien pako Balkanilta jatkui edelleen myös maailmansotien välisenä aikana, kun Turkki ja Kreikka toteuttivat Lausannen rauhansopimuksessa 1923 sovittua väestön vaihtoa.

Toisen maailmansodan jälkeen sosialistinen Jugoslavia ja Turkki tekivät sopimuksen väestön muuttomahdollisuuksista, mikä johti 200 000 muslimin lähtöön Makedoniasta, Kosovosta sekä Novi Pazarin Sandžakista. Heistä suuri osa muutti asumaan Istanbulin laitamille ja muodosti sinne valtavan Bayrampaşan kaupunginosan.

Kaakkois-Euroopan muslimien maantieteelliseen sijoittumiseen ovat siis jatkuvasti vaikuttaneet monet sodat ja väestön muuttoliikkeet. Tästä on seurannut alueiden väestön vähittäinen homogeenistyminen, vaikka pääsääntönä onkin siitä huolimatta pysynyt uskontojen välinen rinnakkaiselo. Tämä ei suinkaan ole mikään Balkanin erikoispiirre, sillä 1900-luvulle asti tilanne oli samanlainen Lähi-idässä, missä monilla alueilla asui suuria juutalaisten ja kristittyjen yhteisöjä.

Toisen maailmansodan jälkeen Balkanille syntyi sosialistihallitus kaikkiin muihin maihin paitsi Kreikkaan, jossa syttyi sisällissota. Uusi sosialistinen hallinto piti uskontoa merkkinä jälkeenjääneisyydestä, jota vastaan tuli taistella. Ensimmäisen sodanjälkeisen vuosikymmenen aikana entiset uskonnolliset johtajat siirrettiin syrjään ja tilalle otettiin hallinnolle sopuisampia hahmoja. Kollektivisointi köyhdytti perinteisen muslimieliitin ja ”sivistyneistön” nimissä huivin käyttö kiellettiin. Ennen pitkää Varsovan liittoon kuuluvien alueen maiden (Bulgaria, Romania ja vuoteen 1968 asti Albania) ja toisaalta ”toisinajattelevan” Jugoslavian tiet alkoivat erota yhä selvemmin. Marsalkka Titon hallinnon liityttyä sitoutumattomien maiden rintamaan – liikkeen ensimmäinen virallinen konferenssi järjestettiin Belgradissa 1961 – Jugoslavia lähentyi arabimaita ja ensimmäiseksi Gamal Abdel Nasserin Egyptiä. Jugoslavian muslimeista tuli nyt kallisarvoisia lähettiläitä. Heidän paristaan lähdettiin opiskelemaan teologiaa Egyptiin, Irakiin ja Syyriaan, ja uusia moskeijoita putkahteli maahan. Vuonna 1969 Jugoslavian hallitus myönsi Bosnian muslimeille Jugoslavian perustajakansallisuuden aseman sloveenien, kroaattien, montenegrolaisten, serbien ja makedonialaisten rinnalle. Siitä lähtien Jugoslaviassa oli mahdollista olla kansallisuudeltaan ”muslimi” vaikkei harjoittaisikaan uskontoa6.

Sosialismin ajan marginaalissa

1960-luvulla Sarajevon Gazi-Husrev-begin moskeijan madrasan (koulu) opiskelijoiden määrä kasvoi kasvamistaan, samaan aikaan kun painostus uskonnollista lehdistöä kohtaan höltyi. Sarajevoon perustettiin vuonna 1977 jopa islamilainen teologinen tiedekunta. Sillä oli kaksi tavoitetta: kouluttaa maahan omaa jugoslavialaista imaamikuntaa ja rajoittaa ulkopuolisia vaikutteita. Maan hallinto kannusti keskusvaltaisen islamilaisen yhteisön muodostumista Sarajevossa toimivan reis-ul-uleman alaisuuteen. Sarajevosta tuli jugoslavialaisten muslimien pääkaupunki, mukaan luettuna Kosovon ja Makedonian albaanit.

Titon kaudella suoritettu muslimijohtajien aseman vakiinnuttaminen perustui suurelta osin osmaniajan perintöön. Politiikan tarkoituksena oli myös torjua virallisesta linjasta poikkeamiset ja pitää uskonnon harjoittaminen pysyvästi valtion valvonnassa. Virallistamiselta eivät säästyneet edes islamin mystikkosuun­tausta edustavat suufilaiset derviššit, joilla oli erityisen suuri vaikutusvalta albaanien keskuudessa. Sosialistihallinto perusti vuonna 1974 derviššejä edustavan uskonnollisen liiton ZIDRAn, joka on islamin mystisen suuntauksen organisaatiossa ainoa laatuaan.

Panislamistisia haaveita Jugoslavian hallinto puolestaan ei hyväksynyt vaan tukahdutti Bosnia-Hertsegovinassa kehittyneen suuntauksen, jonka juuret olivat natsien suostumuksella 1941 perustetussa Mladi Muslimani (Nuoret muslimit) -liikkeessä. Liike syytti islamin instituutioita kaavoihin kangistumisesta ja sen älymystöä länsimaistumisesta ja halusi palata islamin alkuperäiseen myyttiseen puhtauteen. Suuntauksen syntyyn vaikutti Iranin vallankumous 1979. Se oli myös reaktio katolisen kirkon yhä selvempään kommunismin vastaisuuteen, johon vaikutti erityisesti 1978 valittu paavi Johannes Paavali II, sekä ortodoksiluostareissa päätään nostavaan serbinationalismiin. Liikkeen merkkihahmo oli Alija Izetbegović, josta tuli itsenäisen Bosnia-Hertsegovinan presidentti. Hän joutunut vankilaan ensimmäisen kerran vuonna 1972 julkaistuaan kaksi vuotta aiemmin kuuluisan ”islamilaisen julistuksensa”. Se oli erittäin poleeminen sosialismin vastainen kirjoitus, jossa kannatettiin uskonnon ja politiikan yhdistämistä Pakistanin antaman islamilaisen valtion mallin mukaisesti. Izetbegović heitettiin toisen kerran vankilaan ”islamilaisen propagandan levittämisestä” vuonna 1983.

Bulgariassa ja Romaniassa sitä vastoin uskonnon vastainen painostus ei hellittänyt otettaan ja erityisesti muslimit työnnettiin sosialistisen hallinnon alaisuudessa kehittyneen nationalismin nimissä täysin syrjään. Bulgariassa aloitettiin vuonna 1984 kansallisen ”uudestisyntymisen” politiikka, jonka pyrkimyksenä oli pakkobulgarialaistaa turkkilaiset, pomakki- ja romanivähemmistöt7. Yhdessä vuodessa 850 000 ihmisen sukunimet bulgarialaistettiin. Kesällä 1989 Bulgariasta Turkkiin muutti 300 000–400 000 muslimia. Länsi-Traakian kohtalo, joka oli jäänyt Lausannen sopimuksessa Kreikalle, antaa toisen esimerkin tietoisesta muslimiväestön syrjimisestä: siellä muslimien omistusoikeutta rajoitettiin, siviilioikeuden perustana olivat uskonnolliset normit ja tietyt vyöhykkeet Bulgarian vastaisella rajalla olivat ulkomaalaisilta kiellettyjä aina vuoteen 19898.

Vuonna 1967 Enver Hoxhan johtama Albania julistautui ”maailman ensimmäiseksi ateistivaltioksi”. Siellä kiellettiin kaikki uskonnon harjoittamisen muodot ja niiden tukahduttamiseksi käytettiin hirvittäviä keinoja: pappeja, imaameja ja derviššisheikkejä teloitettiin tai lähetettiin työleireille. Sosialistisen hallinnon kaaduttua 1991 kaikkien kirkkokuntien piti luoda toimintansa tyhjästä, eivätkä ne pystyneet siihen ilman ulkomaista apua. 1990-luvulla Raamattu ja Koraani kuuluivat Albanian tuontitavaroiden kärkeen, sillä Albaniasta oli tullut lähetystyön luvattu maa9. Nyttemmin Alba­niassa on edelleen käyty kiivasta valtataistelua radikaalien uskonnollisten suuntausten välillä. Vastakkain ovat usein Persianlahden maissa koulutuksensa saaneet nuoret imaamit ja perinteisempää näkemystä edustavat viralliset islamilaiset tahot, joilla on tiivis side Turkin viralliseen islamilaisasioiden johtoon.

Jugoslavian islamilainen yhteisö ei pysynyt yhtenäisenä valtion hajoamisen jälkeen, vaan jokainen uusi valtio nimesi itselleen omat kansalliset uskonnolliset elimensä. Vuonna 1993 Bosnia-Hertsegovinan uusi reis-ul-ulema Mustafa Cerić julistautui pikapikaa Jugoslavian jälkeisen Balkanin alueen islamin keskushahmoksi. Presidentti Izetbegovićin puolueeseen SDA:han (Demokraattisen toiminnan puolue) tiiviisti tukeutuva Cerić arvioi, että Jugoslavian hajoaminen tarjoaisi mahdollisuuden yhteiskunnan perinpohjaiseen islamisaatioon. Nämä toiveet kaatuivat vuosina 1992–95 käytyyn sotaan, minkä päätteeksi Daytonin sopimuksen10 pohjalta maa jakautui kansallis-uskonnollisiin osiin. Islamisaatio tuli sen jälkeen kysymykseen enää bosniakkienemmistöisissä kantoneissa.

Tässä tilanteessa Bosnia-Hertsegovinan poliittinen ja uskonnollinen johto eivät ryhtyneet torjumaan vapaaehtoisia islamisteja, joita saapui maahan ulkomailta humanitaariseen avustustyöhön tai kansainvälisen El-Moudjahid-prikaatin nimissä. Jälkimmäiset kannattivat kansainvälisiä salafistisuuntauksia eivätkä hyväksyneet ollenkaan Bosnia-Hertsegovinassa harjoitettuja, usein synkretistisiä islamin muotoja saati paikallisten muslimien uskonnollisen hartauden ”höltymistä”. Satoja prikaatin taistelijoita jäi maahan, heille myönnettiin usein Bosnian kansalaisuus ja he saivat kenenkään häiritsemättä ryhtyä käännytystyöhön. Tätä kesti 11. syyskuuta 2001 asti, minkä jälkeen maassa olleet kansainväliset joukot alkoivat hajottaa islamistisia verkostoja. Näiden jihadistien osallistumista Bosnian sotaan on pitkään piiloteltu tai vähätelty tiedotusvälineissä, samoin kuin sitä, miten syvälle bosniakkien piireissä heidän oppinsa on itse asiassa juurtunut. On ollut liian vaivatonta olettaa, että ulkomailta tullut ”kanta” ei saisi otetta paikallisesta islamista, joka on ”läpikäyvästi suvaitsevaa ja maltillista”.

Todellisuudessa entisen Jugoslavian maissa harjoitettu islam kantaa ennen kaikkea sosialismin merkkiä. Juuri sosia­lismin kautta se on löytänyt aivan oman kompromissinsa nykyajan kanssa. Nykyisin virallisen islamilaisen johdon perinteinen hyvä organisaatio, säännöt ja normit kuten sen teologinen ja henkinen johtoasema on joutunut vastaamaan arabimaista kotiin palanneiden nuorten imaamien, sosiaalisen median ja uusien viestintävälineiden asettamaan haasteeseen. Internetissä kiertää radikaalisuuteen kehottavia saarnoja ja ”todellinen usko” löytyy ennemmin Facebookin suljetuista ryhmistä kuin moskeijasta. Erityisesti Makedonian ja Kosovon islamilaisia yhteisöjä repivät ankarat sisäiset yhteenotot. Kyseessä ovat useimmiten sukupolvien väliset kiistat, joissa ovat vastakkain perinteistä mallia edustavat vanhat imaamit ja Persianlahden monarkioista oppinsa ja vaikutteensa imeneet nuoret kiivailijat. Niissä taistelee kaksi eri näkemystä modernista islamista: sosialistisen Jugoslavian aikana 1900-luvun jälkipuoliskolta peräisin oleva islam sekä uusi ”globaali” nykyajan islam. Alueen muissa maissa sosialismin jälkeisen ajan islamin jälleenrakennustyö on ollut vaikeaa, mikä on avannut ovet selkosen selälleen radikalismin saarnaajille.

Nykyisin virallisen islamilaisen johdon perinteinen hyvä organisaatio, säännöt ja normit samoin kuin sen teologinen ja henkinen johtoasema on joutunut vastaamaan arabimaista kotiin palanneiden nuorten imaamien sekä sosiaalisen median ja uusien viestintävälineiden asettamaan haasteeseen.

Balkanin muslimit ovat suurimmaksi osaksi osmanivaltakunnan aikana islamiin jo kauan sitten kääntyneen väestön jälkeläisiä. He ovat enemmistönä useilla eri alueilla Balkanilla. Heidän arvioidussa väkiluvussaan on kuitenkin merkittäviä vaihteluita, koska väestölaskentoja ei voi aina pitää luotettavina. Esimerkiksi Albaniassa 13 prosenttia väestöstä ei osallistunut vuoden 2011 laskentaan ja Bulgariassa 20 prosenttia väestöstä ei ollut täyttänyt kohtaa, jossa tiedusteltiin uskontoa. Titon ajan Jugoslaviassa käsite ”muslimi” tarkoitti uskonnon sijaan kansallisuutta.

Turkki on ollut Islamilaisen yhteistyöjärjestön OCI:n jäsenenä sen perustamisesta (1969) lähtien ja Balkanin maista jäsenenä on myös Albania, kun Bosnialla ja Serbialla on tarkkailijajäsenen asema. 27.5.2015 OCI pyysi 57 jäseneltään, että nämä tunnustaisivat Kosovon itsenäisyyden. Hyvin monet arabimaat jättivät visusti sen tekemättä, jottei kukaan saisi mahdollisuutta kyseenalaistaa niiden omia rajoja.

1 John V.A. Fine Jr., The Late Medieval Balkans. A Critical Survey from the Late Twelfth Century to the Ottoman Conquest, The University of Michigan Press, Ann Arbor, 1987.

2 Ger Duijzings, Religion and the Politics of Identity in Kosovo, Hurst, Londres, 2000.

3 Osmanimatkailija Evliya Çelebi (1611–1682) julkaisi matkakertomuksensa nimellä Seyahatname.

4 Mellakat saivat alkunsa Kosovon serbien vastaisista pogromeista.

5 Nathalie Clayer ja Xavier Bougarel, Les Musulmans de l’Europe du Sud-Est. Des Empires aux États balkaniques, IISMM – Karthala, Pariisi, 2013.

6 Nimitys muutettiin virallisesti Bosnian sodan aikana (1992–95). Muslimeista tuli bosniakkeja ja nimitys bosnialainen tarkoitti maan koko väestöä riippumatta siitä oliko kyseessä bosniakit, kroaatit, serbit tai muut vähemmistöt.

7 Pomakit ovat islamilaistuneita slaaveja ja he asuttavat erityisesti Bulgarian Rodopivuorten aluetta. Lähes kaikki Bulgarian romanit ovat muslimeja.

8 Joëlle Dalègre, La Thrace grecque: populations et territoire, L’Harmattan, Pariisi, 1997.

9 Miarnad Vickers, ”L’Albanie, terre de mission et la foi des Albanais”, Le Courrier des Balkans, 22. marraskuuta 2006.

10 Daytonin sopimuksessa vahvistettiin maan jakautuminen kahteen osaan, Republika Srpskaan (Bosnian serbitasavalta) ja Bosnia-Hertsegovinan liittovaltioon, joka puolestaan on jakautunut kymmeneen kantoniin, joissa on joko bosniakki- tai kroaattienemmistö.

Sanasto

Bektashilaisuus. Haci Bektaş Velin (1209–1271) Anatoliassa perustama veljeskunta. Keskusvaltaisella veljeskunnan kansainvälinen keskus on vuodesta 1927 toiminut Tiranassa johtajanaan kansainvälinen ”isoisä”, kryegjysh. Se on ainutlaatuinen järjestö islamin sisällä.
Bogomiilit. 900-luvulla Bulgariassa syntynyt kristitty suuntaus, joka tavoittelee askeettista ja tasa-arvoista yhteiskuntaa ja perustaa oppinsa evankeliumeihin. Se levittäytyi lähes kaikkialle Balkanille, missä se toimi virallisen kirkon vastaisena suuntauksena ja kanavoi talonpoikaisväestön tyytymättömyyttä. Tarnovon kirkolliskokous (1211) julisti sakramenteista kieltäytyvät ja dualistista oppia pimeästä ja hyvästä Jumalasta julistavat bogomiilit kerettiläisiksi.
Dervišši. Persian kielessä sana tarkoittaa alun perin ”köyhää” tai ”kerjäläistä”. Islamin mystikkoliikettä edustavan veljeskunnan jäsen. Derviššit tunnetaan erityisesti tanssitekniikastaan.
Millet. Ei-muslimien uskontokunta, joka oli osmanivaltakunnan johdon takaamassa laillisessa suojeluksessa. Modernissa turkin kielessä milliyet tarkoittaa ”kansaa”.
Naqshbandi. Suufilainen veljeskunta, jonka perusti Keski-Aasiassa Buharan seudulla syntynyt Baha-ud-Din Naqshband (1317–1388). Mystikkosuuntaus, joka on saanut vaikutteita sekä sunnalaisuudesta että šiialaisuudesta.
Reis-ul-ulema. Ulamien eli uskonoppineiden korkein johtaja. Entisen Jugoslavian alueella jokaisen kansallisen islamilaisen yhteisön johtajaa kutsutaan tällä nimityksellä.
Salafismi. Suuntaus, joka kannattaa paluuta oletettuun alkuperäiseen islamiin ja haluaa Koraania tulkittavan kirjaimellisesti. Arabian niemimaalta peräisin olevaa uskonnollista fundamentalismia, joka hylkää kaikenlaiset nykyajan uudistukset (bid’ah).
Suufilaisuus. Islamin mystikkosuuntaus, johon kuuluu monenlaisia eri muotoja ja jota tiukan sunnalaisuuden parissa pidetään harhaoppina.

LMD 9/16

Suom. Kirsi Kinnunen

Pakolaiset saavat hengähtää Pakistanissa
Länsimaiden haavekuvia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *