Mielenosoitus Lontoossa 2.7.2016 Brexitin jälkeen. 
Kuva: Shutterstock

Uudet hallintakäytännöt demokratiaa kaatamassa

Kansan ohittamisen taiteesta

ANNE-CÉCILE ROBERT

Suurin osa Ranskan ensi kevään presidentinvaalien ehdokkaista on ilmoittanut haluavansa uudistaa tavalla tai toisella 5. tasavallan rakenteita.
Monet parlamentaarikot, tutkijat ja politiikan aktivistit ovat jo diagnosoineet demokratian olevan ”kriisissä”, mutta vaiva voi osoittautua paljon vakavammaksi. Euroopasta on tulossa uuden poliittisen järjestelmän laboratorio, kun uusi, perinteistä keskusjohtoista hallintoa purkava governance-hallintotapa juurtuu tänne vähin erin.

NYKYDEMOKRATIASSA on tapahtunut huomiota herättävä täyskäännös. Päättäjistä on tullut kansalaisten tuomareita, kun he tähän asti olivat toimineet äänestäjien valitsemina ja heidän antamiensa suuntaviivojen mukaisesti. Näin kävi Ranskassa presidentinvaaleissa 2002 (Lionel Jospinin häviö ensimmäisellä kierroksella) ja kansanäänestyksessä Euroopan perustuslakisopimuksesta 2005 (”ei”-vastaus voitti) ja näin kävi myös Britanniassa 23. kesäkuuta käydyssä Brexit-äänestyksessä. Äänestysten jälkeen niin ranskalaiset kuin brititkin joutuivat silmittömän keittiöpsykoanalyysin uhreiksi, jonka toteuttamisessa medialla oli olennainen osuus. Voi huoletta väittää, että jos britit olisivat äänestäneet EU:ssa pysymisen puolesta, tällaista operaatiota ei olisi tapahtunut: kukaan olisi kysellyt sen perään, kannattaako kansalta tiedustella mitään ”näin tärkeästä asiasta”1.

Kaikki tietävät, että tuuliviirin lailla suuntaansa vaihtava periaate ei ole periaate vaan ennakkoluulo. Sitä taas voi tarkastella kahdesta eri näkökulmasta: joko on kyse ylenkatseesta alempia yhteiskuntaluokkia kohtaan2 tai vihasta demokratiaa kohtaan.

Ensimmäisestä löytyy taattu esimerkki (liikemies ja poliittinen neuvonantaja) Alain Minciltä, jonka lausunnot ovat yhtä hienostuneita kuin tiejyrän: ”Tässä kansanäänestyksessä eliitti ei hävinnyt kansalle vaan sivistyneet ihmiset hävisivät tietämättömille3.” Valtaa pitävän luokan mieleen ei näissä yhteyksissä näytä hetkeksikään juolahtaneen, että jos kansalaiset hylkäävät EU:ta koskevat sopimukset, se ei johdu siitä, etteikö heillä olisi tietoa, vaan he päinvastoin vetävät loogisen johtopäätöksen kohta kuusikymmentä vuotta jatkuneesta pettymysten sarjasta.

Toinen tarkastelunäkökulma siirtyy luokkajaosta filosofian puolelle. Demokratiaviha haastaa koko demokratian perustan ja iskee sen kahteen perusperiaatteeseen, joista ensimmäinen julistaa, että ”kansan tahto on hallitusvallan perusta” (Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 21. artikla, 3. kohta) ja toinen, että kaikki yhteiskunnan jäsenet ovat kansalaisia, joilla on oikeus osallistua kansan tahdon muodostamiseen alkuperästä ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Nämä periaatteet on lujitettu vuosisatoja kestäneen yhteiskunnallisen ja poliittisen taistelun ansiosta, mutta nyt niitä vastaan hyökätään laajalla ideologisella rintamalla ja aseena käytetään Euroopan rakentamisen vaatimuksia.

Kun esimerkiksi Ranskan entinen pääministeri, republikaanien Alain Juppé, arvioi, että Ranskan tilanne ei ole ”sovelias” kansanäänestyksen järjestämiseen Euroopan unionia koskevissa kysymyksissä4 tai kun nykyinen sosialistinen pääministeri Manuel Valls leimaa kansanäänestystä ehdottavat henkilöt ”noidan oppipojiksi”5, he paljastavat todellisen huolensa: kun valtaa pitävä luokka ei ole varma kansanäänestyksen itselleen myönteisestä tuloksesta, se mieluummin jättää kokonaan kysymättä mielipidettä. Tämä on hallintotapa, jossa kansaa hallitaan ilman sen antamaa tukea jopa silloin, kun sopimus sopimuksen perään tehdään yhä merkittävämpiä vallansiirtoja Brysseliin. Niistä ratkaisevimpia ovat rahapoliittisen ja budjettivallan siirto.

Euroopan unionissa paljastuu se, mikä kansallisella tasolla on jo käynnissä eli demokratian delegitimointi6. Demokratia ei enää ole pelkästään kriisissä vaan kyse on vähittäisestä poliittisen järjestelmän muutoksesta, jonka laboratoriona EU:n instituutiot toimivat. Uudelle järjestelmälle on annettu nimeksi ”governance”, joka suomennetaan uudeksi hallinnaksi tai hallintotavaksi. Se on järjestelmä, jossa kansa on enää vain yksi monista julkisen vallan auktoriteetin takaajista – sen kilpailijoiksi ovat nyt ilmestyneet sellaiset toimijat kuten markkinat, asiantuntijat tai ”kansalaisyhteiskunta”. On tunnettua, miten strategisesti merkittävän osuuden asian­tuntijavalta saa EU:n sopimustekstejä sorvattaessa: sopimusten vahtikoirina eivät suinkaan ole poliittisesti valitut toimielimet, kuten ministerineuvosto tai parlamentti, vaan EU:n komissio ”asiantuntijuutensa” perusteella valittuine ”itsenäisine” komissaareineen. Jos tätä EU:n tukipilaria kohtaan esitetäänkin säännöllisesti purevaa kritiikkiä, ”kansalaisyhteiskunta” ei ole joutunut saman arvostelun kohteeksi siitäkään huolimatta, että sen merkitys koko ajan vain kasvaa ja se osaltaan myös edistää demokratiavajetta.

”Kansalaisyhteiskunnan” välineellistämisestä

Vuonna 2009 voimaan astunut Lissabonin sopimus kehottaa 11. artiklassaan EU:n toimielimiä pitämään yllä ”avointa, läpinäkyvää ja säännöllistä keskustelua kansalaisia edustavien yhdistysten ja kansalaisyhteiskunnan kanssa”. Kansalaisyhteiskunta on kutsuttu apuun täyttämään ”demokratiavajetta”, mutta sen määritelmä on niin laaja, että sen voi tulkita yhtä hyvin työmarkkinaosapuoliksi, kansalaisjärjestöiksi, ruohonjuuritason järjestöiksi kuin uskonnollisiksi yhteisöiksi7. Kansalaisyhteiskuntakäsitteen alta löytyy yhtä hyvin ay-järjestöjä ja edistyksellisiä yhdistyksiä kuin lobbausryhmiä, työnantajien yhteisöjä, asiantuntijatoimistoja tai jopa lahkoja ja niin edelleen. ”Kansalaisyhteiskunta” ei todellisuudessa perustu minkäänlaisiin edustuksellisuus- tai legitiimiyskriteereihin. Sen monimuotoisuuteen sisältyy myös epätasa-arvoisuus, sillä sen toimijoilla on äärettömän eritasoiset vaikutusmahdollisuudet sen mukaan, millaisia etuja he puolustavat.

Sosiologi Hélène Michelin mukaan kansalaisyhteiskunta on 1990-luvun puolivälistä lähtien ollut täysivaltainen toimija EU:n sisällä. Kaiken lisäksi se myös legitimoi ne instituutiot, joiden kanssa se käy dialogia, sen julkisen politiikan, joka sitä koskee ja ne viranhaltijat, jotka siihen vetoavat.

”Kuitenkaan ’kansalaisyhteiskunnan’ käsitesisältö sen enempää kuin sen osallistumismuodot eivät ole vakiintuneet. Tämän vuoksi sitä käytetään hyväksi mitä erilaisimmilla tavoilla8”, Hélène Michel muistuttaa.

EU:n komissio käy hakemassa ”kansalaisyhteiskunnasta” tarpeisiinsa sopivaa edustuksellisuutta, minkä turvin se voi lopulta kontrolloida toimintaansa vahvistavia prosesseja. Euroopan perustuslakiteksti oli osittain ”kansalaisyhteiskunnan” kanssa käydyn keskustelun tulosta, mutta Brysselissä ei oletetakaan, että päätösvaltaa silti jaet­taisiin minkään ”kansalaisyhteiskunnan” kanssa, eikä transantlanttisesta kauppa- ja investointikumppanuussopimuksesta (TTIP) maalis–heinäkuussa 2014 järjestetty julkinen konsultaatio näyttänyt suuresti hetkauttavan Brysselin päättäjiä.

Kansalaisyhteiskunnan osallistamisessa korostetaan myönteisiä arvoja, joihin kuuluvat rauhanomainen keskusteluilmapiiri, ja tämä käytäntö on saanut yllättävästi liittolaisia niin oikealta kuin vasemmalta: niihin kuuluu ”kansalaisten Eurooppaa” edistäviä yhdistyksiä, liittovaltion kannattajia, ”kansalaisten” foorumeita tai vaikkapa Euroopan yleishyödyllisten yhdistysten toimikunta.

”Näiden ’kansalaisten lähellä olevan’ ja siksi ’demokraattisemman Euroopan’ puolestapuhujien perässä hiihtää mitä erilaisimpia sosiaalisen, humanitaarisen ja ympäristösektorin kansalaisjärjestöjä, jotka vaativat saada virallisesti tunnustetun osan päätösprosesseissa”, Hélène Michel huomauttaa.

Yhdistyksillä ja ay-liikkeellä on ilman muuta olennainen merkitys sosiaalisen edistyksen kannalta, mutta ”kansalaisyhteiskunnan” käsite muuttaa niiden aseman vallan rattaissa. Samalla tavalla kuin asiantuntijat ovat ottaneet julkisen vallan paikan päätöksenteossa, niin myös sisällöltään arvoitukseksi jäävä ”kansalaisyhteiskunta” on julistanut itsensä kansalaisten äänitorveksi. Tällainen järjestys antaa tilaa mitä erilaisimpia asioita ajaville kiihkoilijoille, joiden viestinviejinä toimivat niin sosiaalinen media kuin ei niin turhantarkat tiedotusvälineetkin – ja niiden väitettyä edustuksellisuutta mitataan usein mielipidetiedusteluilla (äänestyksen sijasta). Mikä osuus tässä kaikessa jää lopulta kansalle? Siitä tulee pelkästään yksi painostusryhmä muiden joukossa, eikä sen asema äänestyslippuja vieroksuvan Euroopan unionin kanssa ole silloin tasaväkinen.

Uusi hallinta – governance – ei todellakaan ole pelkästään tekninen termi, vaan se on anglosaksisesta ja eritoten amerikkalaisesta hallintotieteestä kiskaistu ideologinen käsite, joka on uusliberalismin nousun aikalainen. Se popularisoitiin aluksi ”hyvän hallintotavan” käsitteen muodossa ja siinä pyritään vähentämään valtion osuutta hallinnossa ja lisäämään markkinavetoisen, ”hyvän liikkeenjohdon kaltaisen” hallinnon osuutta9. Kuinka moni kolmannen maailman maa Keniasta Norsunluurannikkoon onkaan suistunut kaaokseen pian sen jälkeen kun kansainväliset rahoitusorganisaatiot ovat myöntäneet niille ”hyvän hallintotavan” ajokortin? Hyvässä muistissa ovat myös Dominique Strauss-Kahnin Kansainvälisen valuuttarahaston johtajana Tunisian presidentille Zine el-Abidine Ben Alille vuonna 2009 osoittamat kiitossanat, joissa ei ollut hajuakaan tulossa olevasta tammikuun 2011 vallankumouksesta: ”[Tunisia] harjoittaa tervettä talouspolitiikkaa ja monien nousevan talouden maiden olisi syytä noudattaa sen antamaa mallia.” Markkinatalous, uusi hallinta ja ”kansalaisyhteiskunta” kuuluvat samaan postdemokraattiseen ideologiseen korpukseen.

Kun uusi hallintakäytäntö on siirtänyt kansansuvereniteettiperiaatteen syrjään, se selittää, miksi Euroopan maiden johtajien on niin helppo ohittaa vaaliuurnien antama tuomio – ovathan äänestäjät vain yksi osa heidän legitimiteettinsä takaajista. Tämä voi osaltaan selittää sen järkytyksen joka on aiheutunut siitä, että Britannia aikoo noudattaa kansan tahtoa, vaikkei se sen mielipidettä mielellään kysynytkään.

Voisiko Euroopan unionia kohtaan tunnettua luottamusvajetta, joka on osittain paisunut todelliseksi hyljeksinnäksi, sitten ratkaista niin, että muodostettaisiin ”Euroopan kansa”, jonka valitsemat edustajat toimisivat Brysselissä? Ranskan talousministeri Emmanuel Macron on jo ehdottanut Euroopan laajuisen kansanäänestyksen järjestämistä ja vihreiden europarlamentaarikko Eva Joly puolestaan on ehdottanut vaaleja Euroopan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen valitsemiseksi. Tätä ajatusta ajoivat jo vuonna 2006 sosialistien Oskar Lafontaine (Saksa) ja Jean-Luc Mélenchon (Ranska). Tällaisten hankkeiden edellytyksenä on kuitenkin, että Euroopan kansat ovat ensin antaneet suostumuksensa siihen, että niillä ei enää ole kansallista roolia vaan ne sulautetaan yhteen suureen kokonaisuuteen.

Onko Euroopassa sellaista ”eurooppalaista poliittista yhteisöä”, jonka EU:n kaikki asukkaat hyväksyisivät ja suostuisivat samalla siihen, että koko Eurooppaa hallitsisivat kaikille yhteiset, enemmistöperiaatteen mukaisesti päätöksensä tekevät toimielimet? Viimeisten kansanäänestysten perusteella (Britannian ”Brexit” ja Alankomaiden äänestystulos, joka hylkäsi EU:n ja Ukrainan assosiaatiosopimuksen) näyttää siltä, että suurin osa vanhan mantereen kansoista ei ole valmis hylkäämään kansallisvaltioita, vaan pitää niitä edelleen demokratian legitiiminä perustana. Edellämainituilla äänestystuloksilla on symboliarvo myös suhteessa siihen vaille suurempaa huomiota vaille jääneeseen EU-parlamentin 19. tammikuuta 2006 tekemään päätökseen, jossa vaadittiin keksimään tapa ohittaa Ranskan ja Alankomaiden Euroopan perustuslakisopimuksesta järjestettyjen kansanäänestysten tulokset.

Uusi hallinta käy suoraan kansansuvereniteettiperiaatetta vastaan ja muotoilee uudelleen valistuksen aikana 1700-luvulla syntyneen demokratian idean.­ Johtava luokka on jälleen tottunut käyttämään valtaa keskenään kansan mielipidettä kyselemättä, ja on oireellista, että se sekoittaa ”populismin” ja demagogian. Huomion kiinnittämistä kansan vaatimuksiin pidetään alkeellisena ääntenkalasteluna, kun taas täysin holtiton valtaapitävien etujen ajaminen esitetään ylittämättömän nykyaikaisuuden ilmentymänä. On kohtuullista olettaa, että jos hallitukset olisivat kansan nykyistä tiukemmassa valvonnassa, ne harjoittaisivat aivan toisenlaista politiikkaa kuin ny­kyään. Sen takia vaatimus demokratiasta, epätäydellisenäkin, on nykyään yhtä vallankumouksellinen kuin vuonna 1789, niin Ranskassa kuin monissa muissakin uuden hallinnan kahlehtimissa EU-maissa. Joka väittää, että demokratian asettaminen etusijalle johtaisi uudenlaisiin tyrannian ja demagogian muotoihin, olettaa kansalaisten hautovan mielessään vieläkin mustempia suunnitelmia kuin alempia luokkia ylenkatsovat nykyiset vallanpitäjät.

Tulossa on räjähdyksiä

Demokratian käsite on aina synnyttänyt kiihkeitä poliittisia väittelyitä. Niissä vasemmisto usein syyttää ”porvarillista” järjestelmää siitä, että esittäessään kansalaisten olevan teoriassa tasa-arvoisia, se kieltää sosiaalisiin suhteisiin sisältyvän väkivallan. Kuitenkin kuninkaan suvereniteetin siirtymistä kansalle on pidetty Karl Marxia myöten historian kulkuun kuuluvana. Vasemmisto-oikeistojaon yksi tausta löytyy Ranskan suuresta vallankumouksesta: silloin kokouksen puheenjohtajan vasemmalle puolelle istuivat ne, jotka vastustivat monarkiaa. Myöhemmin kapitalismin kritiikistä kehittyneet liikkeet liittivät päämääriinsä ainakin Ranskassa vuoden 1789 jälkeen saavutettujen poliittisten oikeuksien säilyttämisen ja vaativat demokratian idean konkreettista toteuttamista niin koulutuksessa, sosiaalitukijärjestelmässä, ammattiyhdistysliikkeessä kuin työläisten yhdistymisvapaudessakin.

Sosialisti Jean Jaurèsin tasavaltalaisuustaisteluun kuuluivat muun muassa julkinen koulujärjestelmä, kirkon ja valtion erottaminen toisistaan sekä tulovero. Tämä ei estänyt häntä vakaumuksellisena marxilaisena taistelemasta samaan aikaan toisenlaisen – sosialistisen – talousjärjestelmän puolesta.

Tämän vuosituhannen alun Euroopassa ei ole herännyt ”vasemmistolainen kansa” vaan yksinkertaisesti kansa. Juuri sen takia Ranskassa vuoden 2005 kansanäänestyksessä Euroopan perustuslakisopimuksesta tulos oli suurella enemmistöllä kielteinen, kun taas presidentinvaaleissa 2007 vasemmisto jäi selvään vähemmistöön. Jos nykypäivänä puhutaan siitä miten ”pinnan alla kuohuu”10, se ei johdu ainoastaan sosiaalisista ongelmista, epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden räjähtävästä kasvusta, vaan yhtä paljon siitä, että kansansuvereniteetin heikkeneminen on antanut tälle kehitykselle mahdollisuuden.

1 Bernard-Henri Lévy, ”Pourquoi référendum n’est pas démocratie”, Le Point, Pariisi, 13. heinäkuuta 2016.

2 Paul Mason, ”Brexit, les raisons de la colère”, Le Monde diplomatique, elokuu 2016.

3 Haastattelu Figarossa, Pariisi, 29. kesäkuuta 2016.

4 ”Juppé: ’Organiser un référendum sur l’Europe, aujourd’hui en France, serait irresponsable’”, LeMonde.fr, 27. kesäkuuta 2016.

5 Ranskan kansalliskokouksen istunto, tiistaina 28. kesäkuuta 2016.

6 ”Peu(ple) leur chaut!”, Le Monde diplomatique, marraskuu 2003.

7 EU:n komissio, ”Hyvää hallintotapaa koskeva valkoinen kirja”, Euroopan unionin virallinen lehti n° 287, 12. lokakuuta 2001 ja EU:n talous- ja sosiaalikomitean lausunto aiheesta ”Järjestäytyneen kansalaisyhteiskunnan asema ja osallistuminen Euroopan rakentamisessa”, Euroopan unionin virallinen lehti n° C 329, 17. marraskuuta 1999.

8 Hélène Michel, ”’Société civile’ ou peuple européen? L’Union européenne à la recherche d’une légitimité politique”, Savoir/agir, n° 7, Pariisi, maaliskuu 2009.

9 Teemanumero ”La gouvernance”, Revue internationale des sciences sociales, Pariisi, n° 155, 1. tammikuuta 1998.

10 Frédéric Lordon, ”Le goudron se soulève”, La pompe à phynance, http://blog.mondediplo.net, 16. kesäkuuta 2016.

LMD 10/16

Suom. Kirsi Kinnunen

Tarkoitus ei ole luoda Wikipedian kilpailijaa
Piraatit ja Islannin valtaus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *