1449501406_1439986139_diplotekijat

Länsimaiden haavekuvia

JEAN-ARNAULD DÉRENS JA LAURENT GESLIN

Klikkaa suurentaaksesi.
Klikkaa suurentaaksesi.

Länsimaat haluavat jatkuvasti nähdä Kaakkois-Euroopassa radikaalisti erilaisen islamin kuin muualla ummassa eli maailman muslimien yhteisössä. Todellisuudessa houkutus on vallinnut jo pitkään. Sen saattaa havaita jo bektashilaisuudessa (katso sanasto), jolle albaanien kansallisessa tarinassa on annettu keskeinen osa.

Enver Hoxhan yksinvaltaisessa ja omavaraisessa sosialismissa bektashilaisuus ja sunnilaisuus erotettiin toisistaan entistä voimakkaammin – ainakin siihen asti kunnes kaikki uskonnon harjoittaminen kiellettiin vuonna 1967. Siihen asti bektashilaisuudella oli eräänlainen kansallisen uskonnon asema etenkin kun erittäin vahvasti keskusvaltaisen veljeskunnan kansainvälinen johto oli vetäytynyt Tiranaan vuonna 1927, sen jälkeen kun Mustafa Kemal Atatürkin Turkissa suufilaiset suuntaukset oli kielletty1. Todellisuudessa veljeskunnalla oli tärkeä tehtävä albanialaisen kansallisaatteen vahvistamisessa. Sosialistisen hallinnon kaaduttua pyrkimykset rakentaa islamilaisesta yhteisöstä täysin erillinen bektashilainen järjestelmä päätyivät epäonnistumiseen: vuoden 2011 väestölaskennassa vain 2,09 prosenttia albanialaisista ilmoitti uskonnokseen bektashilaisuuden.

Islamin suufilaisuuden kannattajia ja derviššejä on yleensä pidetty esimerkkeinä suvaitsevaisuudesta, mutta Balkanilla toimineet ja levinneet suuret veljeskunnat liittyivät erottamattomana osana osmanien armeijaan – janitsaarien eliittijoukkojen jäsenet olivat perinteisesti bektashilaisia ja 1920-luvulla veljeskunnat, naqshbandit etunenässä, olivat viimeisinä puolustamassa kalifaattia ja vastustamassa Atatürkin ajamaa nykyaikaista ja maallista Turkkia. Todellisuudessa suufilaisuudella on aina ollut kahdet kasvot: toinen suuntaus on mystinen, perinteisestä opista poikkeava ja mielellään opposi­tioon asettuva ja toinen sotilaallinen ja vallankäyttäjiä myötäilevä, mitä taas Afrikassa ja Turkissa ei esiinny.

Ei ole sattumaa, että naqshban­dien veljeskunta on saanut valtavasti uutta kannatusta Bosnian sodan jälkeen Bosnia-Hertsegovinassa ja sen johtajilla on taustansa armeijassa sekä entisen presidentin Alija Izetbegovićin puolueessa SDA:ssa (Demokraattisen toiminnan puolue). Suufien pyhiinvaellusmatka Ajvatovicaan2 kuuluu osana isänmaallisuuteen ja säännöllinen rukoushuoneissa käyminen edistää usein etenemistä joko puo­lueessa tai virkauralla.

1990-luvulla halu tehdä Balkanilla harjoitettavasta islamista oma yksilöllinen suuntauksensa vastasi ajan konkreettisiin poliittisiin vaatimuksiin: Bosnian sotaa käytiin samaan aikaan kuin Algerian sisällissotaa. Jotkut ranskalaiset älymystön edustajat, joille maailma tuntuu koostuvan pikemminkin vain sarjasta asioita, joiden puolesta nousta barrikadeille, kuin erilaisten todellisuuksien arvoituksellisesta kokonaisuudesta, saivat tästä mahdollisuuden asettaa vastakkain hyvän ja pahan islamin. Kaikki olivat innoissaan nähdessään bosniakit – jotka olivat kiistämättömästi muslimitaustaisia – juomassa alkoholia, aivan kuin yksikään turkkilainen ei olisi koskaan nostanut rakilasia huulilleen! Kun ”muslimi” tarkoitti hämmentävästi sekä kansallisuutta että uskonnon harjoittajaa, ”nykyaikaisina” pidettiin niitä muslimeja, jotka eivät harjoittaneet uskontoaan – aivan kuin siinä olisi jotakin ihmeteltävää, että katolisuuteen kastetut ranskalaiset syövät perjantaisin lihaa.

Jugoslavian sosialismin käynnistämä maallistaminen esti ymmärtämästä sitä, että maassa samanaikaisesti vallitsi islam, jota osa muslimiperäisestä väestöstä perinteisesti harjoitti, ja toisaalta uudenlaisen islamin harjoittamisen kehittyminen Bosnian sodan ja Jugoslavian hajoamisen jälkeen. Bosniakkimuslimeista tehtiin arkkityyppejä, jotka edustivat uskontonsa rituaaleista vapautuneita muslimeja, ja heitä pidettiin täten mallina, jonka saattoi nähdä vastapuolena koko muslimimaailmaa uhkaavalle radikaalistumiselle. Sodan jälkeisinä vuosina kuitenkin suuret määrät nuoria balkanilaisia muslimeja liittyi kansainvälisen jihadismin riveihin. Heitä laskettiin olleen Syyriassa ainakin 8003.

Tämä ideologinen rakennelma heijastaa länsimaiden epävarmuutta suhtautumisessaan itse Balkaniin. Bulgarialainen antropologi Maria Todorova on kehittänyt suoraan Edward Saïdin orientalismia käsittelevien kirjoitusten pohjalta käsitteen ”balkanismi”4, jonka mukaan Euroopan kuvittelema orientti on utopia, johon länsimaat voivat projisoida haavekuviaan, ja silloin lännen ja idän välissä sijaitseva Balkan puolestaan todellisuuteen kuuluva puskuri, jota länsi on demiurgina jo kahden vuosisadan ajan yrittänyt hallita ja muovata mielensä mukaan.

Ajatus ”Balkanin eurooppalaistamisesta” nostettiin esiin Kosovon sodan jälkeen 19995 eräänlaisena ideologisena perustana, joka integroisi alueen Eurooppaan. Ajatus on pitkän perinteen uusin muoto, jossa oletetaan, että Balkanin lähentyessä Eurooppaa sen yhteiskunta muuttuisi ja hylkäisi kulttuurisiksi määritellyt piirteensä, kuten huonon hallinnon, korruption, yksinvaltaisuuden havittelun tai eräänlaisen taipumuksen sekasortoon. Balkanilla jotkut menevät vielä pitemmälle, kuten kirjailija Ismail Kadare6, jonka mielestä albanialaisten pitäisi hylätä islam ja palata hyvin kaukaisten esi-isiensä harjoittamaan katolisuuteen, koska sillä tavalla he voisivat ilmaista eurooppalaisen identiteettinsä.

Näin yksinkertaistavissa näkemyksissä islam ja Bysantista periytyvä ortodoksiusko nähdään negatiivisen toiseuden identiteettimarkkereina. Islam kuitenkin on määräävässä asemassa Balkanilla. Minkä aseman islamofobian ravistelemat länsimaat sille nykypäivänä antavat? Ajatus ”eurooppalaisesta islamista” vastaa nimenomaan tähän haasteeseen, koska se sisältää mielikuvan sekä vihdoin viimein ”eurooppalaistuneesta” Balkanista että ”mallikelpoisesta” islamista. Se miten islamia toteutetaan ja harjoitetaan Balkanilla on kuitenkin todellisuudessa paljon monimutkaisempaa kuin yksinkertaistava malli, joka asettaa vastakkain radikaalisen ja maltillisen islamin, sillä niin historiallisesti erityislaatuinen kuin Balkanin islam onkin, se tulee aina saamaan osansa koko muslimimaailmaan vaikuttavista ristiriidoista ja jännitteistä.

1 Nathalie Clayer, Aux origines du nationalisme albanais. La naissance d’une nation majoritairement musulmane en Europe, Karthala, Pariisi, 2006.

2 Tämä pyhiinvaellusperinne on teoriassa ollut olemassa jo 1400-luvulta lähtien, mutta sosialismin aikana viranomaiset kielsivät sen. Sodan jälkeen se vetää jälleen tuhansia ihmisiä Prušaćin kylään. Vrt. Rodolfo Toè, ”Islam: l’Ajvatovica, le grand rassemblement des musulmans de Bosnie”, Le Courrier des Balkans, 8. heinäkuuta 2011.

3 ”Foreign fighters: An updated assessment of the flow of foreign fighters into Syria and Iraq”, The Soufan Group, New York, joulukuu 2015.

4 Maria Todorova, Imaginaire des Balkans, Éditions de l’EHESS, Pariisi, 2011.

5 Marie-Janine Calic, ”Européaniser ’l’autre Europe’”, Le Monde diplomatique, heinäkuu 1999.

6 Ismaïl Kadare, La Discorde. L’Albanie face à elle-même, Fayard, Pariisi, 2013.

Euroopan vanhin islam
Afrikan sarvi Jemenin sodan vaikutuspiirissä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *