Srinagarin kaupunki. 
Kuva: Wikimedia Commons, KennyOMG

Pakolaiset saavat hengähtää Pakistanissa

SYLVIE LASSERRE

kashmir

TIELTÄ LÄHTEVÄ jyrkkä portaikko pujottelee tiilestä rakennettujen pikkuisten talojen edessä nousevien kivimuurien välissä. Ylhäältä vuoren rinteeltä avautuu näkymä Azad Kashmirin pääkaupunkiin Muzaffarabadiin, jonka yllä lepää iltahämärän vaalea usva. Taivaalle kohoavat kirkasväriset leijat piristävät pehmeäsävyistä maisemaa. Mies kuljettaa vuohiaan narussa. Tämä on yksi kaupungin kymmenestä pakolaisleiristä, joissa elää Intian­ ja Pakistanin välisen Kashmirin konfliktin uhreiksi joutunutta väestöä. Intian ja Pakistanin jakamisen jälkeen vuodesta 1947 kumpikin maa on vaatinut entistä ruhtinaskuntaa Kashmiria omakseen ja se on jaettu kahtia: Jammu ja Kashmir, jota täällä kutsutaan Indian occupied Kashmiriksi (IoK), on Intian hallinnassa ja toinen puolisko on Pakistanin alainen ja siihen kuuluu sekä Gilgit-Baltistan (eli pohjoiset alueet) että Azad Kashmir (”Vapaa Kashmir”). Niiden välissä on 740 kilometriä pitkä avohaava eli valvontalinja.

Alue ei heti näytä leiriltä, sillä Pakistan on antanut jokaiselle perheelle pienen maapalan talon rakentamista varten. Rakennukset on tehty kestämään, sillä kukaan ei tiedä kuinka pitkään konflikti vielä kestää. Taloissa on terassi, josta avautuu näkymä kaupungin ylle. Katoille asennetut vesisäiliöt paljastavat, että jokaisella on juokseva vesi. Alueella asuu 142 perhettä.

Valvontalinja on äärimmäisen tiukasti vartioitu, mutta vuonna 2000 Yhdysvaltojen presidentti Bill Clinton kuvasi sitä ”maailman vaarallisimmaksi paikaksi1” siitäkin huolimatta, että paikalla on YK:n rauhanturvaajia tarkkailijoina. Vuonna 2004 Intian armeija pystytti valvontalinjalle kaksinkertaisen raja-aidan, joka tehtiin veitsenterävillä terillä varustetusta concertina-piikkilangasta. Alue kylvettiin täyteen miinoja ja sinne asennettiin lämpökamerat, liikkeenpaljastimet ja hälyttimet. Valvontalinja on de facto -raja, mutta sitä ei ole koskaan tunnustettu kansainvälisesti, koska Intia ei ole toteuttanut Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 1948 tehdyn päätöksen edellyttämää kansanäänestystä.

Kipuamme 70 astetta jyrkkää rinnettä ylös, kunnes saavumme terassille, josta on uskomaton näkymä laaksoon ja vastapäisille vuorille. Kaksi somiin kolttuihin pukeutunutta pikkutyttöä kurkistelee tulijoita, mutta naiset vetäytyvät keittiöön kuullessaan vieraiden saapumisen.

Isokokoinen hyväntahtoisen näköinen mies kutsuu meidät mehmonhanaan (vieraiden vastaanottamiseen varattu huone) ja ilmoittaa saman tien onnellisen uutisen: hänen äitinsä on juuri saapunut miehitetystä Kashmirista. ”En ollut tavannut häntä 24 vuoteen!”, Gulbhar2 huudahtaa ja nostaa lahjettaan, jonka alta näkyy proteesi: ”Miina!” hän sanoo lyhyesti, irrottaa proteesin ja osoittaa säärentynkäänsä ja jatkaa: ”Intian armeija!”. Onnettomuus tapahtui hänen ylittäes­sään valvontalinjaa. ”Pakenin 1990-luvun alussa”, hän muistelee hiljaisella äänellä aivan kuin eläisi tapahtumia uudelleen.

”Intian armeija oli perässäni. Piilottelin kolme vuotta eri paikoissa, ystävien ja sukulaisten luona, mutta joka kerta ne pääsivät jäljilleni. Lopulta ymmärsin, että ainoa vaihtoehto oli lähteä IoK:sta. En voinut edes hyvästellä äitiäni, koska hän ei tiennyt olinpaikkaani. Yritin vain selviytyä hengissä. Matka valvontalinjalle kesti kaksi päivää. Kun astuin miinaan, Pakistanin armeija otti minut huostaansa ja minut vietiin armeijan sairaalaan, jossa sain hyvää hoitoa. Sen jälkeen meidät vietiin Muzaffarabadiin.”

Gulbharin rikos? Hän oli osallistunut mielenosoituksiin vuonna 1990.

”Intian armeijalle ei ole väliä, kuuluuko henkilö johtohahmoihin vai ei, me olimme mukana vastarintaliikkeessä ja armeija halusi pidättää meidät kaikki. Ainoa rikoksemme oli vaatia itsemääräämisoikeutta.”

Vuonna 1987 Intian hallituksen järjestämissä vaaleissa äänestystulos väärennettiin. Se sai Jammun ja Kashmirin muslimit lähtemään mielenosoituksiin, jotka tukahdutettiin väkivaltaisesti. 20. tammikuuta 1990 Intian puolisotilaalliset joukot avasivat tulen mielenosoittajia vastaan Srinagarissa Gawkadalin sillalla. Henkiin jääneiden hyytävien kertomusten mukaan sotilaat olivat tappaneet loukkaantuneet ampumalla heihin yhden tai useita luoteja. Virallisesti kuolonuhrien määrä oli 28, mutta todellisuudessa heitä oli eri lähteiden mukaan 50–287. Seuraavien kuukausien aikana ulkomaisia toimittajia ei päästetty alueelle ja alkoi vuosikausien painajainen: kommandoiskuja, sattumanvaraisia pidätyksiä, katoamisia, kidutusta… Yli 76 000 ihmistä pidätettiin vuosina 1987–1995, mutta International Crisis Groupin vuonna 2003 ilmestyneen raportin mukaan vain 2 prosenttia heistä sai lopulta tuomion.

Pikkupoika kantaa meille teetä ja uusi pikkutyttö kurkistaa huoneeseen. Gulbharilla on kuusi lasta. Millä hän elää?

”Pakistanin valtio antaa pakolaisille toimeentulotukea 1500 rupiaa (noin 13 euroa) kuukaudessa. Olin töissä Punaisella Ristillä, jossa valmistin proteeseja, mutta kun hanke päättyi, olen ollut työttömänä.”

Huoneeseen astuu vanhempi nainen, jolla on laihat ja ylväät kasvonpiirteet. Hän syleilee meitä lämpimästi ja istuu matolle selkä seinää vasten. Hän on Gulbharin 70-vuotias äiti Ameema. Hän on saapunut Azad Kashmiriin kaksi viikkoa sitten – ensimmäistä kertaa elämässään.

”Joka kerta kun anoin passia Intian viranomaisilta, anomukseni hylättiin, koska he tiesivät, että poikani asui toisella puolella. Lopulta siinä kävi niin, että kun muutin, tein uuden anomuksen uudesta osoitteestani – ja tällä kertaa se hyväksyttiin!”

Ameema oli heti tunnistanut poikansa, joka oli tullut häntä vastaan raja-asemalle.

”Se oli mahtava hetki meille molemmille. Kaksikymmentäneljä vuotta… Me vain itkimme”, Gulbhar kertoo.

Kun kahden kuukauden viisumin voimassaolo päättyy, vanha rouva lähtee takaisin eikä todennäköisesti enää koskaan pääse takaisin. Äidin ja pojan suhde tulee jatkumaan puhelimitse niin kuin aiemminkin, mutta soittajana on aina Gulbhar, koska ”Intian puolelta ei voi soittaa”. Pikkutyttö tulee kyhnäämään isoäitinsä kylkeen. He ovat tunteneet toisensa vasta kaksi viikkoa.

”Ettekö haluaisi jäädä tänne lopullisesti?”

Vanha nainen hymyilee.

”Toinen poikani on vankilassa toisella puolella ja siellä ovat myös veljeni ja serkkuni. En voi jäädä tänne.”

Myös Ameema on kärsinyt paljon.

”Olen leski. Intian armeija tappoi kolmannen poikani. Jouduin elämään maan alla neljä vuotta. Kun olot rauhoittuivat vähän, sain kuulla, että toinen poikani oli heitetty vankilaan. Minua on kuulusteltu, poikani Gulbhar asuu tällä puolella enkä ollut edes voinut tavata lapsenlapsiani! Ja kaikki tämä pelkästään siksi, että me vaadimme vapautta.”

Ameemaa kidutettiin kuulustelujen aikana.

”En pysty kertomaan siitä. Siihen ei ole sanoja…” Gulbhar näyttää äitinsä käsivartta.

”Osa hänen käsivarrestaan on veltto, koska sen lihas on kokonaan repeytynyt irti.”

”Ne halusivat tietää, missä Gulbhar oli. ’Kerro missä poikasi on! Missä hän on?’ Enhän minä voinut tietää! Intian armeija ei kunnioita mitään”, nainen jatkaa vihaisena.

”Ne rikkovat ikkunat ja hajottavat ovet tullessaan. Jopa naisia ja lapsia hakataan iästä riippumatta ja ilman vähäisintäkään kunnioitusta! Yksi naapureistani pidätettiin ja vietiin pois. Hän ei palannut koskaan. Tämä tapahtui vuonna 1994 tai -95. Haluaisin kertoa maailmalle sen, miltä tuntuu olla Pakistanin puolella ja että haluaisimme tuntea samoin toisella puolella. Mutta siellä ei olla lähelläkään tätä samaa, vaikka Intia kehuskeleekin demokratiallaan. Azadi (vapaus) !”, hän huudahtaa lopuksi.

Poistuessamme Gulbharin ja hänen perheensä luota ilta on jo pimentynyt ja vastapäisellä rinteellä tuikkii tuhansia valoja. Ne näyttävät tähtitaivaalta, koska vuoret ovat huikaisevan korkeat. Niiden jyrkillä rinteillä tasapinoilevat talot muistuttavat siitä, että tätä pidetään yhtenä maailman kauneimmista laaksoista, ja sen lempinimi on ”maanpäällinen paratiisi”.

Muzaffarabadin pakolaisleireillä kuulee lukuisia Gulbharin kaltaisia tarinoita. Joku ei ole koskaan enää tavannut sisartaan, veljeään tai äitiään; jonkun, kuten 33-vuotiaan Yasminen, isä on tapettu. Nuori nainen saapui tänne 1990-luvun alussa vanhempiensa kanssa.

”Asuimme Srinagarin lähistöllä, ja isäni toimi räätälimestarina. Sitten veljeni ja isäni pidätettiin, ja kuulustelut kestivät useita päiviä. Me emme saaneet poistua kotoa auringonlaskun jälkeen. Emme voineet käydä enää koulua. Kun saimme kuulla armeijan valmistelevan iskua kyläämme, pakenimme keskellä yötä emmekä ottaneet mukaamme mitään, emme edes villapaitaa. Olin silloin seitsemänvuotias. Kuljimme jalan kaksi päivää. Kun pääsimme valvontalinjan toiselle puolelle Athmuqamiin, eräs perhe otti meidät suojiinsa ja asuimme heidän luonaan vuoden ajan. Intian armeija ampui valvontalinjan toiselta puolelta jatkuvasti. Eräänä päivänä isä kuoli kranaatti-iskussa.”

38-vuotias Samir oli 1990-luvulla perustetun vapautta vaativan opiskelijaliikkeen johtajia. Hän asui Srinagarissa.

”Järjestimme kokoontumisen jossa vaadimme vapautta ja välittömästi sen jälkeen Intian viranomaiset alkoivat tehdä kotietsintöjä. Pääsin kolme kertaa karkuun viime hetkellä, mutta lopulta minulla ei ollut enää vaihtoehtoja, vaan minun oli paettava. Heidän toimintansa on epäinhimillistä. Jokaisena päivänä tien varrelta löytyi 15–20 ruumista. Jos avasi suunsa, joutui heti listoille – ne tunsivat meidät kaikki. Ne pidättivät ihmisiä, veivät heidät vuorille, teloittivat ja heittivät ruumiin tien laitaan. Hyvin usein ruumiita ei edes luovutettu omaisille.”

Mikään ei saa Samiria keskeyttämään:

”Intia esittää muulle maailmalle olevansa demokratia, mutta se on valetta.”

Konflikti on vaatinut 70 000 kuolonuhria, sen aikana on tehty lukemattomia ihmisoikeusrikoksia ja Jammun ja Kashmirin alueella on huikea määrä kadonneita. Kadonneiden henkilöiden vanhem­pien yhdistyksen APDP:n mukaan vuosina 1989–2006 kadonneiden määrä nousee 8000–10 000:een. Suurin heistä on nuoria miehiä.

Viime vuosina tilanne alueella on kohentunut, mutta kashmirilaisten elämää synkistävät säännölliset yhteenotot. Pidätyskeskusten määrän sanotaan pudonneen entisestä kolmestasadasta ja kolme kidutuskeskusta, joiden pelkkä nimi saa veren hyytymään suonissa, on otettu muuhun käyttöön: ”Cargo” on nykyisin nettipoliisin käytössä, ”Papa-2” on entisen ministerin asuntona ja Harinawa on virallinen edustustila.

Intia ja Pakistan ovat noudattaneet tulitaukoa vuodesta 2003, mutta Jammun ja Kashmirin alueella on seitsemän kaupunkia, joissa vallitsee pysyvä ulkonaliikkumiskielto. Vuonna 2005 jaettujen alueiden välille avattiin linja-autoyhteys, minkä ansiosta sukulaiset voivat ylittää valvontalinjan ja pääsevät tapaamaan toisiaan. Intra-Kashmir Bus Service kulkee kerran viikossa –maanantaisin – Srinagarin ja Muzaffarabadin välillä ja pysähtyy Chakothissa. Se on kuitenkin tarkoitettu vain niille suvuille, jotka joutuivat eroon toisistaan vuonna 1947, eikä tule kuuloonkaan, että sitä voisivat käyttää ne perheet, joiden jäseniä on paennut Pakistanin puolelle sen jälkeen. Jos näille perheille koskaan myönnetään passeja, he joutuvat kiertämään Ameeman tavoin kaukaisen Wagahin raja-aseman kautta, joka sijaitsee Lahoren ja Amritsarin välissä.

Vuonna 2010 Kashmirin laakso oli yksi maailman militarisoiduimmista alueista: virallisten lähteiden mukaan sinne oli sijoitettu 700  000 sotilasta ja puolisotilaallista taistelijaa. Joka vuosi 5. helmikuuta Pakistanissa järjestetään solidaarisuuden merkiksi Kashmir Day. Pakistanin pääministeri Nawaz Sharif on ilmoittanut aikovansa ottaa vastedes Kashmirin tilanteen puheenaiheeksi jokaisessa diplomaattisessa tapaamisessa. Nykyisin kuitenkin tuhannet perheet ovat edelleen hajallaan.

1 Jonathan Marcus, ”The World’s most dangeous place?”, BBC News, 23. maaliskuuta 2000.

2 Kukaan haastateltavista ei halunnut turvallisuussyistä kertoa sukunimeään. Jotkut etunimet on muutettu.

LMD 9/16

Suom. Kirsi Kinnunen

Intian sortotoimet uudessa vauhdissa Kashmir vastaa kulttuurin keinoin
Euroopan vanhin islam

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *