57ffa9fdbf363s136774

Kuinka sodan absurdisuus hukutettiin alkoholiin

Punkku Ranskan sotajermujen veressä

CRISTOPHE LUCAND

Sotilaita kuoli 6400 päivässä, siviileitä saman verran. Ensimmäinen maailmansota oli historian verisimpiä. Ranskalaiset sotilaat turvautuivat usein selviämistaistelussaan alkoholiin, ja siihen heitä rohkaisi myös sodanjohto, joka piti huolen siitä että punkkua ei koskaan puuttunut. Muutamassa vuodessa viinistä tuli patrioottinen juoma, joka kukitettiin kaikin mahdollisin hyvein.

couverture_baionnette

”Sodan aikana viini oli taatusti odotetuin ja halutuin kaikista tavaratoimituksista. Sotajermut uhmasivat vaaroja, tykkitulta ja sotapoliiseja saadakseen punkkunsa. Heille se oli lähes yhtä tärkeää kuin ammustoimitukset. Viini virkisti taistelijaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Näin ollen se osaltaan auttoi meitä voittoon.”

Tällainen viinille vuodatettu kunnianosoitus mainoskirjasessa 17 vuotta 1. maailmansodan jälkeen ei ole harmiton. Se on Raoul Dufyn upeasti kuvittaman teoksen kansilehdellä johtolauseena, joka on lähtöisin Philippe Pétainin kynästä1. Siihen aikaan hänen nimellään oli kansallissankarin kaiku. Kuitenkin näiden melkein runollisten sanojen taakse kätkeytyy äärimmäisen raaka todellisuus: miljoonien miesten elämä keskellä ennennäkemätöntä maailmanpaloa. Olennainen osa tätä elämää oli punkku.

Sodan ensimmäisistä viikoista lähtien vuoden 1914 elokuussa viinistä tuli välttämätön tavara, jota miehet rintamalla hankkivat itselleen käsittämättömiä määriä. Sitä ostettiin siviileiltä taisteluvyöhykkeen välittömässä läheisyydessä tai sodasta hyötyviltä kulkukauppiaita ja viime kädessä sitä toivat elintarvikehuollon tuhannet säiliövaunut. Viiniä juotettiin lähes rajoituksetta miljoonille sotilaille, jotka puolestaan nostivat sen kunniaan kastamalla sen milloin ”pyhäksi Punkuksi” milloin ”isä Punkuksi”. Aina sodan loppuun asti se oli läsnä kaikkialla rintamalla. Vaikka vedestä ja ruuasta oli usein puutetta, viiniä oli aina. Se oli massatuote, joka täytti mainiosti teollisen elintarviketuotannon ehdot ja näin siitä tuli massasodankäynnin juoma. Näin sitä kuvasi L’Illustration-lehdessä (13.10.1917) Henri Lavedan, ”se ylittää kahvin; mehujen mehu, numero yksi, sotilaitten perusravinto”.

Viiniä tuotiin päivittäin ”punkkulaivoilla” Sèten satamaan Algeriasta, Portugalista, Espanjasta tai varsinkin Languedocista ja rahdattiin sitten pikimmiten säiliövaunuissa sota-­alueille. Viini oli huonolaatuista, kitkerää, kypsentämätöntä, karunmakuista, pistelevää ja joskus jo etikoitumassa.

Sotilaat kirosivat punkun huonoa laatua, johon oli tyydyttävä paremman puutteessa. Usein siihen oli sekoitettu vettä, joskus kemikaaleja, esimerkiksi bromiyhdisteitä, maun parantamiseksi. Siinä oli kaikenlaisen huijauksen makua, se ei tuoksunut, pikemminkin löyhkäsi. Sen pohjana oli halvoista halvin tusinaviini, jota epätoivoisesti koe­tettiin saada maistumaan edes jotenkin luonnolliselta juomalta.

Viini saattoi olla paksua sakkaa tai mitä tahansa litkua, sillä ei ollut väliä, kunhan vaikutus oli taattu. Tässä liittoutuivat rivisotilaat, poliittinen johto ja tiedemiehetkin. Tohtori Armand Gautier totesi jo 1915 lausunnossaan Ranskan tiedeakatemialle, että ”viini sopii varsinkin niille, joiden työtehtävät vaativat voimaa ja nopeutta, ja aivan erityisesti sotilaalle taistelussa. Jos annamme miehillemme tai taistelijoillemme normaaliolosuhteissa hyvin kohtuullisen määrän (5–7,5 desilitraa) viiniä päivässä, suojelemme heitä monelta taudilta ja vaivalta (kylmettymiseltä, keuhkoputkentulehdukselta, keuhkokuumeelta, ripulilta jne.) sekä säästämme valtiolta suuren määrän sairaalapäiviä. Näin vaalimme taistelijoittemme terveyttä, voimaa ja hyvää mieltä.”

Taistelussa punkku elähdytti mieliä, antoi rohkeutta ja auttoi kestämään kauhun, jonka jokainen koki rynnäkköön lähdettäessä. Tätä sotaa luonnehti äärimmäinen raakuus ja kuoleman alituinen läsnäolo. Uudet sodan muodot edellyttivät kaiken entisen ylittämistä ja estottomuutta, mitä ylläpidettiin alkoholilla. Se auttoi myös selviytymään asemasodan joutilaisuudessa, kun miehet alkoivat nähdä sodan yhä mielettömämpänä ja absurdimpana. Juominen vahvisti joukkojen yhteenkuuluvuutta, solidaarisuutta ja jopa identiteettiä. Punkun tiimoilla sulautuivat yhteen taistelijat, jotka sosiaalisilta, kulttuurisilta ja maantieteellisiltä lähtökohdiltaan olivat niin erilaisia.

Punkku rohkaisi yhteisiin käytäntöihin, arvoihin ja puhetapoihin.

Vain täysi säkki pysyy pystyssä

Juoksuhaudoissa työt jaksettiin tehdä humalassa ja joskus viini auttoi pysymään hengissä. ”Mies, kuten säkki, pysyy pystyssä vain jos se on täynnä [viiniä]”, kirjoitti André Bridoux kirjassaan Souvenirs du temps des morts (Muistoja kuolleitten ajalta).

Aselevon jälkeen vuonna 1918 lehdistössä juhlittiin ”voiton punkkua” jatkeena koko sodan ajan kestäneelle laajalle viinipropagandalle erilaisissa artikkeleissa, reportaaseissa, lukemattomissa julisteissa ja postikorteissa. Miehet esitettiin taistelussa, riippukeinuissa ja lomilla jos millaisissa kuvaelmissa, jotka toivat esiin harmittoman hyväksyttävästi tämän juoman yhteyden nautintoihin ja hauskanpitoon. Viini yhdistettiin usein tupakkaan ja viinaan sekä varsinkin naisiin ja rakkauden leikkeihin. Postikorteissa tämä ilmaistiin vaihtelevan onnistuneesti: ”Eläköön punkku, rakkaus ja kunnon henkoset!” Terveysintoilijoiden, kieltolain kannatta­jien ja isänmaanystävien porukat yhtyivät kohottamaan punkun ”patrioottisen juoman” kastiin.

Historioitsijat ovat kuitenkin vain vähän tutkineet viinin merkitystä ensimmäisessä maail­mansodassa: miten sitä nautittiin ja miten se vaikutti väkivaltaisuuksiin ja niiden hyväksyntään. Teema on jatkuvasti läsnä historiankirjoituksessa ja aiheuttaa kovia kiistoja historioitsijoiden kesken. Toiset selittävät sotilaitten henkilökohtaisen ja kollektiivisen väkivallan ”sodan kulttuurilla”, joka on latenttina väestössä. Toiset taas pyrkivät tutkimaan moninaisia sotilaisiin kohdistuneita pakottamisen tapoja. Mikä perustui suostumukseen ja mikä pakottamiseen, on vaikea kysymys, mutta viinin tutkiminen auttaa joka tapauksessa ymmärtämään, miten miehet saatiin sitoutumaan pysyvästi taisteluun. On äärimmäisen tärkeää strategisesti, mitä sotilaille syötetään ja juotetaan totaalisessa sodassa, jossa koko kansakunnan mielet ja ruumiit on pantu liikkeelle ja jossa vain voitolla on merkitystä sotilasjohdolle ja poliitikoille joukkojen kapinan alituiseen uhatessa.

Jo vuoden 1914 elokuun lopussa Ranskan armeijan toivoton tilanne määräsi sodan ylijohdon tulevat valinnat. Taistelukentällä maan itäosissa saksalaisten tulivoima oli murskannut muutamassa viikossa ranskalaisen jalkaväen. Ammussade teki hakkelusta kokonaisista rykmenteistä, jotka olivat joutuneet onnettomiin hyökkäystoimiin. Tappioluvut olivat ennennäkemättömiä. Elokuun 22. päivänä kaatui 27 000 ranskalaista sotilasta ja kuun lopussa oli 84 500 kaatunutta ja 150 000 haavoittunutta pelkästään ranskalaisten puolella. Kenraalien jääräpäisyys vain kiihdytti tuhoa. Ranskalaisten strategien hyökkäysoperaatiot epäonnistuivat yksi toisensa jälkeen. Taisteluun heitetyille sotilaille sota oli jotain aivan muuta kuin he olivat kuvitelleet. Tuhannet heistä kuolivat edes näkemättä vihollista. Kilometrien päästä tulleet ammukset silpoivat heidät. Seurasi sekasortoinen pako, joka enteili jo perääntymistä ja saksalaisten tunkeutumista maahan.

Taistelumoraali uhkaa romahtaa

Sarja tappioita synnytti sekasorron, joka uhkasi jo kaikkia yksiköitä. Viikkoja kestäneiden hirvittävien taisteluiden uuvuttamien miesten halu sotia alkoi vakavasti järkkyä. He joutuivat kokemaan jotain täysin uutta ja tajuamaan elämänsä äärimmäisen epävarmuuden, mikä synnytti jännitteitä sotilaitten ja upseerien välille. Käskyjä uhmattiin yhä enemmän. Johto huolestui tästä kurittomuudesta, vaikka se selitettiin useimmiten poliittisilla syillä, ettei kaikkiin tarttunut epäluulo komentoporrasta kohtaan olisi paljastunut. Pelko, että joukot kääntäisivät johdolle yhtäkkiä selkänsä ja ryhtyisivät kapinaan oli suuri, koska niin idässä kuin pohjoisessakin taistelevat joukot olivat lähtöisin lähinnä tavallisen kansan syvistä riveistä.

Ensiksi oli siis pakko saada kuri palautetuksi. Kun sotalain määräämät erittäin ankarat rangaistukset oli pantu täytäntöön, ryhdyttiin välittömiin toimiin joukkojen taistelumoraalin parantamiseksi. Ennen kaikkea oli estettävä rintaman hajoaminen, jotta huoltoa voitiin ylläpitää hinnalla millä hyvänsä ja toimittaa miehille viiniä. Kautta maan haalittiin miedohkoa (8–9-prosenttista) viiniä valtavia määriä. Katsottiin että näin saatiin järkyttyneet sotilaat muihin ajatuksiin. Tämä oli myös yksi keino saattaa aliupseerit ja sotilaat välittömään yhteyteen keskenään ja ylläpitää järjestystä ja taistelutahtoa.

Jo vuoden 1914 syksyllä valtiokoneisto otti suoraan hoitoonsa viinin hankinnan, laaduntarkkailun, kuljetuksen ja jakelun joukoille koko rintaman laajuudella sekä rohkaisi suurimittaiseen kulutukseen. Päämajan kehotuksesta annoksia lisättiin jo saman vuoden lopulla. Marraskuun neljäntenä ylipäällikkö lähetti asiasta seuraavan viestin huoltojoukkojen johdolle: ”Kiireellinen – pyydän teitä selvittämään, onko jakelua mahdollista tehostaa siten, että miesten päivittäistä annosta lisättäisiin puolella annoksella. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa, missä määrin tämä tavoite olisi saavutettavissa.”

Vuoden 1914 runsas viinisato ja Etelä-Ranskan viininviljelijöiden ruhtinaalliset lahjoitukset mahdollistivat viiniannosten kaksinkertaistamisen vuoden vaihteessa. Huoltohallinto muutti sotilaan siihenastisen päivittäisen ”varttilitran” puoleksi litraksi. Miehillä oli lisäksi rintamalla edelleen omat keinonsa hankkia vaivatta litra tai puolitoista litraa viiniä päivässä. Sodan pitkittyessä kuitenkin koko ajan läsnä oleva pelko kapinoinnista ja rintaman hajoamisesta sai viranomaiset jatkamaan massiivista alkoholisointipolitiikkaa.

Yksilön raaistamisen projekti

Huolimatta vuoden 1916 ”punkkukriisistä” ja viinintuotannon laskusta ei rintamalla missään vaiheessa ollut puutetta viinistä. Poliittista ja sotilasjohtoa vainosi pelko tappiosta, joten aina löydettiin keinot toimittaa jättimäiset määrät viiniä armeijalle: 1,2–1,7 miljardia litraa vuodessa sodan loppuun asti. Ja kun viinimäärät sattuivat vähenemään, itse puolustusministeri reagoi huolestuneena: ”Jo olemassa olevan päätöksen mukaista puolen litran viiniannosta ei ole rintamasotilaille vielä jaettu”, hän kirjoittaa huoltojoukkojen johdolle maaliskuussa 1915. ”Kuitenkin monet upseerit käyttävät varoja muiden tarvikkeiden ostoihin ja tämän laiminlyönnin vuoksi sotilaat, joille on luvattu enemmän, saavatkin vähemmän. Vaadimme että tämä asiain tila ei jatku.”

Humalatilasta tuli sodassa vakio, jolta ei säästynyt kukaan. Tosin tämä koski selvästi enemmän rivisotilaita kuin upseereita. Kohtuuttomasta juomisesta kertoivat sodan loputtua lukemattomat todistajat. ”Juon viinilitrani joka aterialla, minusta tuli sodassa juoppo”, totesi jalkaväen sotilas Marcel Papillon.2 Albert Meurgey, toinen sotajermu, ammatiltaan viinikauppias, ihmetteli kirjeessään 13.9.1917: ”En tiennyt pystyväni saamaan alas sellaisia määriä punkkua.”

Kärsimykset ja epäoikeudenmukaisuudet olivat ylittämässä miesten sietokyvyn varsinkin Verdunin ja Sommen verilöylyjen jälkeen. Viiniä jaettiin säännöllisesti sotilaille vähintään litra päivässä ja lisäksi 6,25 senttilitraa viinaa aamunkoitteessa kaikille taisteluhaudoissa palveleville. Todellisuudessa annoksia ei jaettu tasapuolisesti, vaan kenraalit arvioivat jokaisen yksikön tarpeet. Näin määräsi sodan johto. Ylipäällikkö Joseph Joffre ilmoitti 9.4.1915 kirjeitse kenraaleille että ”jos tilanne niin vaatii, heillä on oikeus vapaasti määrätä lisäannos [alleviivattuna] siten kuin hyödylliseksi näkevät”. Kun hyökkäys oli edessä, normaaliannosta jatkettiin ”vahvalla annoksella” ja terästettiin viinalla. Kun viiniin lisättiin viina, johon joskus sekoitettiin spriitä ja jopa eetteriä, saatiin sotakiihko nousemaan ja estot häviämään. ”Ennen hyökkäystä meille annettiin jonkinlainen ryyppy, se teki meidät hulluiksi”, muistelee Maurice Guilloteau3.

Sodanjohto tutki, miten voitiin keinotekoisesti lisätä miesten aggressiivisuutta taistelussa ja raaistaa yksilöä. Syntyi suora suhde alkoholin kulutuksen ja sotilailta edellytetyn väkivaltaisuuden välille. Symmetristen vastapuolten muodostamassa strategisessa ympäristössä armeijalle jäi – paremman aseistuksen tai radikaalien teknisten uudistusten puutteessa – vain yksi muuttuja: miehet joiden harteille sotaponnistukset kasaantuivat.

Pääesikunta alkoi huolestua kuitenkin lisääntyvistä juoppohulluuskohtauksista, jotka toivat mukanaan kurittomuutta ja lopulta vuoden 1917 suuret sotilaskapinat. ”Sotilaita poistuu majoituspaikoista ja koulutuksesta ohi vartiointipisteiden ja palaa puoli tuntia myöhemmin aivan humalassa. Haavoittuneita vilahtaa ulos valvojien ohi juomaan ja luvallistenkin poistumisten jälkeen palataan humalassa. Paljon annetaan rangaistuksia ylenmääräisestä juopumuksesta julkisella paikalla. Lomalta palaavia, eksyneitä ja luvatta poistuneita humalaisia on pitkin katuja”, kertoi kenraali Vautier viestissään puolustusministerille 1.7.1915. Kaksi vuotta myöhemmin oli kenraali Pétainin vuoro huolestua: ”Sotilaitten ylenmääräinen, säännönmukaisen annoksen ylittävä alkoholinkäyttö on saavuttanut asteen, joka vaatii voimakkaita ja välittömiä toimenpiteitä. Sotilastuomioistuinten pöytäkirjoista voidaan todeta, että suurimmassa osassa rikkomuksia on ollut taustalla humalatila”, hän kirjoitti eräässä kirjeessään puolustusministeriöön.

Oopiumia ja laudanumia rahtitavaroissa

Jo kesän lopussa 1914 tilastoitiin ensimmäiset alkoholin aiheuttamat kuolemat. Pitkin syksyä oli tuhansia tapauksia joissa liiallinen alkoholin nauttiminen ”on kiihdyttänyt henkiset toiminnot hillittömiksi”. Terveysviranomaiset huolestuivat alkoholisoitumisen vaarasta kuten jotkut sotilaat itsekin. ”He antavat meille paljon viinaa, luulen että olen tulossa alkoholistiksi”, kirjoittaa vaimolleen Élie Vandrand vuonna 19154.

Yleisimmät oireet olivat ruokahaluttomuus, unettomuus ja aistiharhat. Jotkut lähetettiin rintamalta vieroitukseen. Todettiin tapauksia, joissa alkoholin lisäksi oli käytetty oopiumia ja laudanumia5. Niitä oli löytynyt piilotettuina rahtitavaroihin. Erilaisten häiriöitten yleisyys hämmästytti tarkkailijoita ja rintamalle lähetettyjä lääkäreitä. Tosin vain harvat yhdistivät niihin alkoholin ylenmääräisen käytön. Armeijan terveydenhuollon raporteissa on vain vähän mainintoja alkoholista ja alkoholismista. Kun aivan uuden kansallisen kunnian hetki oli koittamassa, ei viiniä, puhdasta, luonnollista ja terveellistä juomaa voitu mitenkään käydä mustamaalaamaan.

Ei edes voiton jälkeen tullut kysymykseen kyseenalaistaa ”voiton punkkua”. Tuota pat­rioottista juomaa, joka sai ranskalaiset jermut kestämään maan historian hirvittävintä sotaa, on myös ylistetty mitä moninaisimmin tuotoksin, artikkelein, runoin, lauluin ja kuvin. Näin viinin myyttiseen alkuhistoriaan tuli lisäksi kansallispatrioottinen kerros. Maailmansota vei loppuun viinin kansallistamisen avaamalla ovet Ranskan kaikkiin koteihin, joihin viinin juonti sodan myötä oli levinnyt. Koko viininviljely pantiin maassa uuteen uskoon 6.5.1919 luomalla uusi järjestelmä viinin alkuperän ja valmistuksen varmistamiseksi. Sopimukset, joihin järjestelmä perustuu, ollaan hyväksymässä Euroopassa ja kautta maailman.

1 Marsalkka Philippe Pétain oli Ranskan kansallissankari, sittemmin Vichyn hallituksen pääministeri, joka tuomittiin vuonna 1945 kuolemaan. Charles de Gaulle muutti rangaistuksen elinkautiseksi. (suom. huom.)

2 Marthe, Joseph, Lucien et Marcel Papillon, ”Si je reviens comme je l’espère”. Lettres du front et de l’arrière. 1914-1918, Grasset, Paris, 2003.

3 Ks. Franois Roux, La Grande Guerre inconnue, Les poilus contre l’armée franaise, Éditions de Paris-Max Chaleil, coll. ”Essais et documents”, Paris, 2006

4 Marie-Joëlle Vandrand, Il fait trop beau pour faire la guerre. Correspondance de guerre d’Élie Vandrand, paysan auvergnat (août 1914-octobre1916), La Galipote, Vertaizon, 2013.

5 Laudanumi oli spriipohjainen oopium­uute. (suom. huom.)

LMD 8/2016

Suom. Heikki Jäntti

Sivistyksen puolustuspuhe
Vaihtoehtoja kasvupakolle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *