Kultaisen aamunkoiton kannattajia Ateenassa maaliskuussa 2015
Kuva: DTRocks, Wikimedia Commons

Uusliberalismi lisää radikaalin oikeiston suosiota

JOUKO JOKISALO

Brexit ja Trumpin voitto ovat saaneet Yhdysvaltojen ja EU:n poliittisen eliitin hämmennyksen ja neuvottomuuden tilaan. Hallitseva eliitti on kyvytön näkemään, että uusliberalistinen talous-ja yhteiskuntapolitiikka sekä finanssipääoman ehdoilla toteutettu globalisaatio ovat äärioikeiston nousun tärkeimmät syyt. Nykypolitiikan jatkuminen johtaa siihen, että hallitseva eliitti pyyhkäistään pois ja sen mukana myös demokraattinen ja avoin maailmanjärjestys.

euroopan_radikaali_oikeisto

Muutos on välttämätön. Radikaali oikeisto tarjoaa vaihtoehtona autoritaarisen kapitalismin poikkeustilavaltiota, nationalismia, rasismia ja globaalia apartheid-politiikkaa työpaikkojen ja elintason säilyttämiseksi länsimaissa. Tämän torjuminen edellyttää uusliberalistisen talouspolitiikan lopettamista, demokra­tian puolustamista, sosiaalis-taloudellisen eriarvoisuuden vähentämistä ja varallisuuden jakamiseksi ylhäältä alas. Ihmisoikeudet tulee taata kaikille, ei vain valkoiselle keski- ja työ­väenluokalle.

Uusliberalismi voidaan määritellä poliittisen taloustieteen teoriaksi, jonka mukaan ihmisten hyvinvointia voidaan parhaiten edistää vapauttamalla yksilön yrittelijäisyys ja osaaminen sellaisessa institutionaalisessa viitekehityksessä, jota määrittävät vahva yksityinen omistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa. Se on merkinnyt markkinoiden ja talouden sääntelyn purkamista, yksityistämistä ja valtion vetäytymistä sosiaalipalvelujen alalta. Uusliberalismia voidaan tarkastella myös poliittisena projektina, joka pyrkii palauttamaan pääoman kasautumiselle otolliset olosuhteet ja taloudellisen eliitin valta-aseman.

Uusliberalismin ja radikaalin oikeiston kehityksen välillä on kau­saalisuhde. Nykyinen oikeistoradikalismin ja -populismin nousu ja niiden kannatuksen suhteellinen vakaus on ymmärrettävissä ainoastaan uusliberalismin voittokulun tuloksena.

Uusliberalismin ja radikaalin oikeiston kehitys on kulkenut poliittisesti kiinteästi tasajalkaa. 1970-luvulla molemmat olivat vielä lastenkengissä läntisessä Euroopassa. Uusliberalismin koekentät olivat Chilessä ja Argentiinassa. Modernin oikeistoradikalismin ja -populismin puolueet olivat vasta syntyneet ja muokkasivat tulevan politiikkansa perustaa. Vielä 1980-luvun alkupuolella läntisen Euroopan sosiaalisesti ankkuroitunut liberalismi kulki kohti uusliberalismin tarjoamaa vastausta hoiperrellen ja kaoottisesti kokeillen. 1970-luvulta 1980-luvun alkuun läntisen Euroopan populismi oli luonteeltaan taloudellista oikeistopopulismia, jonka pääasiallinen sisältö koostui talousliberalismista, verotuksen ja hyvinvointivaltion kritiikkistä. Thatcherismi synnytti Britanniassa autoritaarisen populismin 1970–80 lukujen taitteessa.

Kulttuurinen oikeistopopulismi

Uusliberalistisen talouspolitiikan muokatessa vähitellen läntisen Euroopan yhteiskuntia 1980-luvulla oikeistoradikaalisista ja -populistisista puolueista tuli politiikkaan vaikuttavia tekijöitä, vaikka niiden kannatusprosentit eivät vielä nousseet kaksinumeroisiksi. Talousliberalismin rinnalle oikeistoradikaaliset ja -populistiset puolueet, kuten itävaltalainen FPÖ ja italialainen Lega Nord, toivat identiteetin ja etnopluralismin kysymykset. Taloudellisen oikeistopopulismin ohitse tunki vähitellen kulttuurinen oikeistopopulismi.

Oikeistoradikaalit ja -populistiset puolueet olivat keskeisesti mahdollistamassa uusliberalistisen politiikan läpimurtoa sen alkuvaiheessa läntisessä Euroopassa. Ne vaikuttivat keskeisesti toisen maailmansodan jälkeisen antirasistisen konsensuksen murtamiseen 1980-luvulla. Uusliberalistista talous-ja yhteiskuntapolitiikkaa ajavien voimien ja radikaalin oikeiston välillä oli eräänlainen hiljainen ja sopimukseton strateginen liitto. Se vallitsi erityisesti uusliberalismin ja oikeistopopulismin välillä. Kummankin kritiikki suuntautui ennen kaikkea hyvinvointivaltiota ja sen rakenteita sekä heidän tulkitsemansa ”sosiaalidemokraattista aikakautta” (Ralf Dahrendorf) vastaan kamppailuna vapauden puolesta.

Tilanne muuttui radikaalisti, kun sosiaalidemokratia 1990-luvun puolivälissä siirtyi uusliberalistisen talous- ja sosiaalidemokratian tukijaksi ja toteuttajaksi ja uusliberalismin yhteiskunnallis-taloudelliset seuraukset alkoivat näkyä. Aloitteen sosiaalidemokratian siirtymisessä uusliberalismin linjoille teki Tony Blair, joka nousi Englannin työväenpuolueen johtoon vuonna 1994. Myös muut läntisen Euroopan sosiaalidemokraattiset puolueet siirtyivät 90-luvun puolivälin tienoissa uusliberalismin linjoille. Tämä sosiaalidemokraattien linjamuutos ei jäänyt radikaalin oikeiston ideologeilta huomaamatta. Silloinen FPÖ:n puheenjohtaja Jörg Haider totesi sosiaalidemokraattien ja uusliberalistisen politiikan suhteista: ”On kuvaavaa, että juuri sosialistihallitukset tuhoavat nyt neuvottomuudessaan ja näköalattomuudessaan ’sosiaalivaltion’, oman lapsensa [−−], ja romuttavat sosiaaliturvan saadakseen oman poliittisen nahkansa pelastettua.” Saksassa 2000-luvun alussa Schröderin ja Fischerin punavihreä hallitus ja erityisesti sosiaalivaltion alasajoon tähtäävä ”Agenda 2010” -ohjelma merkitsi uusliberalistisen politiikan täydellistä hegemoniaa EU:n ”talousveturina” toimivassa maassa. Uusoikeiston ideologi Alain de Benoist arvioi tilannetta seuraavasti: ”Myös asemansa vakiinnuttanut vasemmisto liputtaa ’realismin’ varjolla täyttä häkää markkinataloudelle, siis esteettömälle pääomanmuodostukselle.”

Uusliberalismi, työväestö ja radikaali oikeisto

Uusliberalistisen politiikan toteuttajat ovat 1990-luvun jälkipuoliskolta lähtien olleet hegemonia-asemassa. Samaan aikaan oikeistoradikaalisten ja -populististen puolueiden linjauksessa tapahtui olennainen muutos. Niistä tuli sanoissa globalisaation ja uusliberalismin vastaisia. Radikaalin oikeiston siirtyminen uusliberalismin ja globalisaation kritiikkiin sekä hyvinvointivaltion puolustamiseen toi sille jo 1990-luvun lopulla kannattajia työväestön riveistä. FPÖ:n äänestäjistä työläistaustaisia oli 47 prosenttia ja 33 prosenttia muodostui pienyrittäjistä ja vapaan ammatinharjoittajista. ”Suurimman työväenpuolueen” tittelin FPÖ:lle toi 90-luvulla toteutunut uusliberalismin ja äärioikeiston saumattoman yhteisrintaman hajoaminen ja sosiaalidemokra­tian tuki uusliberalismille. Tanskan kansanpuolueelle sosiaali­demokatian siirtyminen uus­liberalismin linjoille 1990-luvun lopussa avasi mahdollisuuden julistautua perinteisen sosiaalidemokratian edustajaksi. Vuonna 2001 Tanskan kansanpuolueen­ työläisosuus äänestäjistä oli noussut 56 prosenttiin ja sosiaalidemokraattien vastaavasti pudonnut 43 prosenttiin. Norjassa edistyspuolue on vastustanut 2000-luvulla sosiaaliturvan leikkauksia. Se on vaatinut lisärahoitusta vanhempien ihmisten hyvinvointiohjelmiin ja tavallisten ihmisten perusturvaan. Edistyspuolue oli vielä 90-luvun alussa valtionyritysten yksityistämisen linjalla. Vuosikymmen lopulla puolue on kannattanut valtion toimimista investoijana markkinoilla ja puoltanut mittavaa rahastoa, jolla turvattaisiin norjalaisen talouden pysyminen norjalaisten määräysvallassa.

globalisaation ja rahan vallan kritiikki

Uusliberalistisen vallankumouksen saavutusten näkyvin ilmaus on ennennäkemättömän sosiaalis-taloudellisen eriarvoisuuden kasvu kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. ”Rikkaimman prosentin tulot ovat kasvaneet 60 prosenttia 20 viime vuoden aikana, ja finanssikriisi on pikemminkin nopeuttanut kuin hidastanut prosessia”, todetaan Oxfamin vuoden 2013 raportissa.

Uusfasismin ja uusoikeiston ideologit ovat nähneet tässä mahdollisuuden liittää uusliberalismin kritiikin, antikapitalismin ja globalisaationvastaisuuden oman argumentaationsa osaksi. Uusliberalismin ja globalisaation seurauksia analysoi uusoikeiston johtava ideologi Alain de Benoist seuraavasti: ”1980-luvulla kärsivät työläiset eniten lisääntyvästä eriarvoisuudesta, 1990-luvun vuosina keskiluokkaa uhkasi köyhtyminen ja yhteiskunnallinen putoaminen. Tänään ainoastaan superrikkaiden prosentti hyötyy vapaakaupan siunauksellisuudesta – he tulevat rikkaimmiksi ja rikkaimmiksi palkkatyöläisten suurten joukkojen köyhtyessä.”

Toisen maailmansodan jälkeinen hallitseva talousdoktriini on Benoistin mukaan ollut ajatus ”vapaakaupasta ’edistyksen’ moottorina”. Vapaakaupan ideologian perusajatus on, että kaikkialla on oltava samat säännöt ja kaikilla pelaajilla olisi tasavertaiset mahdollisuudet, jotta kilpailu markkinoilla toteutuisi mahdollisimman puhtaasti ja täydellisesti. Siksi markkinoiden vapaan toimivuuden edestä on poistettava kaikki esteet kuten valtioiden rajat, byrokraattiset sääntelyt, tulli. Sen esteenä ovat myös reaalipalkkojen ja työlainsäädännön puuttuva joustavuus, jotka muka estävät kehittyneissä maissa kilpailun. Benoistin mukaan vapaakaupan lopullisena tavoitteena on ”pääoman absoluuttinen vapaus alistaa koko maailma sen järjestyksen alle ilman minkäänlaisia rajoituksia”.

Vaatimus vapaasta kilpailusta on Benoistin mielestä epärealistinen. Tästä on hänen mielestään hyvänä osoituksena vapaakaupan ja kansainvälisen kilpailun lipunkantajan, Yhdysvaltojen, oma protektionistinen politiikka, joka otetaan käyttöön, jos talous sitä vaatii. Yhdysvalloissa suurpiirteistä valtiollista tukea nauttii jatkuvasti vastoin vapaakaupan periaatetta muun muassa sotateollisuus.

Benoistin vaihtoehto liberaalin globalisaation kriisille ja vapaakaupalle on protektionismi, joka tarkoittaa valtion kotimaisten tuottajien suojelemista sisämarkkinoilla torjumalla ulkopuolista kilpailua esimerkiksi suojatullein, valtion suoralla tai epäsuoralla avulla. Tämä on hänen mukaansa uusliberalisteille kauhistus ja vasemmistolle tabu, koska sen takana pelätään luuraavan nationalismin ja muukalaisvihamielisyyden. Toinen keskeinen argumentti protektionismia vastaan on histo­riaan liittyvä näkemys: protektionismi syvensi vuonna 1929 alkanutta maailmanlaajuista talouskriisiä, mikä johti viime kädessä toiseen maailmansotaan. Benoist toteaa, että kansainvälisen kaupan lamaantumisen syyt 1930-luvun alussa eivät johtuneet protektionismista, vaan kuljetuskustannusten noususta, finanssijärjestelmän kaaoksesta ja kansainvälisen maksukyvykkyyden taantumisesta. Vasta toinen maailmansota merkitsi Benoistin mukaan talouskriisin voittamista. Hänen mukaansa onkin vaarana, että nykyinen globaali vapaakauppa saattaa olla tulevan sodan syy. Benoistin näkemyksen mukaan pääoma on tulossa pisteeseen, jossa sille laskevien voittojen ja uusien markkinoiden puutteen vuoksi jää ainoaksi vaihtoehdoksi sota. Tavoitteena on löytää uusi kasvutekijä, joka on ensin asetuotannossa ja sitten sodan tuhojen korjaamisessa.

Protektionismiin liittyvillä pyrkimyksillä on laaja kansalaisten tuki, minkä sosiologiset tutkimukset osoittavat.

Protektionismi suistossa

Protektionismi ei Benoistille merkitse paluutta vanhaan kansallisvaltioon, vaan nykypäivän protektionismi on toteutettava ”mannereuroopan tasolla”. Hänen mukaansa nykyaikainen protektionismi merkitsee ”kokonaiseurooppalaisten etujen huomioimista kaikissa talouskysymyksissä”. Euroopasta tulee säännelty talousalue, joka suojautuu talouden ja finanssitalouden globalisaation haitallisilta vaikutuksilta, kuuluu Benoistin visio.

Protektionismi ei merkitse siirtymistä taloudelliseen omavaraisuuteen. Se ei ole Benoistin mielestä pato, vaan tuotantoa, tuontia ja vientiä sääntelevä kanava. Vain protektionismi mahdollistaa Benoistin mukaan työn alipalkkauksen torjumisen ja sisäisen kysynnän elvyttämisen. Näin ymmärrettynä Benoistin mielestä protektionismi ei ole vain taloudellinen, vaan myös poliittinen instrumentti, jonka avulla on mahdollista erottaa toisistaan vaikutusalueet tai kulttuuriset blokit. Tässä ensimmäisen kerran pilkahtaa uusoikeiston kulttuurirasistiselle konseptiolle perustuva etnopluralismi. Oman kulttuurin ja identiteetin säilyttäminen on jokaisen kansan eloonjäämisen edellytys. Tässä mielessä Benoistin korostamat ”kulttuuriset blokit” ovat tärkeä osa radikaalin oikeiston kulttuurisen rasismin konseptiota.

Benoistin ajatuksen mannereurooppalaisesta protektionismista voi nähdä perustuvan konservatiivisen vallankumouksen lähtökohtiin europeismista. Europeismi korosti eräänlaista yleiseurooppalaisuutta. Sen puitteissa Euroopan kansallisvaltiot nähtiin yhteisenä kulttuurisena perheenä, jolla oli ristiriidoista huolimatta Euroopan kansoja ja yhteisöjä yhdistävä yhteinen historiansa. Europeismin ajatus vetoaa EU:ta ja koko modernia aikaa vanhempaan tietoisuuteen eurooppalaisuudesta.

Uusi oikeisto ja siihen tukeutuvat poliittiset liikkeet lähtevät vahvan sotilaallisesti ja poliittisesti yhdistyneen Euroopan ideaalista, jossa suurin osa päätöksentekovallasta on hajautettu kansallisvaltiolle ja niitä pienemmälle paikallisyhteisölle. Tämä tulee ilmi iskulauseissa ”isänmaiden Euroopasta” (Front National) tai ”alueiden Euroopasta” (FPÖ). Erotuksena militantin uusfasismin ”valkoisen rodun” konseptioon, joka suuntautui ”kansainvälistä (juutalaista) suurpääomaa” vastaan, uusoikeiston ”Euroopan valtakunnan” konseptio perustuu etnopluralismiin. Euroopan unionia kritisoidaan integraation yhdysvaltalaisena muotona ja identiteettiä tuhoavana. Uusoikeiston visiossa lopullisena tavoitteena on – etnopluralismin periaatteen mukaisesti – nykyiset kansallisvaltiot syrjäyttävä federatiivisesti ja autoritaarisesti hallittu kansojen Eurooppa. Euroopan kansakunnasta on tarkoitus luoda ”kolmas maailmanmahti”(Alain de Benoist).

Benoistin kritiikkiin ei kuulu antikapitalistinen retoriikka. Hän korostaa, että tämä vaihtoehto ei merkitse ”millään tavalla pääoman logiikan murtamista”. Protektionismi ei myöskään Benoistin omien sanojen mukaan aseta ”pääoman valtaa tai valtasuhteita yrityksissä kyseenalaiseksi”. Nyt ei ole puhe valtasuhteiden muuttamisesta, vaan pahimman välttämisestä ja vähittäisestä paluusta kansallisiin valuuttoihin. Sen esivaiheena Benoist suosittelee euron devalvointia. Benoist ei halua puuttua kapitalismin perustavanlaatuisiin alistus-ja riistosuhteisiin.

Maahanmuuttokriittisyys antikapitalismina

Alain de Benoist haluaa häivyttää rasistisen elementin maahanmuuttokriittisestä keskustelusta. Goebbelsin propagandaministeriön entinen työntekijä Wilfried von Ovens neuvoi jo vuonna 1973 uusfasistisia piirejä, että propagandassa on vältettävä avointa rasismia: ”Meidän on muotoiltava sanottavamme niin, että se ei kuulosta siltä kuin jatkaisimme ’iänikuista kiistaa’. Mainostoimiston on toimittava yleisön maun mukaan, ei vain omansa.[– –]Sanomamme perussisällön tulee kuitenkin säilyä ennallaan [– –]Herättäisimme vain ymmärtämätöntä naureskelua, jos vaatisimme esimerkiksi ulkomaista työvoimaa koskevassa keskustelussa, että ’heidän on lähdettävä kotiin’. Mutta yksikään vasemmistolainen ei vastustaisi seuraavanlaista vaatimusta: ’Suurpääomalla ei saa olla lupa siirrellä kokonaisia kansoja Euroopassa vain omien voitonpyyteidensä vuoksi. Ihmisiä ei pidä viedä työn luokse, vaan työ on tuotava ihmisten luo’. Sisältö pysyy ennallaan: Ulkomaalaiset työläiset ulos! Mutta kuulijat reagoivat täysin toisella tavalla.” Uusoikeiston ideologit ovat noudattaneet Ovenin neuvoa ja käärivät ulkomaalaisvastaisuutensa globalisaation- ja kapitalisminvastaisuuden kaapuun.

Maahanmuutto on ”pääoman reserviarmeija”, kuuluu Benoistin perusteesi. Hänen mukaansa toisen maailmansodan jälkeen maahanmuutolle avattiin rajat tiettyjen suuryritysten toiveesta ja painostuksesta. Talouden tarpeet ohjaavat Benoistin mukaan maahanmuuttoa, joka vastaa ennen kaikkea kapitalismin ja vapaakaupan ideologian henkeä. Se ei tunne rajoja ja haluaisi hävittää kaikki esteet pääoman liikkumisen tieltä. Vapaakauppa on yhtä kuin maailma ilman rajoja. Tässä hänen mukaansa suuryritykset ja vasemmisto työskentelevät käsi kädessä – toisen tavoitteena on liian kalliin sosiaalivaltion ja toisen arkaaisena pitämänsä kansallisvaltion hävittäminen. Aikaisemmin pääoma oli sitoutunut kansakunnan etuun. Nykyään markkinatoimijat eivät tunne kotimaata, vaan heille sydäntä lähellä on ainoastaan voiton maksimointi, toteaa Benoist.

Hän kääntää maahanmuuttokrittisyyteen liitetyn rasismin päälaelleen. Nimenomaan ”taistelu rasismia vastaan” tekee vasemmistosta kyvyttömän näkemään pääoman suuren tyylin ”väestönvaihdon” päätavoitteen, joka on ennen kaikkea pyrkimys ”vesittää eurooppalaisten kansojen vallankumouksellinen traditio ja irrottaa oman maansa proletariaatti sen omasta historiasta”. Vasemmisto on omassa universalismissaan mennyt pääoman ansaan ja korvannut taistelun kapitalismia vastaan antirasistisella kamppailulla. Siten vasemmisto on tullut pettäneeksi omat ideaalinsa. Enää työväenluokan päävastustaja ei ollut pääoma, vaan se on muuttunut Le Peniksi.

Samalla tarjotaan uusliberalistisen kehityksen häviäjille valoisampaa tulevaisuutta rasismin ja hyvinvointisovinismin avulla. Radikaali oikeisto on julistautunut linnake-Euroopan etujoukoksi ja ilmoittaa puolustavansa kovalla työllä rakennettua ja kamppaillen saavutettua sosiaalijärjestelmää ja laajojen väestöpiirien suhteellista elintasoa. Hyvinvointisovinismi, linnake-Eurooppa, rasismi ja energia-ja raaka-ainelähteiden sotilaallinen hallinta ovat uusfasismin avoin ja epäsuorasti koko radikaalin oikeiston tarjous nykyisen eurooppalaisen hyvinvoinnin takaamiseksi, ratkaisuksi ekologiseen kriisiin.

Ote kirjoittajan teoksesta Euroopan radikaali oikeisto (Into 2016) www. intokustannus.fi/kirja/euroopan-radikaali-oikeisto/

Françafriquen mallioppilas
Sivistyksen puolustuspuhe

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *