1467878604_1423747354_serge_halimi

Vaalimasokismia

Serge Halimi

ON VARSIN ERIKOINEN paradoksi, että samaan aikaan kun Margaret Thatcherin perintö hylätään hänen omassa maassaan, Ranskassa halutaan juottaa kansalle hänen talousoppiensa katkerinta kalkkia. Kun Britannian pääministeri Theresa May piti puolueensa kannattajille palopuheen 5. lokakuuta, kuulijoista useampi oli ällikällä lyöty. Puolueväki sai kuulla jotain ennnekuulumatonta: Rikkaiden etuoikeudet ovat yhteiskunnan mätäpaise, valtion tehtävänä on ”huolehtia siitä, mitä yksilöt, yhteisöt ja markkinat eivät kykene tuottamaan. ”Työntekijöiden oikeudet” ovat tärkeitä ja verot välttämättömiä, koska ne ovat ”hinta jonka me maksamme siitä, että saamme asua sivistyneessä yhteiskunnassa”. Julkiset palvelut, erityisesti koulutus, ja terveydenhuolto sekä niiden parissa työskentelevät, ovat ylistyslaulun arvoisia ja että asunto- ja liikennesektoria täytyy elvyttää kohdistamalla siihen julkista rahaa.

Jo pelkästään puheen tasolla tällainen ohjelmallinen täyskäännös aiheutti Rautarouvan palvojissa pahoinvointia, ja yksi heistä keksi syyttää pääministeriä ”liberalismin vastaisesta vastavallankumouksesta”1.

Thatcherin ihailijat voivat lohduttautua sillä, että heidän sankarittarensa on nyt saanut postuumisti poliittisen turvapaikan Kanaalin toiselta rannalta, jossa Ranskan oikeiston yhteisen toimenpideohjelman virkaa toimittaa uusliberalistinen sekametelisoppa. Lähes kaikki ovat yksimielisiä siitä, että François Hollandesta on päästävä eroon ensi vuoden presidentinvaaleissa. Hän on jättämässä puolueensa sellaiseen hajaannustilaan, että voittajina pidetään nyt konservatiivisia ehdokkaita, joiden vaalilupausten listaan kuuluvat eläkeiän pidentäminen kahdella, kolmella vuodella, neljä palkatonta lisätyötuntia viikossa, varallisuusveron poistaminen – samaan aikaan alimpia tuloluokkia pahiten koettelevaa arvonlisäveroa nostettaisiin – työttömyyskorvausten asteittainen alentaminen, 300 000–500 000 julkisen viran lakkauttaminen ja niin edespäin. Maassa, jossa mielipidetiedusteluihin vetoamista kutsutaan poliittiseksi debatiksi, ei kuitenkaan ole huomattu nostaa esille sitä, että kolme ensimmäistä toimenpide-ehdotusta ovat aiheuttaneet haastatelluissa lähinnä voimakkaan hyljintäreaktion2.

Eikä tässä kaikki. Vielä tyrmistyttävämpää on edessä. Vasemmiston äänestäjät eivät ole nousemassa vastustamaan thatcherilaisia puhdistuksia, joista jopa brittiläiset konservatiivit ovat luopuneet. Sen sijaan jotkut heistä valmistautuvat – median innokkaasti seuratessa – osallistumaan oikeiston esivaaleihin silläkin riskillä, että se antaa voittajaehdokkaalle legitimiteettilisän, kun hän ryhtyy toteuttamaan vaaliohjelmaansa. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa uusliberalismin vastustajat joutuivat äänestämään taktisista syistä Hollandea jo ensimmäisellä kierroksella varmistaakseen Nicolas Sarkozyn tappion. Tulokset tiedetään: ääni Hollandelle tarkoitti äänestämistä Sarkozya vastaan, voittanut ehdokas toteutti hävinneen suuret linjat ja Kansallisesta rintamasta tuli Ranskan suurin puolue. Tulevissa vaaleissa pitäisi nyt taas antaa äänensä Sarkozyn kaatamiseksi ja tuen kohteena olisi yksi tämän entisistä ministereistä eli Alain Juppé, joka, kuinkas sattuikaan, toimi kolmekymmentä vuotta sitten Ranskan oikeiston liberalistisen suunnanmuutoksen seppänä.3 Ei voi muuta kuin kysyä, onko nykyisin todellakin liian monimutkaista varata poliittinen energiansa oman aatteensa puolustamiseen?

1 Nicolas Baverez, ”Le virage antilibéral de Theresa May”, Le Figaro, Pariisi, 17. lokakuuta 2016.

2 56 % vastusti 35 tunnin työviikon poistamista, 64 % vastusti eläkeiän pidentämistä, 67 % vastusti varallisuusveron poistamista (IFOP-Atlanticon mielipidetiedustelu, 23. toukokuuta 2016).

3 François Denord, ”Et la droite française devint libérale”, Le Monde diplomatique, maaliskuu 2008.

LMD 11/16

Serge Halimi on Le Monde diplomatiquen johtaja ja päätoimittaja Pariisissa.
Suom. Kirsi Kinnunen.

Kun algoritmi otti meistä vallan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *