shutterstock_444173719

Edistystä kiistaan dataomistuksesta

Yksityistietojen politiikkaa

PIERRE RIMBERT

Nettiin jättämämme jäljet, älypuhelintemme tiedot ja osallistumisemme sosiaaliseen mediaan eivät kiinnosta ainoastaan tiedustelupalveluja. Ne riemastuttavat mainostajia ja rikastuttavat Piilaakson johtajia. Henkilökohtaiset asiat eivät kuitenkaan ole noin vain päätymässä pelkästään tällaiseen käyttöön: niiden hyödyntäminen on saamassa liikkeelle myös poliittisen vastarinnan.

MAAILMASSA myytiin 2015 yhteensä 1 424 miljardia älypuhelinta. Se on 200 miljoonaa enemmän kuin edellisvuonna. Kolmannes ihmiskunnasta kantaa tietokonetta taskussaan. Kätevää vekotinta näpelöidessä melkein unohtuu vaihtokaupan menopuoli, jolle digitalous perustuu: kalifornialaisen Piilaakson yritykset tarjoavat käyttäjille sovelluksia, kunhan nämä luovuttavat niille henkilökohtaisia tietojaan.

Paikantaminen, verkkoasiointihistoria, yhteydet ja muut vastaavat kerätään häpeilemättömästi, eritellään ja myydään mainostajille, jotka kovin mielellään kohdentavat ”oikeat viestit oikealla hetkellä oikeille ihmisille”, kuten Facebook toitottaa.1 Jo 1970-luvulta juontuu iskulause: ”Jos asiakas saa sen ilmaiseksi, hän onkin itse tuote.” Yhdysvaltojen eri tiedusteluviranomaisille työskennelleen Edward Snowdenin kesäkuussa 2013 medialle vuotamien tietojen jälkeen urkintakohut ovat seuranneet toisiaan. Kuitenkin vain harvoin tietojen kiristämistä kaupallisiin tarkoituksiin on pidetty poliittisena kysymyksenä eli yhteisen päätöksenteon asiana ja yhdessä pohdittavana ilmiönä. Erityisyhdistyksiä lukuun ottamatta aihe saa vain harvan liikkeelle. Tämä johtuu hyvinkin siitä, ettei sitä tunneta kunnolla.

Kanadalainen taloustieteilijä Dallas W. Smythe havahtui il­miöön jo 35 vuotta sitten. Kuvaruudun ääreen lysähtävä henkilö on tietämättään työntekijä. Smythen mukaan televisio nimittäin loi yhden kauppatavaran: tv-katselijoiden huomiosta koostuvan yleisön, jota kaupalliset kanavat myivät mainostajille. ”Teidän osuutenanne yleisön edustajina on antaa palkatonta työaikaanne, mitä vastaan te saatte ohjelmia ja mainoksia.”2 Telkkaria töllöttaviin verrattuna netinkäyttäjien työpanos on aktiivisempi. Somessa me muunnamme itse omat ystävyyssuhteemme, tunteemme, halumme ja kiukkumme algoritmien avulla hyväksikäytettäviksi tiedoiksi. Jokainen profiili, jokainen tykkäys, jokainen twiittaus, jokainen pyyntö, jokainen klikkaus merkitsee yhtä hyödyntämiskelpoista informaatiopisaraa lisää jäähdyttämistä vaativille palvelimille, joita Amazon, Google ja Microsoft ovat asentaneet kaikkiin maanosiin mahdollisen asiakastiedon valtamereksi.

Tätä ilmaiseksi toteutettavaa maailman dataksipanoa kutsutaan digitaaliseksi työksi. Piilaakson jättiläiset kukoistavat tämän ”perisynnin” ansiosta. Filosofi-taloustutkija Karl Marx kirjoitti 1867, että ”pääoman alkuperäisen kasaantumisen” pohjalla oli ”välittömän tuottajan pakkoluovutus eli omaan työhön varaavan yksityisomaisuuden kumoaminen”.3 Sulkeakseen yhteislaitumet, laittaakseen ansiotyöhön nälkiintyneet maalaiset tai ottaakseen etelän siirtomaikseen pääoma turvautui ”valloittamiseen, orjuuttamiseen, ryöstömurhaan, lyhyesti sanottuna väkivaltaan”.4 2000-luvun keinovalikoimaan kuuluu myös kevyt aseistus, kuten hassunkuriset lolcat-videot.

Taloushistoria kiittää koristossupatruunoita siitä, että he onnistuivat luomaan maailmanlaajuisen iloisesti riistetyn uurastajan, joka osallistuu tunnollisesti käyttämänsä palvelun tuottamiseen. Googlen kirjasi vuonna 2015 75 miljardin dollarin liikevaihdon, joka saadaan pääasiassa mainonnasta. Se kertoo riittävästi kainostelemisen taakseen jättäneen niistämisen laajuudesta. Kun Facebook kertoi toisen vuosineljänneksen tuloksestaan 2016, Re/Code-sivusto hihkui, että 1,71 miljardin asiakkaan sosiaalinen media ”ansaitsee yhä enemmän jokaista käyttäjäänsä kohti, nyt jo 3,82 dollaria”.5

Data eli latinan ”annetut asiat” onkin mitä osumattomin nimitys tuotetulle ja varastetulle tavaralle. Netinkäyttäjien epähuomiossa tekemästä työstä on jo tehty loistavia yliopistollisia tutkimuksia.6 Mutta poliittinen vasemmisto tai ammattiyhdistysliike ei ole kuitenkaan vielä ulottanut sitä työtä ja tuotantoa koskeviin ajatuksiinsa, vaatimuksista puhumattakaan. Kuitenkin riiston aineelliset ja immateriaaliset muodot nivoutuvat tiukasti yhteen. Digityö on vain yksi lenkki ketjussa, joka ulottuu älypuhelinvalmistuksessa tarvittavaa kolumbiitti-tantaliittia louhivien kongolaisten jalkakahleista Foxconnin kiinalaisten hikipajatyöläisten käsirautoihin mutta myös algoritmien ohjaamiin epävirallisiin Uber-taksikuskeihin, Deliveroo-pyörälähetteihin ja Amazon-rahtareihin.7

Viljelijöiden vastaisku

Kuka tuottaa dataa? Kuka sitä kontrolloi? Miten saadut rikkaudet jakautuvat? Mitä muita malleja on kuviteltavissa? Tällaisten kysymysten politisoiminen on entistäkin kiireellisempää, kun informaatiovirta yltyy jatkuvasti. ”Tämän päivän autot tuottavat massiivisen määrän tietoa: yli 25 gigabittiä tunnissa”, suitsuttaa Fordin toimitusjohtaja Mark Fields.8 Se on samaa luokkaa kuin fantasia­draamasarjan Game of Thrones (2011–) kaksi kokonaista tuotantokautta. Autonvalmistajien palvelimille päätyvät kaikki ajotiedot, musiikkivalinnat ja sääolot. Konsultit kyselevätkin jo, eivätkö autoilijat voisi neuvotella itselleen alennusta?9

Tietyt järjestäytyneet ja eduistaan tietoiset yhteiskunnalliset voimat ovat päättäneet nostaa tietojen vohkimisen yhdeksi poliittisista tavoitteistaan. Niihin kuuluvat yhdysvaltalaiset suurviljelijät. Jo vuosien ajan antureilla varustetut maatalouskoneet ovat keränneet iinformaatiota, jonka avulla voidaan kylvämistä, maanmuokkausta, kastelua ja muita peltotöitä säätää neliömetrin tarkkuudella. Siementuotantokolossi Monsanto ja maailmanmarkkinajohtaja John Deere ehdottivat Keskilännen maanviljelijöille 2014, että mittaustiedot siirrettäisiin suoraan heidän servereilleen käsiteltäväksi.

Mutta lobbari laittoi kapuloita rattaisiin. Vaikutusvaltaisen etujärjestön, American Farm Bureaun, kongressisuhteista vastaavan edustajan Mary Kay Thatcherin korviin ehdotus särähti pahasti. Opetusvideolla ”Kuka omistaa tietoni?” hän lausuu: ”Viljelijöiden pitää tietää, kuka hallitsee heidän tietojaan, kuka pääsee niihin käsiksi ja voidaanko yhteistä tai yksilöllistä dataa jakaa tai myydä.” Thatcher epäilee, että kerätty tieto voi joutua markkinakeinottelijoiden käsiin. ”Heille riittää tuntea satotiedot muutamia minuutteja, ennen kuin kaikki kuulevat niistä.”10 Kampanja on saanut ihmiset liikkeelle. Maaliskuussa 2016 tietotekniikkapalveluiden tarjoajat ja maanviljelijöiden edunvalvojat sopivat ”viljelytietojen turvallisuus- ja luottamuksellisuusperiaatteista”. Keväällä perustettu – ja muiden muassa Thatcherin neuvonantoon luottava – yhdistys Agricultural Data Coalition avasi heinäkuussa osuustoiminnallisen palvelinfarmin tietojen kokoamiseksi ja varastoimiseksi.

Tällaiset ideat eivät ole hetkauttaneet Euroopan unionin johtajia. Lokakuussa 2015 itävaltalaisen opiskelijan, tietosuoja-aktivisti Max Schremsin, jättämät useat valitukset Facebookin tavasta loukata yksityisyyttä johtivat siihen, että EU:n tuomio­istuin totesi mitättömäksi kaksikymmentä vuotta vanhan niin sanotun turvasatamasopimuksen (Safe Harbor), joka säätelee yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten verkkoyhtiöiden keskinäistä tiedonvaihtoa. Unioni olisi voinut patistaa nettihallitsijat varastoimaan eurooppalaisten henkilökohtaiset tiedot vanhalla mantereella. Mutta se päinvastoin salli painostaa itseään allekirjoittamaan uuden automaattista vaihtoa tarkoittavan sopimuksen, joka kantaa orwellilaista nimeä ”yksityisyyden kilpi” (Privacy Shield). Vaihdossa myöntyväisyydestään EU sai Yhdysvaltojen kansallisen tiedustelun (ODNI) johtajalta vakuutuksen, että mitään ”summittaista massatarkkailua” ei harjoiteta. Nykyään tarvitsee siis vain näpsäyttää puhelin auki päästäkseen harjoittamaan vienti- ja tuontikauppaa tästä kuitenkaan välttämättä mitään tietämättä. Vaikka kamppailu valtavaa euroamerikkalaista markkinaa – transatlanttisen kauppa- ja investointikumppanuus- eli TTIP-sopimusta – vastaan on saanut hereille miljoonia protestoijia, sähköisen vapaakaupan vahvistaminen ei ole kirvoittanut kummempia reaktioita.

Näistä kysymyksistä nousevan liikehdinnän olemassaolo ja laajuus ohjaavat digitaalisen työn tulevaisuutta jollekin jo hahmottuvalle tielle. Niistä ensimmäisellä antaudutaan taistelutta: se luo omien tietojensa käyttäjä–välittäjä-aseman. Tietotekniikka-asiantuntija ja virtuaalitodellisuusguru Jaron Lanierin Yhdysvalloissa tämän vuosikymmenen alussa luonnostelemassa mallissa ajatellaan, että ”jos henkilön sana tai teko tuottaa vähänkin johonkin tietokantaan, [ –– ] hänelle maksetaan nanokorvaus, joka määräytyy tuotoksen laajuuden ja siitä koituvan arvon mukaan. Nämä nanokorvaukset karttuvat ja johtavat uuteen yhteiskuntasopimukseen.”11 Mitäs me nanopuodinpitäjät!

Toisessa tulevaisuudennäkymässä valtiot voimistavat otettaan. Kuritalouspolitiikan toteuttaminen tällä vuosikymmenellä on osaltaan lisännyt ärtymystä huipputeknologiayhtiöiden massiivista veronkiertoa kohtaan. Euroopan komissio on vuodesta 2010 al­kaen tutkinut Googlen määräävää markkina-asemaa kilpailulainsäädännön valossa, samaan aikaan kun kansalliset viranomaiset ovat selvittäneet useita petosepäilyjä: Ranskassa on syntynyt ajatus verottaa teknologiayritysten arvonluontia yksityistiedoilla. Vanhemmat virkamiehet Nicolas Colin ja Pierre Collin esittävät digialan verotusta tarkastelevassa raportissaan, että ”Ranska ottaisi jälleen itselleen vallan verottaa voittoja, jotka seuraavat Ranskan alueella olevien netinkäyttäjien tekemästä ’ilmaisesta työstä’” periaatteen ”saalistaja maksaa” mukaisesti.12

Tähän menetelmään viittaava sosiologi Antonio Casilli on ehdottanut, että tällä verolla rahoitettaisiin ehdoton perustulo. Hän selittää, että tuollainen kansalaispalkka tarjoaisi yhtaikaa ”vapauttamisen vipuvartta ja vastiketta tehdystä digityöstä”.13 Tässä tavataan yksityistietokysymyksen muodonmuutos edistyksellisen politiikan asiaksi. Voidaan kuvitella muita vastaavia politisointeja, jotka eivät enää nojaisikaan hyödykkeistämiseen vaan sosiaalistamiseen.

Kuljetuksen, terveydenhuollon sekä energiantuotannon ja -jakelun piirissä suurten tietomassojen keruuta ja erittelyä ei ole toistaiseksi käytetty muuhun kuin säästöjen hakemiseen menoleikkauksilla ankaria talouskuureja toteutettaessa. Ne voisivat antaa oman panoksensa kaupunkiliikenteen sujuvoittamiseen, terveyspalvelujen parantamiseen, energiavarojen tehokkaampaan kohdentamiseen ja koulutuksen suunnitteluun. Sen sijaan, että yksityistiedot siirretään oletusarvoisesti rapakon taa, ne voitaisiin kerätä kansainväliseen datavirastoon Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön Unescon suojiin. Pääsyoikeus niihin toimisi portaittain tietojen saanti- ja käyttömahdollisuuksia noudattaen: yksilöt saisivat omat tietonsa automaattisesti, paikallisviranomaiset, tutkimusyksiköt ja julkiset tilastoijat saisivat niitä ilmaiseksi mutta nimettömiksi muutettuna, ja mahdollisesti niitä hyödyntäisivät harkinnanvaraisesti myös ei-kaupallisten yleishyödyllisten hankkeiden järjestäjät. Sen sijaan yksityisille toimijoille pääsy tietoihin olisi ehdollista ja maksullista; etusijan saisi ei-kaupallinen yleinen etu. Tähän liittyvä, suvereenisuudella perusteltu kansallisen tason ehdotus esitettiin Ranskassa alkuvuodesta 2015.14 Kansainvälisen viraston etuna olisi heti alkajaisiksi koota tiukkojen normien ympärille joukko maita, joita huolettavat luottamuksellisuuskysymykset ja kiinnostavat mahdollisuudet vastustaa yhdysvaltalaisten ylivaltaa.

Kiukun kohdistamisesta

Tunne teknisestä pystymättömyydestä haittaa yhä datan sosiaa­listetun omistamisen ja käyttämisen suosituksi tekemistä. Siinä yhdistyvät asenteet ”tuo on liian monimutkaista” ja ”ei sille voi mitään”. Huolimatta asian mutkikkuudesta ja siinä käytettävän sanaston takkuisuudesta digitaalialaa ei voi irrottaa muusta yhteiskunnasta eikä sijoittaa poliittiseen tyhjiöön. Kuten valkovenäläis-yhdysvaltalainen tietokirjailija ja väitöskirjantekijä Jevgeni Morozov huomauttaa, ”vaikka monet netinluojat valittavat luomuksensa vajoamista alhaisuuksiin, heidän suuttumuksensa osuu harhaan. Vika ei ole tuon muodottoman olion itsensä, vaan vasemmiston: siltä puuttuu kunnollinen teknologiapolitiikka, joka voisi vastustaa Piilaakson innovaatioita, disruptioita ja yksityistämistä ajavaa esityslistaa.”15

Enää on turha kysyä, syntyykö digitaalisten voimavarojen hallinnasta kiistaa. Kysymys kuuluu, osallistuvatko myös edistykselliset voimat tuohon vääntöön. Kun vaaditaan verkkoviestintävälineiden uutta demokraattista haltuunottoa, digityövoiman vapauttamista sekä datan yhteiskunnallistettua omistamista ja käyttöä, jatketaan vain loogisesti yli kaksisataa vuotta jatkunutta taistelua. Samalla koetetaan saada pelistä pois kohtalouskoa, jossa tulevaisuus on vääjäämätön risteytys kyttäämisvaltiota ja saalistustaloutta.

1 Bruce Schneier, Data and Goliath. The Hidden Battles to Collect Your Data and Control Your World. Norton, New York, 2015.

2 Dallas W. Smythe, ”On the Audience Commodity and Its Work.” Teoksessa Dependency Road : Communications, Capitalism, Consciousness, and Canada. Ablex, Norwood, 1981.

3 Karl Marx, Das Kapital. Kritik der politischen ekonomie (1867). Osa I, 24. luku, osio 7. Teoksessa Karl Marx–Friedrich Engels–Werke. Nide 23/1. Dietz, Berlin 1968, 789. (Vrt. Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Osa 1: Pääoman tuotantoprosessi. Suom. O. V. Louhivuori ym. Edistys, Moskova, 1974.)

4 Sama, osio 1, 742  ; vrt. osio 6, 781, markkinamonopolin vahvistamasta kasaantumisesta: Euroopan ulkopuolella suoraan ryöstämällä, orjuuttamalla ja murhaamalla saaliiksi saatu aarre virtasi takaisin emämaahan ja muuntui täällä pääomaksi.

5 Kurt Wagner, ”Youíre More Valuable to Facebook Than Ever Before.” Re/Code 27.7.2016.

6 Ks. Las Vegasin kulutuselektroniikkashow-raportti: Larry Dignan, îFordís Big Data Experiments: Can It Transform the Companyî. ZDNet.com 7.1.2015.

7 Vrt. erit. verkkojournaali Triple C ; www.triple-c.at

8 Digital Labor. The Internet as Play­ground and Factory. Toim. Trebor Scholz. Routledge, New York, 2012.

9 ChuckTannert, ”Could Your Personal Data Subsidize the Cost of a New Car?” The Drive.com 18.7.2016.

10 Dan Charles, ”Should Farmers Give John Deere and Monsanto Their Data?” NPR.org 22.1.2014.

11 Jaron Lanier, Who Owns the Future? Simon & Schuster, New York, 2013.

12 Nicolas Colin & Pierre Collin, Mission d’expertise sur la fiscalité de l’économie numérique. La Documentation française, Paris, 2013.

13 Dominique Cardon & Antonio A. Casilli, Qu’est-ce que le Digital Labor? INA, Paris, 2015. Ks. myös Mona Chollet, ”Le revenu garanti et ses faux amis, 2”. Le Monde diplomatique 7/16.

14 Pierre Bellanger, ”Les données personnelles: une question de souveraineté.” Le Débat. No. 183, 2015.

15 Evgeny Morozov, Le mirage numérique. Pour une politique du Big Data (The Net Delusion: The Dark Side of Internet Freedom, 2011). Ransk. Pascale Haas. Les Prairies ordinaires, Paris, 2015. Ks. myös Thomas Frank, ”Les démocrates américains envoûtés par la Silicon Valley.” Le Monde diplomatique 3/16.

LMD 9/16

Suom. Jarkko S. Tuusvuori.

Venäjän mediapoliisi tarkistaa meemisi
Venäjän Wikipedia-hanke on tuomittu epäonnistumaan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *