LE MONDE DIPLOMATIQUE IV
Esipuhe
Neljännen suomenkielisen Le Monde diplomatique pokkarin
avaa ranskankielisen painoksen päätoimittajan Maurice Lemoinen huolestunut pääkirjoitus globaalin asekaupan kasvusta ja sotatarvikkeiden viennistä, erityisesti konfliktialueille Lähi-itään.
Maailmassa on arviolta 639 miljoonaa pienasetta tai ”kevyttä asetta”.1 YK:n entisen pääsihteerin Kofi Annanin mukaan ”pienaseiden aiheuttamia kuolonuhreja on paljon enemmän
kuin kaikkien muiden asejärjestelmien uhreja – ja uhreja on lähes joka vuosi enemmän kuin oli ydinaseiden uhreja Hiroshimassa ja Nagasakissa.”2
On selvää, että aseiden laaja saatavuus jo sinällään ruokkii väkivaltaa. Aseet joutuvat helposti vääriin käsiin, joko kansalaisiaan sortaville valtiollisille turvallisuusjoukoille tai muille aseellisille ryhmille.
Suuri osa pienaseista kiertää pimeillä markkinoilla konfliktialueelta toiselle. Ilman tarkkaa valvontaa ja sitovaa lainsäädäntöä pienaseet ruokkivat jatkossakin väkivaltaa,
sortoa ja rikollisuutta.
Niinpä kansainväliset järjestöt Amnestyn johdolla vaativat asekauppaa koskevaa maailmanlaajuista ja sitovaa sopimusta (Arms Trade Treaty), jolla säänneltäisiin tiukasti ainakin
näiden ”keveiden aseiden” kauppaa ja vientiä.3
Suomessa laki kieltää aseiden viemisen sotatoimialueille.
Luulisi, että Suomi olisi etujoukoissa tukemassa kansainvälistä
asekauppaa ja vientiä rajoittavia sopimuksia.
Puolustusministeri kuitenkin elehti päinvastaista ehdottamalla 100 000 rynnäkkökiväärin lahjoittamista armeijan varastoista sisällissodan repimään Afganistaniin, yhteen maailman epävakaimmista maista.
Maurice Lemoine muistuttaa, että Yhdysvaltain hallinto on ”hukannut” Irakiin 110 000 rynnäkkökivääriä ja 80 000 pistoolia. On varsin todennäköistä, että monet irakilaisia nyt terrorisoivat äärijärjestöt ja rikollisjengit käyttävät näitä hukattuja aseita.
Milläköhän keinolla Suomen puolustusministeri aikoi huolehtia siitä, ettei Afganistaniin lahjoitettuja rynnäkkökivääreitä joudu vääriin käsiin, tai että niitä ei käytetä ”väärin” esimerkiksi afganistanilaisia siviilejä vastaan?
Vai eikö sillä kenties olekaan niin suurta väliä, kunhan vaan päästään Afganistanin NATO-operaatiossa ”kanttiinitehtävistä” A-luokkaan ja etenkin Yhdysvaltain nykyhallinnon suosioon.4 Herääkin kysymys mitä kaikkea nykyisessä hallituksessa ollaan valmiita tämän eteen uhraamaan. (MR)
1. ”Pienaseilla” tai ”kevyillä aseilla” tarkoitetaan kannettavia aseita (pistoolit ja revolverit, kiväärit ja rynnäkkökiväärit, konepistoolit, käsikranaatit, kevyet panssarintorjunta-aseet kuten kranaatinheittimet ja singot).
2. Mary Robinson: WMDs in slow motion – The US and other states have scuppered a deal to control the deadly trade in small arms,
The Guardian, 11.7. 2006.
3. Ks. http://www.katunet.fi/suomi/pienase/
4. Uusille vesille, Suomen kuvalehti 29/2007
Ylös
Aseisiin!
MAURICE LEMOINE
Yhdysvaltalaisia aseita suorastaan sataa Lähi-itään.
Toimitusten arvo nousee 46 miljardiin euroon seuraavan kymmenen vuoden aikana, täsmensi Yhdysvaltain
ulkoministeri Condoleezza Rice elokuun 2. päivänä. Vastaanottajina ovat presidentti George W. Bushin liittolaiset: Saudi-Arabia, Egypti, Kuwait, Bahrain, Qatar, Oman ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat. Ikään kuin siltä varalta, että arkaluontoisen materiaalin toimittaminen Saudi-Arabialle huolestuttaisi Israelia, Yhdysvallat lisäsi elokuussa Israelille toimittamaansa sotilasapua lähes neljänneksellä; kokonaissumma kohoaa yli 20 miljardiin dollariin kymmenen vuoden aikana. YK:n yleiskokouksen päätöslauselma
joulukuulta 2006 valtuuttaa valmistelemaan sopimusta ns. perinteisten aseiden valvontaan. Päätöslauselman hyväksyi
153 valtiota, äänestyksestä pidättäytyi 24 ja vastaan äänesti
yksi eli Yhdysvallat.
EU sentään julkisti tukensa päätöslauselmalle. Lähes samanaikaisesti Ranska kuitenkin teki huomattavia asekauppoja Libyan kanssa. Libya ostaa 168 miljoonalla eurolla Milan-panssarintorjuntaohjuksia MBDA-yhtiöltä1 ja 128 miljoonalla eurolla Tetra-radiojärjestelmiä EADSyhtiöltä. ”Mitä pahaa olen muka tehnyt?” puolustautui Ranskan presidentti Nicolas Sarcozy. ”Löytänyt markkinoita? Hankkinut töitä ranskalaisille yrityksille?”2
Ei ensinkään pahaa, ellei sellaiseksi katsota vaarallisen sotapotentiaalin ylläpitoa ja salamyhkäistä tapaa, jolla tätä kuolemankauppaa käydään ranskalaisten vaaleilla valittujen edustajien ulottumattomissa. Aseteollisuuden valtuuskunta (DGA) ilmoitti syyskuun 18. päivänä, että Ranska myy vuonna 2007 kuudella miljardilla eurolla aseita ulkomaille (3,38 miljardilla vuonna 2004). Euroopan unionin jäsenmaiden pitäisi kunnioittaa toimintaohjetta, joka kieltää niitä nimenomaisesti pahentamasta olemassa olevia konflikteja. Koska tuottavuuden lisäämiseksi aseiden osia valmistetaan monissa eri paikoissa, eräät eurooppalaiset yritykset – kuten EADS – toimittavat osia ja teknologiaa uuden kiinalaisen taisteluhelikopterin Z-10:n kehittämiseen Kiinan asevientipolitiikasta välittämättä. Kiinahan on jo toimittanut sotakalustoa Sudanille.3
Yhdysvaltain tuhopolttoa muistuttava tapa käydä asekauppaa Lähi-idässä provosoi Syyriaa ja Irania, jotka saattavat hyvinkin kääntyä Kiinan ja Venäjän asekauppiaiden puoleen. Niger taas on huolissaan Ranskan ”lahjoista” Libyalle, sillä Libya on jo muutamien kuukausien ajan vaatinut Nigeriltä 30 000:n neliökilometrin aluetta, joka pitää sisällään runsaasti öljyä ja uraania. Valkoisen talon lemmikki Israel ei tyydy enää tuontiin: se on tärkein asetoimittaja Kolumbialle, jonka tulivoima Yhdysvaltain vihamielisyydellä terästettynä huolestuttaa Venezuelaa, joka taas on kääntymässä Venäjän puoleen modernisoidakseen aseistustaan. Muitakin myyjiä on ilmoittautunut Intian, Etelä-Korean ja Etelä-Afrikan johdolla.
Tämä tuotantosektori ei ole vielä koskaan ollut yhtä kukoistava. Vuoden 2006 loppuun mennessä aseisiin käytettiin ennennäkemätön summa: 1058,9 miljardia dollaria.4
Entä tarinan opetus? Sellaista ei ole – paitsi kenties se, että Pentagonilla ei ole mitään tietoa siitä, missä ovat ne 110 000 Kalashnikov-rynnäkkökivääriä ja 80 000 pistoolia (ja vielä 135 000 luotiliiviä), jotka luovutettiin Irakin hallitukselle vuosina 2004 ja 2005.5 Ei ole ollenkaan mahdotonta, että nämä aseet ovat joutuneet kapinallisten käsiin ja että niitä käytetään amerikkalaisia sotilaita vastaan.
Maurice Lemoine on Le Monde diplomatiquen päätoimittaja.
LMD 09/07 Suomennos: Heikki Jäntti
Ylös
Rahoitusmarkkinoiden panttivankina
FRÉDÉRIC LORDON
Voiko talojen myyminen Yhdysvalloissa ihmisille, joilla ei oikeastaan ole varaa niihin, romahduttaa maailmantalouden? Mahdollisesti. Globalisaation myötä paikallinen ahneus voi vahingoittaa koko maailmaa
Kaksi vuosisataa sitten Hegel harmitteli valtioiden tapaa ylenkatsoa historian opetuksia. Hallitukset eivät ole kuitenkaan ainoita oppimiskyvyttömiä vallankäyttäjiä. Myös rahamarkkinat näyttävät olevan tuomittuja aina samojen virheiden ja mielettömyyksien kierteeseen. Todisteiden vastaisesti liikkeellä on vahva uskomus, että rahoitusmarkkinat voivat levittää yleistä vaurautta, lisätä taloudellista vakautta ja viedä koko ihmiskuntaa eteenpäin. Rahamarkkinakultti korostaa todenmukaisuutta ja vaatii yrityksiltä yhdenmukaista menestyksen seurantaa niin osavuosikatsausten kuin pitkän aikavälin tunnuslukujen avulla. Oman menneisyytensä opetuksista markkinat eivät silti halua tietää mitään.
Rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen aikakirjat eivät ole järin kunniakkaat. Vapauttamisesta aiheutuneet, historiallisesti merkittävät välikohtaukset ovat toistuneet vajaan kolmen vuoden välein. Vuoden 1987 osakemarkkinoiden sortumista, ns. Mustaa maanantaita, seurasivat vuonna 1990 roskalainaromahdus ja Yhdysvaltain pankkikriisi, joka uusiutui vielä vuonna 1994. Talouskriisit laajenivat kansainvälisiksi vuoden 1997 Aasian kriisin ja vuoden 1998 Venäjän ja Brasilian kriisien myötä. Vuonna 2001 puhkesi it-kupla.
Lukuisista kolhuista huolimatta järjestelmä palaa henkiin aina vain vahvempana. Sen toipumista ihastellessaan globalisaatiouskovainen tarkkailija helposti unohtaa, että joka kerta kun markkinat sekoavat, tavalliset työtätekevät ihmiset maksavat viulut. Markkinoiden romahtaminen vaikuttaa pankkien lainanannon välityksellä investointeihin, talouskasvuun ja lopulta myös työllisyyteen.
Yhdysvaltain lainamarkkinoiden nykytilanne tarjoaa ihanteellisen näköalapaikan vapaan keinottelun kohtalokkaiden vaikutusten tarkasteluun. Samat vanhat, mutta silti aina yhtä vahingolliset mekanismit vaikuttavat edelleen.
Markkinoiden Ponzi-tendenssi
Rahoitusmarkkinoille tyypillistä katastrofisokeutta on onnistuneimmin kuvannut Hyman Minsky1. Hän on tutkinut 1920-luvulla vaikuttaneen keinottelija Charles Ponzin vastoinkäymisiä. Ponzi vei hyväuskoisten asiakkaidensa rahat lupaamalla näille satumaisia tuottoja ja palkitsi ensimmäiset asiakkaansa osinkotuottojen sijaan seuraavien asiakkaidensa pääomilla. Hänen toimintansa perustui siis jatkuvaan uusien asiakkaiden virtaan. Kaikki muutkin kuplat tarvitsevat jatkuvan investointien virran, jotta kasvu jatkuu ja illuusio siitä, että kaikki voittavat, säilyy. Kuplien salaisuus on spekulatiivinen värvääminen: kun ensimmäiset sisäpiiriläiset on saatu mukaan, haalitaan aina vain lisää entistä ymmärtämättömämpiä sijoittajia.
Jotta Yhdysvaltain kiinteistömarkkinoiden kasvu jatkuisi, mieluiten ikuisesti, kiinteistölainamarkkinoille pitäisi saada aina uusia kotitalouksia. Niitä ei ollut lainkaan vaikeaa houkutella osallistumaan amerikkalaisen unelman toteuttamiseen, kun it-kuplan puhkeamisen jälkeen kotitaloudet suorastaan etsivät uusia sijoituskohteita. Kiinteistövälittäjien oli kuitenkin pakko mennä jatkuvasti pidemmälle ja pidemmälle uusien velallisten värväämiseksi, koska hyvien laina-asiakkaiden reservi tuli pian käytetyksi. Lainojen määrä ja kiinteistöjen hinnat kasvoivat räjähdysmäisesti.
Kotitaloudet ja kiinteistövälittäjät olivat yhtä mieltä siitä, että jos ensimmäisellä ei olekaan varaa maksaa lainanlyhennyksiä, jälkimmäinen voi aina myydä talon. Silloinkin molemmat voittavat: lainanottaja saa kiinteistöstään suuremman summan kuin maksoi siitä, ja välittäjä saa uuden välityspalkkion.
Kaikki uskoivat markkinoiden jatkuvaan kasvuun, ja kaikki ostajat määriteltiin maksukykyisiksi. Alkoi oikea luottojen tulva, ja sen myötä syntyi subprime-kategoria lainoille, joiden ottajien maksukyky oli vähintäänkin epäilyttävää tasoa. Nämä laina-asiakkaat saivat nimen ninja, joka on lyhennelmä sanoista "no income, no job or asset" eli "ei tuloja, ei työtä, ei varoja".
Olematon riskianalyysi
Yleinen harhaluulo on, että rahoitusalalta löytyy voimavaroja ja taitoa hallita riskejä. Tosin kekseliäisyyttä alalta kyllä löytyy. Salaisena aseena toimivat tarvittaessa johdannaiset.
Lainan, erityisesti riskialttiin lainan, ongelma on, että se säilyy lainanantajan tilikirjoissa hyvään tai huonoon loppuun asti. Kuitenkin jo 1990-luvun alussa pankit keksivät, että lainoja voidaan liittää yhdeksi joukoksi kaupattavia velkakirjoja. Tämän arvopaperisoinniksi kutsutun operaation suurin etu on, että näin luodut arvopaperit voidaan myydä eteenpäin institutionaalisille sijoittajille. Tällä tavoin pankit saavat pyyhittyä epäilyttävät lainat taseistaan.
Mutta miksi sijoittajat haluaisivat ostaa sellaista, mistä pankki yrittää päästä eroon? Ensinnäkin siksi, että näitä arvopapereita voi ostaa pienemmissä erissä; ja ennen kaikkea siksi, että niitä voi myydä eteenpäin. Alkuperäiset lainat paloitellaan samanlaisen riskin eriin.
Luonnollisesti kaikki alkuperäiseen lainaan liittyvät oikeudet (rahavirrat) ja riskit (maksujen laiminlyömiset) siirtyvät niille, jotka omistavat näitä RMBS-arvopapereita (residential mortgage-backed securities, kiinteistöjen kiinnityksillä taattuja arvopapereita). Omistajia on niin paljon, ja ne vaihtuvat niin usein, että riski jakautuu hyvin pieniin osiin - ympäri maailmaa.
Aiemmin arvopapereita luonut pankki oli yksin, jos sen antamat lainat jäivät maksamatta. Nyt pankit ovat päässeet täysin eroon lainoistaan, ja jälkiseuraukset levittäytyvät suurelle määrälle sijoittajia. Kukaan ei ole vastuussa kuin pienestä osasta alkuperäisiä lainoja. Nämä pienet lainaerät puolestaan ovat vain osa suurempaa sijoitussalkkua.
Kutistunut vai moninkertaistunut riski?
Miksi siis kantaa huolta, kun arvopaperisointi oli jo ratkaissut riskialttiiden lainojen ongelman? Sen käsittely vietiin kuitenkin vielä pidemmälle niin, että päästiin eroon kaikkein hankalimmista RMBS-arvopapereista. Eräät sijoittajat laskivat liikkeelle uudenlaisia, CDO-nimisiä (collateralised debt obligations) arvopapereita. Nämä toisista arvopapereista johdetut arvopaperit järjestävät riskilainat eriin. Paras erä, investment grade, suojaa omistajansa ensimmäiseltä 20-30 prosentilta maksujen laiminlyönneistä. Tätä seuraa keskitason erä, mezzanine. Lopuksi tulee huonoin erä, joka kohtaa jo ensimmäisten maksuvaikeuksien aallon.
Viimeinen erä tunnetaan nimellä equity, mutta markkinat kutsuvat sitä suoraan nimellä toxic waste eli ongelmajäte. Ongelmajätteet ovat korkeimman riskin finanssituotteita, jotka ovat alkuperäisistä lainoista luotujen johdannaisten (RMBS) kaikkein riskialtteimmat johdannaiset (CDO). Niin kauan kuin kiinteistömarkkinat kasvoivat ja kotitaloudet jatkoivat lainojensa takaisinmaksua, näille arvopapereille löytyi aina ottajia.
Vipurahastot, jotka saivat rahoitusta pienellä korolla, sijoittivat korkean riskin kohteisiin, joita ne kuvittelivat voivansa myydä vapaasti maksuvalmiilla markkinoilla. Valtavat marginaalit muuttivat ongelmajätteen kullaksi. Käsittämättömät voitot peittivät kuitenkin alleen aidot riskit, joita kukaan ei halunnut mainitakaan niin kauan kuin lehmää saattoi vielä lypsää. Samaan aikaan kiinteistövälittäjät jatkoivat ihmisten värväämistä.
Rakenteellisesta haavoittuvuudesta lannistavaan häiriöön Riskien hajauttaminen perättäisten arvopaperisointien avulla loi vaikutelman, ettei riskejä ole enää olemassakaan. Illuusio johti aina vain arveluttavampaan käyttäytymiseen. Kiinteistölainojen antajat pääsivät halutessaan eroon hankalimmista lainoista, raha liikkui johdannaismarkkinoilla, ja vipurahastot janosivat kaikkein mehukkaimpia, mutta myös hatarimpia CDO-arvopapereita. Laimennettu riski johti näiden arvopaperimarkkinoiden kontrolloimattomaan kasvuun.
Rakennelma on tällä hetkellä niin hauras, että se on haavoittuvainen niillekin ympäristön muutoksille, jotka saattavat vaikuttaa etukäteen merkityksettömiltä. Yhdysvaltain keskuspankin tekemät prosentin neljänneksien korotukset korkotasoon ovat päällisin puolin mitättömiä. Erään rouva Brimmagen lainan korko on kuitenkin kasvanut vuoden 2005 6,3 prosentista 11,25 prosenttiin ja kuukausimaksut 414:sta 691:een dollariin2. Tämä on enemmän kuin mihin hänellä on varaa. Rouva Brimmage oli yksi niistä subprime-lainaajista, joista 14 prosenttia oli maksukyvyttömiä vuoden 2007 ensimmäisellä neljänneksellä.
Keskuspankin koronnostoilla on kaksoisvaikutus. Yhtäältä kiinteistömarkkinoille on vähemmän uusia tulokkaita, ja hinnat kääntyvät laskuun. Toisaalta ne, jotka ovat jo markkinoilla, huomaavat lainan kuukausierien kasvavan kestämättömälle tasolle. Jos he yrittävät myydä talonsa, he huomaavat menettävänsä rahaa, koska hintataso on laskenut ja markkinoilta poistuminen vaikeutunut.
Kaikki talouskriisit alkavat siitä, että jokin instituutio sortuu ja lähettää negatiivisen signaalin. Tällä kertaa toimintahäiriö ketjun molemmissa ääripäissä palautti Yhdysvaltain markkinat maan pinnalle. Aluksi investointipankki Bear Sterns joutui sulkemaan kaksi (epäilemättä turhankin) "dynaamista rahastoa", joissa oli suuria CDO-osuuksia. Sen jälkeen kiinteistövälitysfirma American Home Mortgage Investment (AHMI) hakeutui velkasaneeraukseen3.
Jälkimmäinen näistä kommelluksista on huolestuttavampi: AHMI sortui, vaikka se ei ole edes erityisen vahvasti mukana subprime-markkinoilla.
Riskien uudelleenarviointi
Nyt nousi oikeastaan pieni paniikki. Ongelmajätteet löyhkäsivät jo, ja luotettavimpiakin CDO-johdannaisia kohtaan alkoi viritä epäluuloa. Miten onkaan voitu tehdä niin monumentaalisia arviointivirheitä? Johdannaisten luottoluokitusten arviointi on toki aidosti monimutkaista, ja RMBS- ja CDO-erien arviointeja tehdään sadoittain - mutta kyse on aivan muusta kuin muutamasta työläisestä taipumassa valtavan työtaakan alla.
Luottoluokituksia tekevät yritykset ansaitsivat valtavasti rahaa, koska rahoitusyritysten suunnalta tullut kysyntä kasvoi räjähdysmäisesti. Vuonna 2006 luottoluokituksia määrittelevä Moody's sai 40 prosenttia tuloistaan räätälöityjen sijoitustuotteiden arvioinnista. Ja jotta tulevat asiakasvirrat voitiin taata, oli epäilemättä parempi, että rahoitusyritysten tuotteet julistettiin päteviksi. Tämä on todistus siitä, että luottoluokitusyritykset eivät ole koskaan olleet immuuneja markkinoiden hullaantumisille. Ylilyöntien estelyn sijasta ne yleensä lähtevät mukaan hullutuksiin. Koska luottoluokitusyritykset ovat tiukassa riippuvuussuhteessa rahamarkkinoihin, niiden on vaikeaa painaa jarrua. Erityisen vaikeaa se on silloin, kun kaikki muut yritykset ympärillä tahkovat valtavasti voittoa.
Lopuksi luokittajat panikoivat, kääntävät kelkkansa - ja vahvistavat vuorostaan romahdusta.
Luultavasti kriisi on vasta aluillaan. Yhdysvaltain kiinteistömarkkinoilla on käytössä houkutuskeino nimeltä teasing rate tai 2+28-sääntö, joka tarkoittaa sitä, että ensimmäisen kahden vuoden ajan lainoille maksetaan alhaisempaa korkoa ja seuraavan 28 vuoden ajan täyttä korkoa. Emme ole siis vielä nähneet vuonna 2006, emmekä kokonaan vuonna 2005, otettujen lainojen alhaisempien korkojen kauden loppumista. Näiden vuosien aikana kiinteistökupla oli vahvimmillaan, joten lainojen ja niiden avulla keinottelevien rahastojen suunnalta on odotettavissa huonoja uutisia.
Rahoitusmarkkinat ovat maailmanlaajuiset, joten niin ovat niiden hölmöilytkin. Siksi mikään edellä kuvatusta ei rajoitu vain Yhdysvaltain rajojen sisäpuolelle.
Epäilys tarttuu
Maailmanlaajuisten rahoitusmarkkinoiden hutera tasapaino säilyy niin kauan kuin kukaan ei testaa niiden kestävyyttä, ja kaikki uskovat markkinoiden likviditeettiin. Heti kun yksi toimija tahtoo eroon CDO:staan, pelko ruumiillistuu, ja kaikki ostajat vetäytyvät. Aikaisemmin niin kysytyt omistukset muuttuvat käytännössä mahdottomiksi kaupata, ja niiden arvo saattaa romahtaa täysin.
Elokuun 9. päivänä myös BNP PARIBAS -pankki kertoi sulkevansa kolme dynaamista rahastoaan: "Arvopaperisointien katoaminen joillakin Yhdysvaltain markkinoilla on johtanut vertailuhintojen puuttumiseen ja lähes täydelliseen rahastojen omistuksien likviditeetin puutteeseen riippumatta siitä, mikä on niiden laatu tai luokitus".4 Tämä ei tosin millään tavalla estänyt pankin johtaja Baudoin Prot'ta ilmoittamasta vain viikkoa aiemmin, että näiden kolmen rahaston likviditeetti on taattu.
Kun tartunta pääsee vauhtiin, se ei pysähdy helpolla. Se siirtyy myös markkinoiden muihin osastoihin, joilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, mutta jotka ovat myös osallistuneet lainaamisjuhliin.
Tämä pätee erityisesti private equity -sijoitusrahastoihin, jotka käyvät kauppaa pörssin ulkopuolella ja ovat olleet viime vuosina rahoitusmarkkinoiden huomion keskipiste. Yrityksiä ostetaan ja hajotetaan osiinsa, jotka myydään muutaman vuoden päästä suurella voitolla.
Nämä rahastot sitovat huomattavan vähän omaa pääomaansa ja toimivat lähinnä velkarahalla, jonka ne maksavat takaisin yritysten myynnistä saamillaan voitoilla. Tämänkaltaiset operaatiot ovat kuitenkin erityisen haavoittuvia kömmähdyksille. Heti ensimmäinen epäonnistunut jälleenmyynti saattaa vaarantaa koko sektorin toiminnan.
Viime aikoina rahan kerääminen on ollut työläämpää, sillä pankit ovat muuttuneet vastahakoisemmiksi. Tyypillisesti riskien havaitseminen yhdellä sektorilla nostaa varovaisuutta myös muilla. Tilanne on verrannollinen vuoden 1994 Meksikon kriisiin, joka nosti epäilyjä Thaimaassa asti pelkästään siitä syystä, että molemmat kuuluivat samaan nousevien markkinoiden kategoriaan. Samoin kiinteistömarkkinat vaikuttavat private equity -markkinoihin, vaikka näillä kahdella sektorilla ei ole mitään muuta yhteistä kuin taipumus ylilyönteihin.
Pankkishokki
Vaikka pankit onnistuivatkin sanoutumaan irti kiinteistölainoista arvopaperisoinnin avulla, ne eivät päässeet eroon riskeistä. Ensinnäkin niiden rahastot ovat osallistuneet johdannaismarkkinoihin, mikä on luonut uuden altistumisen kiinteistökaupan tuottamille riskeille.
Pankit ovat myös suoraan alttiina private equity -markkinasektorin tuottamille riskeille. Pankit ovat tarkan sääntelyn alaisia, joten niiden on pidettävä kiinni vakavaraisuudestaan. Jos luokitukset lähtevät laskuun, pankkien pitää siirtää tileihinsä vastaavat varaukset. Nyt luottoluokituksia tekevät tahot ovat heräämässä siihen tosiasiaan, että kaikkia arvioita pitää laskea.
Säilyttääkseen vakavaraisuutensa pankkien pitää siis pienentää nimittäjää (annetut lainat) samassa suhteessa kuin osoittaja (omat pääomat, joita pienentävät tehdyt varaukset) pienenee. Jälleen kerran kaikesta keinottelusta kaukana olevat reaalitalouden toimijat - yritykset ja niiden työntekijät - löytävät itsensä tilanteesta, jossa lainahanat on suljettu syistä, jotka eivät mitenkään liity heihin.
Keskuspankit hätiin
Niin kauan kuin markkinat olivat nousussa, rahoitusmarkkinoilla halveksuttiin avoimesti "holhousyhteiskuntaa". Nyt pankit rukoilevat keskuspankkeja laskemaan korkotasojaan markkinoiden likviditeetin palauttamiseksi. Keskuspankki kun on julkinen, tasapainottava instituutio, jota inhotaan hyvinä aikoina ja tarvitaan huonoina.
Jim Cramer, joka pyörittää CNBC-talouskanavalla räikeää talousohjelmaa, sätti eräässä lähetyksessä hermoromahduksen partaalla Yhdysvaltain keskuspankin pääjohtaja Ben Bernankea ja huusi: "Leikkaa, leikkaa! (ohjauskorkotasoa)".5
Muut samalla kanavalla haastatellut rahastojenhoitajat ovat kaikki täysin samaa mieltä. He muistelevat haikeasti edellistä pääjohtajaa Alan Greenspania, joka käytännön miehenä tarttui härkää sarvista ja laskea korkoja nopeasti silloin kun se oli tarpeen.
Järkevämmät tahot alkavat käsittää, että pitkään jatkunut rahoitusmaailman ylilyöntien suvaitseminen on ollut osasyyllinen riskien kertymiseen. Bernanke taas tuntuu olevan sitä mieltä, että antaa huolimattomimpien toimijoiden kohdata vastuuntunnottomuutensa seuraamukset. Tällainen näkemys ei kuitenkaan ole järin kestävä, jos maksuongelmat leviävät laajemmalle. Näin syntyvät rahoitusmarkkinoiden pahimmat vahingot. Sijoittajia kannustetaan aina kaivamaan kuoppaa syvemmälle ja syvemmälle, kunnes julkisten tahojen on riennettävä pelastamaan. Ja näin rahoitusmarkkinat pitävät maailmaa panttivankinaan.
Frédéric Lordon on taloustieteilijä. Artikkelin jatko-osa Comment protéger l'économie réelle ja siitä syntynyttä keskustelua Diplon ranskankielisessä blogissa http://blog.mondediplo.net/-En-debat-. LMD 09/07 Suomennos: Ohto Kanninen
1 Hyman P. Minsky, Stabilizing an Unstable Economy,
Yale University Press, New Haven, 1986.
2 Gretchen Morgenson, Mortgage maze may increase
foreclosures, The New York Times, 06.08.2007.
3 Tämä prosessi suojaa yrityksiä liian hanakoilta velkojilta maksuaikoja pidentämällä. Se myös irrottaa työnantajan velvoitteistaan ja sallii palkkasopimusten uudelleenneuvottelut.
4 BNP PARIBASin tiedonanto, 09.08.2007.
5 CNBC, 03.08.2007, Jim Cramer - Cut Rates,
ks. www.youtube.com
Ylös
Uudet viholliset: Shiiat ja Iran
ALAIN GRESH JA SELIG S. HARRISON
Syyskuun 11. pommi-iskujen jälkeen maailma sai järkyttyneenä todeta, että Afganistanin ”vapaustaistelijoilla”, joita presidentti Ronald Reagan oli aikoinaan ylistänyt Pahan valatakunnan eli Neuvostoliiton vastustamisesta, oli hyvin erikoinen käsitys vapaudesta. Yhdysvaltain sokeus auttoi al-Qaidan syntymään 20 vuotta sitten. Onko Yhdysvallat ottanut tästä mitään opikseen?
Ylös
Taistelu turkkilaisten sielusta
ANDREW FINKEL
Turkin tämänkesäisissä vaaleissa sekä presidentinvirka että hallitusvalta tulivat post-islamistisen Oikeus- ja kehityspuolueen AKP:n haltuun. Maallistunut vanha kaarti pelkää tätä ennennäkemätöntä valtakeskittymää ja sitä, että AKP:n urhea tapa puuttua maan talousvaikeuksiin on jo tehnyt siitä itsestään selvän hallituspuolueen.
Ylös
Tarut terroristien rahoista
IBRAHIM WARDE
Suuri osa mediassa liikkuvista tiedoista terrorismin rahoitukseen vaadittavista valtavista omaisuuksista ja Osama bin Ladenin 300 miljoonan dollarin finanssi-imperiumista kansainvälisen terrorismin taustalla on arvailua, pahimmillaan silkkaa propagandaa. Silti näillä tarinoilla on oikeutettu hyvin todellisia ja väkivaltaisia toimia.
Ylös
Epämieluisat vieraat Afganistanissa ja Irakissa
SYED SALEEM SHAHZAD
Afganistanista Lähi-idän kautta Somaliaan ulottuva kaaos kasvaa. Alueen valtiot heikkenevät samaan aikaan kuin aseistetut ryhmät voimistuvat. Yhdysvaltain ja al- Qaidan välisestä ideologioiden kamppailusta luotuun kuvaan on ilmaantunut säröjä, kun sunnien vastarintaliikkeitä on liittynyt al-Qaidan vastaiseen rintamaan Irakissa ja talebanit ovat tehneet samoin Afganistanissa.
Ylös
Asunnottomat leiriytyvät Brasilian megapoleissa
PHILIPPE REVELLI
Harva asia symbolisoi paremmin Brasilian ongelmia kuin suurten kaupunkien köyhien asuinalueet, favelat. Presidentti Luis Inácio Lula da Silva ilmoitti, että faveloiden kunnostamiseen aiotaan investoida 1,2 miljardia euroa. Se on merkittävä muutos edeltäviin hallituksiin, vaikka köyhien asuinalueiden kehittämisessä on vielä paljon tehtävää.
Ylös
Korkeakoulutusta kaupan
CHRISTOPHER NEWFIELD
Yhdysvaltalaisyliopistojen onnela kiehtoo tiedemaailman eliittiä ja sokaisee sen avokätisellä rahoituksellaan, loistavilla kampuksillaan ja kirjoja pursuavilla kirjastoillaan. Vaikka Yhdysvaltain korkeakoululaitos demokratisoitui maailmansotien jälkeen, on heikoimpien oppilaitosten ahdinko aina hyväksytty. Niihin hakeutuvat vain maineikkaiden tiedekuntien hylkäämät köyhät opiskelijat. Houkutteleeko Eurooppaakin tämä malli, jossa tasa-arvon korvaa ”monimuotoisuus”? (Ks. Heikki Patomäen kolumni Diplon blogissa: mondediplo.blogspot.com )
Yhdysvaltain yliopistojärjestelmä on toiminut samanlaisena taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen edistäjänä kuin hyvinvointivaltio Euroopassa. Palvelutehtävä on kuitenkin jäämässä syrjään: korkeakoulut muuttuvat päivä päivältä enemmän liike-elämän työvoimavaran- noiksi ja toimipaikoiksi. Oli kyse sitten eliittikoulujen laatukilpailuista Saksassa tai Sarkozy-henkisistä uudistuksista Ranskassa, eurooppalaisen yliopistomaailman uudelleenjärjestelyihin näyttävät innoittavan pikemminkin amerikkalaisen järjestelmän heikkoudet kuin sen vahvuudet.
Yhdysvalloissa yliopistolaitos kehittyy ilman varsinaista rakennetta tai keskitettyä hallintoa. Ainoa vakavasti otettava kriteeri on jako ”hyviin” ja ”huonoihin” yliopistoihin. Joka alueella on jokunen ”hyvä” yliopisto, jonka maine perustuu oppilaitoksen historialliseen asemaan, sisäänpääsykynnykseen, voimavaroihin, opettajien kuuluisuuteen ja sijoitukseen ranking-listoilla. Collegen1 arvo mitataan ennen kaikkea sillä, miten vaikeaa sinne on päästä opiskelemaan.
Esimerkiksi Harvardiin ja Stanfordiin pääsee vain yksi pyrkijä kymmenestä. Suhdeluku luo vaikutelman sekä haluttavasta että valikoivasta oppilaitoksesta ja nostaa sen markkina-arvoa. Yliopistojen liepeille onkin kehittynyt kokonainen teollisuudenala, joka valmentaa tulevia opiskelijoita pääsykokeisiin ja muotoilemaan ansioluettelonsa oikein. Noin 20 prosenttia parhaisiin yliopistoihin valituista opiskelijoista on turvautunut henkilökohtaisen valmentajan palveluksiin.
Todellisuudessa vain 35 yhdysvaltalaista yliopistoa hyväksyy vähemmän kuin yhden opiskelijan neljästä.2 Sata parasta ottaa sisään joka toisen pyrkijän, ja suurin osa oppilaitoksista avaa ovensa kaikille hakijoille. Oppilasvalinta ei takaa tutkinnon laatua, mutta oikeuttaa kyllä suurten voimavarojen myöntämisen eliittiyliopistoille, jotka edustavat vain 1–2 prosenttia koko korkeakoulujärjestelmästä.
Vuonna 2006 puolet uusista yksityisistä lahjoituksista meni kymmenelle rikkaimmalle yliopistolle.3 Kalifornialainen Stanfordin yliopisto, joka saa lahjoitusvaroja jo 14 miljardin dollarin edestä, aloitti äskettäin kampanjan 4,3 miljardin dollarin lisärahoituksen hankkimiseksi. On myös todettu, että oppilaitosten rikkaimmassa neljänneksessä lahjoitusten yhteissumma nousi kymmenen kertaa nopeammin kuin oppilaitosten köyhimmässä neljänneksessä.4
Mittavimmat varojenkeruuohjelmat ovat yliopistoilla, joilla on jo ennestään paras rahoitus. Valikoivuus ei ehkä takaa parasta tieteellistä tasoa, mutta ainakin sen, että pienellä eliitillä on lähes rajattomat määrärahat. Tämä on kuin epämuodollinen amerikkalaisversio Ranskan grandes écoles -huippukouluista.5 Aiemmin collegeen meneminen oli Yhdysvalloissa yhteiskuntaa yhtenäistävä tekijä; nykyään se on kasvavan eriarvoisuuden oire.
Loppututkinto työläisille
Toista maailmansotaa seuranneen noususuhdanteen aikana julkisten yliopistojen tehtäväksi nimettiin nimenomaan tasa-arvoisuuden edistäminen. Vuodesta 1945 alkaen Yhdysvalloissa rakennutettiin pikavauhtia julkisia oppilaitoksia, jotta työväenluokalle voitaisiin tarjota mahdollisuus akateemiseen loppututkintoon. Collegeista tulikin yhteiskunnallinen sulatusuuni: vuosina 1940–1970 opiskelijoiden määrä kasvoi 1,5 miljoonasta 8 miljoonaan. Seuraavien 30 vuoden aikana se kaksinkertaistui. Kehitystä ohjasi kilpailun sijasta kasvu.
Paradoksaalista kyllä, tasa-arvoisuutta korostanut välivaihe oli osaksi kylmän sodan ansiota. Antikommunistisessa ja antisosialistisessa aateilmastossa yliopistosta tuli ihanteellinen työkalu maan sosiaalisen rakenteen naamioimiseen ja amerikkalaistamiseen. Korkeakoulujen avulla vakiintunut eliitti saattoi sivuuttaa sosiaalihuollon kehittämisen, työväenaatteen ja tasa-arvopolitiikan: yliopistojen päätehtävä ei ollut niinkään työväenluokan sivistäminen kuin sen hävittäminen. Koulutus muokkasi sinikaulustyöläiset keskiluokkaisiksi tietotyöläisiksi amerikkalaisen liike-elämän palvelukseen.
Tämän näkymän houkuttelemina monet oikeistolaispoliitikot kannattivat julkisten menojen kasvattamista, ja liittovaltio rahoitti anteliaasti esimerkiksi veteraanien opintoja. Washington käytti myös Neuvostoliiton muodostamaa sotilaallista uhkaa perusteena tutkimusmäärärahojen myöntämiselle: Kansallisen tiedesäätiön (National Science Foundation)6 budjetti satakertaistui vuosien 1952–1962 aikana.
Yksin Kaliforniassa korkeakouluopetukseen osallistuneiden kansalaisten onnistui kolminkertaistaa tulonsa vuosina 1960–1980.
Yhdysvaltojen yliopistolaitoksen maailmanmaine perustuu siis käytäntöön sosialisoida maan kehittymisen kustannukset. Korkeimmalle opetukselle osoitettiin sen kulta-aikana valtavia lisävaroja: määrärahat kasvoi- vat vuosittain 25, 100, jopa 500 prosenttiyksikköä! Näyttävät harppaukset innostivat yliopistolaisia, koska ne antoivat heidän tehtävälleen uuden merkityksen ja tarjosivat voimavaroja vaikeuksienkin kohtaamiseen. Manna merkitsi mahdollisuutta myös miljoonille opiskelijoille, joiden perheenjäsenillä ei ollut koskaan aiemmin tarjoutunut mahdollisuutta opiskella yliopistossa. Tämä taas edisti työväenluokan poliittista heräämistä ja sen tietoisuutta omasta voimastaan, sen halua luoda oma kohtalonsa.
Yliopisto sulautti yhteen myös opetuksen ja tutkimuksen. Tämä vastasi sekä tavallisten kansalaisten haaveita että intellektuellien, tieteentekijöiden, yritysmaailman ja armeijan odotuksia. Tutkijat, jotka eivät enää kuuluneetkaan perinteiseen eliittiin, alkoivat pitää itseään jälkiteollisen yhteiskunnan voimahahmoina. He katsoivat olevansa oikeutettuja päättämään omasta työstään ja kasvattamaan ansioitaan.
Opiskelijat puolestaan osoittivat olevansa avoimia sosiaalisille liikkeille sitä mukaa kuin heidän opinahjonsa alkoivat suvaita ja jopa suosia sukupuolten ja ”rotujen” tasa-arvoa. Yliopisto näytti yhdistävän julkisen palvelun ja korkean laadun, tasa-arvon ja vaurauden sekä monietnisemmän demokratian ja tieteellisen työn.
Kansalaisia vapauttamassa
Dramaattisuudestaan huolimatta sodanjälkeiset muutokset olivat suoraa jatkoa yliopistojen perinteille, jotka olivat jo kauan uhmanneet yritysmaailman vanhoillisia sääntöjä. Jo 1900-luvun alussa Kalifornian yliopiston konservatiivinen rehtori Benjamin Wheeler otti tehtäväkseen ”ihmisten pelastamisen ja orjuudesta vapauttamisen”.
Noin 50 vuotta myöhemmin yliopistolaitos omaksui periaatteekseen tutkimuksen vapauttamisen taloudellisista tai poliittisista paineista. Samalla se sääti intellektuaalisen työn etiikan ja osoitti yliopistoille oikeuden kontrolloida työnsä laatua itse, vertaisarvioinnin perusteella.
Oppilaitosten hallinnoijat olivat useimmiten entisiä professoreita ja siten taipuvaisempia tukemaan opettajakuntaa kuin poliitikkoja tai mesenaatteja. Laitokset saivat siis päättää itse virkanimityksistä ja opetusohjelmien sisällöstä. Yliopisto toki palveli edelleen kapitalistista järjestelmää, mutta pyrki irtautumaan siitä ja tuottamaan inhimillistä edistystä, joka ei perustunut amerikkalaiseen talouskasvun pakkomielteeseen.
Uudistusmielisyyden seuraukset alkoivat pian näkyä uuden keskiluokan käyttäytymisessä. Ensimmäinen oire oli opiskelijoiden osallistuminen kansalaisoikeusliikkeisiin ja Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin. Maan johtavien piirien kannalta suurin haaste oli kuitenkin muutos niissä loppututkinnon suorittaneissa toimihenkilöissä, jotka eivät olleet poliittisesti aktiivisia. He pitivät kyllä talousjärjestelmän pyörimässä, mutta kyseenalaistivat sen säännöt.
Perinteinen eliitti ymmärsi vähitellen, että korkeakoulut olivat iskostaneet opiskelijoihin uuden ajattelutavan suhteessa taloudellisiin, poliittisiin ja kulttuurisiin oikeuksiin. Tutkinnon suorittaneet pitivät nyt itseään yhteiskunnan todellisina johtajina ja työtään kansallisen vaurauden lähteenä. He halusivat myös kulttuuria ja viihdettä.
Yksityistämisen aika
Oikeiston valtaannousu 1980-luvulla on helpointa ymmärtää, kun tarkastelee sen pyrkimystä tuhota amerikkalainen sosiaalidemokratia, vähentää sen kustannuksia ja vastustaa sen tasa-arvoistavia vaikutuksia. Kulttuurisodan ensimmäisiä kohteita olivat ne valtion ylläpitämät yliopistot, joilla oli vahva sosiaalinen perinne.
Poliittisen korrektiuden ja muun yliopistokulttuurin kimppuun hyökkäämällä oikeisto pyrki rajoittamaan nimenomaan ”uuden luokan” valtaa. Iskut kohdistuivat sen keskeisimpiin aatteisiin: taisteluun eriarvoisuutta vastaan ja ammatilliseen itsemääräämisoikeuteen. Tuleen joutui myös ”tieteellinen sulkeutuneisuus”, joka ei vastannut kylliksi markkinoiden tarpeisiin – toisin sanoen tieto vailla välitöntä taloudellista vaikutusta. Ideoiden sotaa käytiin taloudellisena sotana koulutetun enemmistön haaveita ja vaatimuksia vastaan.
Aseina olivat verotus ja yksityistäminen. Keinotekoisesti tuotetut rahoituskriisit johtivat julkiselle koulutusjärjestelmälle myönnettyjen varojen vähentämiseen.
Valtionyliopistojen budjettien pieneneminen ei heijasta veronmaksajien tulojen laskua, vaan selvää laskua tulovero-osuudessa, joka ohjataan korkeakoulutusta antaviin julkisiin oppilaitoksiin. Siis oppilaitoksiin, joissa 80 prosenttia amerikkalaisista opiskelijoista opiskelee.7
Viimeksi kuluneen 25 vuoden aikana niiden budjetit ovat pienentyneet kolmanneksella. Tutkimuksen etujoukkoa edustaneen Kalifornian yliopiston budjetti on kutistunut 40 prosenttiyksikköä vuodesta 1990.
Rahoituksensa paikkaamiseksi julkiset yliopistot ovat turvautuneet mesenaatteihin, jotka kustantavat etenkin erikoistutkimusta.8 Yliopistot ovat myös anoneet lisää yksityistä rahaa ja nostaneet lukukausimaksujaan. Samanaikaisesti yksityisten yliopistojen lahjoitusvarat ovat lisääntyneet 10–20 prosenttiyksiköllä vuodessa viimeisen 15 vuoden ajan. Suurimpien lahjoitusten lukumäärä kasvaa kaksi tai kolme kertaa nopeammin kuin pienten.
Yksityisten yliopistojen rikastuminen ja julkisten yliopistojen köyhtyminen on saanut julkiset yliopistot omaksumaan yksityisten varainhankitalogiikan. Nykyään jopa dekaanit ja laitosten johtajat pyytävät rahaa opiskelijoiden vanhemmilta, entisiltä opiskelijoilta, kunnilta ja alueensa asukkailta.
Julkisille yliopistoille tämä tie on absurdi ja toivoton. Jos Kalifornian yliopisto haluaisi saada vuodesta 2001 alkaen menettämänsä valtion rahoituksen takaisin lahjoitusten muodossa, sen pitäisi löytää heti jostakin 25 miljardia dollaria. Summa vastaa Harvardin 400 vuotta vanhaa lahjoituskassaa.9
Julkisille yliopistoille ainoa mahdollinen ratkaisu onkin ollut lukukausimaksujen nostaminen. Kalifornian yliopistossa ne ovat kaksinkertaistuneet sitten vuoden 2001. Jos yliopisto haluaisi palauttaa budjettinsa vuoden 2001 tasolle lukukausimaksuja korottamalla, ne pitäisi kaksinkertaistaa uudelleen ja nostaa
15 000 dollariin vuodessa.
Useimmat julkiset oppilaitokset yrittävät varata yksityiset lahjoitukset projekteihin, joilla on erityisasema tai edellytykset maksaa itsensä takaisin. Hitaasti rapistuvien yliopistojen ytimeen syntyy laatugettoja, joiden ympäriltä itse instituutio kenenkään huomaamatta rappeutuu. Kaikille muille paitsi pienelle eliittille yksityistäminen merkitsee sitä, että vähemmästä pitää maksaa enemmän.
Epäonnistumisten noidankehä
Varakkaimmista opiskelijoista kilpaillessaan yliopistot kasvattavat yhteiskunnallisia eroja niin, että köyhät opiskelijat päätyvät lähes poikkeuksetta köyhiin oppilaitoksiin. Samalla opiskelijoiden velkaantuminen lisääntyy, ja kolme neljästä amerikkalaisperheestä joutuu kustantamaan lastensa opinnot lainarahalla.
Mitä enemmän perheet joutuvat maksamaan jälkeläistensä koulutuksesta, sitä vastahakoisemmin ne maksavat veroja koulutusjärjestelmän ylläpitämiseksi. Opintojen kallistumisesta seuraa myös, että yhä harvemmat hakeutuvat töihin julkiselle sektorille, jonka yksityistä sektoria matalammat palkat eivät riitä opintolainojen takaisinmaksuun.
Lisäksi oppilaitokset, jotka yrittävät houkutella rikkaampia opiskelija-asiakas-maksajia, joutuvat käyttämään yhä suuremman osan budjetistaan muuhun kuin opetukseen eli esimerkiksi mainontaan ja kampuksen kaunistamiseen. Vuosina 1975–1995 lukukausi- ja asuntolamaksujen nelinkertaistumista onkin vastannut vain 32 prosenttiyksikön korotusta varoissa, jotka on suunnattu suoraan opiskelijoille.10
Lopputuloksena sodan jälkeen luotu koulutusjärjestelmä on hajonnut: avoimuus sulkee pois laadukkuuden ja päinvastoin.
Vaikka yliopistomaailman johtajat eivät hyväksy tätä suuntausta, se on edennyt tasaiseen tahtiin neljännesvuosisadan ajan. Yhdysvaltojen yliopistojärjestelmän vahvuuksia olivat halu antaa kaikille mahdollisuus tietoon, itsenäinen hallinto, julkisten investointien arvostaminen, avoimuus sosiaalisille liikkeille sekä vuorovaikutus huippututkimuksen ja päivittäisen opetuksen välillä.
Nykyään esiin nousevat enää heikkoudet: laadukas opetus on varattu vain rikkaille, yksityisen rahoituksen turvaaminen synnyttää riippuvuussuhteita, investoinneilta vaaditaan nopeaa tuottoa, sosiaalinen kerrostuminen korostuu, kilpailu nostaa opiskelun hintaa ja voimavarat keskitetään hierarkian huipulle.
Siirtymä on epäilemättä amerikkalaisen oikeiston voitto. Sen myötä Yhdysvalloissa on luovuttu lopullisesti kunnianhimoisesta tavoitteesta tuoda korkeatasoinen koulutus koko kansan ulottuville. Tilanteen pelastamiseksi tulisi luoda uusi visio tiedon tasa-arvoisesta jakamisesta. Aloite tosin tulee todennäköisemmin amerikkalaisilta kuin heidän yliopistolaitokseltaan
Christopher Newfield on Santa Barbara yliopiston professori Kaliforniassa, jonka teos The Post-Industrial University: The Culture Wars and the Unmaking of the American Middle Class, 1980-2005 ilmestyy loppuvuodesta. LMD 09/07 Suomennos: Susanna Lindberg
Ylös
Epätoivoista odottelua Euroopan rajoilla
BENZAD YAGMAIAN
Afrikkalaiset siirtolaiset käyvät synkkää taistoa paremmasta tulevaisuudesta siellä, missä Afrikka ja Eurooppa kohtaavat. Köyhyys, joskus sota tai sorto, on ajanut nämä ihmiset etsimään pelastusta suunnasta, joka näyttää ainoalta mahdolliselta.
Ylös
Maailma Googlen mukaan
PIERRE LAZULU
Internetissä kaikki on saatavilla, hiiren päässä, hakukoneiden jättiläismäisissä muisteissa. Mutta mitkä ovat hakukriteerit? Millaisia vääristymiä ne tuovat hakutuloksiin?
Ylös
Kuka valvoo käsitteitä?
ARMAND MATTELART
Mitä tarkoitusta tietoliikenne palvelee? Sen uskotellaan yhdenmukaistavan maailmaa ja luovan pohjaa rauhalle. Ikään kuin viestinnän globalisoituminen, puhelinten ja tietokoneiden verkostot riittäisivät internetin nopean kehityksen ansiosta häivyttämään poliittisia ja sosiaalisia ongelmia tai rauhoittamaan sotilaallisia konflikteja. Tätä myyttiä levittävillä tahoilla on valta kontrolloida käsitteitä. Tänään sanojen merkityksillä käydään taistelua suuresta vaikutusvallasta.
Ylös
Kollektiivisen älyn haaste
PIERRE LÉVY
Internet on tehnyt mahdolliseksi uudenlaisen tietoyhteisön, mutta tietokoneiden kyvyistä ei vielä osata ottaa läheskään kaikkea irti. Siksi luonnontieteiden ja humanististen tieteiden tutkijoiden tulisi työskennellä yhdessä tulevaisuuden tietokoneohjelmien luomiseksi. Pystyykö ”älymystö” ottamaan haasteen vastaan?
Ylös
|
