Ei oikeistoa, ei vasemmistoa… eikä keskustaa

Viiden tähden liikkeen (Movimento Cinque Stelle, M5S) tulos Italian äskeisissä parlamenttivaaleissa on nostattanut epäuskoisten reaktioiden aallon. Tulos oli kuitenkin sitkeän taloudellisen ja poliittisen kriisin ennustettavissa oleva hedelmä. Puolue oli ottanut symbolikseen keskisormen, jonka se osoitti poliittiselle luokalle, lehdistölle ja Euroopan instituutioille ja jonka osoittamaan suuntaan miljoonien äänestäjien suuttumus purkautui. Italialaiset tuntuvat arvostavan tuon sormen katarttista ulottuvuutta.

Taloustutkijat Guglielmo Barone ja Sauro Mocetti osoittivat tutkimuksessaan 2016, että tämän päivän Firenzen rikkaimmilla suvuilla on sama nimi tai ne kuuluvat samoihin sukuhaaroihin kuin ne, joiden valtavat omaisuudet puhuttivat jo 1400-luvulla.1 Taloudellisen vallan haltijoiden kyky pitää asemansa saattaa osaksi selittää, miksi yksitoista miljoonaa italialaista valitsi M5S:n. 20 vuotta Italiaa hallinneet suuret hallitusliittoumat ovat vastuussa ponnettomasta kasvusta, kohonneesta työttömyydestä (etenkin nuorten parissa) ja hallitsemattomasta valtionvelasta.2 Väestön luottamuksen johtajiin ovat murentaneet olemattomiin pitkä sarja korruptioskandaaleja ja mafian tunkeutuminen kaikkialle. Monet kokevat M5S:n jonkinlaisena varaventtiilinä, lupauksena kostaa poliittiselle koneistolle, jota pidetään vain omista etuoikeuksistaan huolehtivana kastina.

Vote_Italie

Kollektiivinen online-pohdinta

Liikkeen perustaja Giuseppe (”Beppe”) Grillo ilmoitti vuonna 2014 blogissaan, että M5S aikoo taistella kolmea vihollisryhmää vastaan: ”journalisteja, jotka toinen toistaan tukien suojaavat ”kastia” (ja omia tulojaan); teollisuusjohtajia, jotka ovat aina valmiita tukemaan hallitusta (tai takaamaan äänisaaliita) vastapalveluna toimiluvista tai pääsystä julkisille markkinoille; ja kolmanneksi poliitikkoja, joilla on vähemmän arvoa kuin prostituoiduilla.”

M5S:n kandidaatti pääministeriksi, 31-vuotias Luigi Di Maio, tervehti maaliskuun neljännen päivän vaalivoittoa ilmoittamalla, että ”kolmas, kansalaisten tasavalta” oli syntynyt nykyisen Toisen tasavallan raunioille, joka taas oli rakennettu aina vuoteen 1994 jatkuneiden Italian poliittista historiaa rytmittäneiden korruptioskandaalien raunioille. Tuolloin romahtivat sodanjälkeisen ajan suuret puolueet ja valtaan tuli Silvio Berlusconi. Kun M5S osallistui 2013 ensimmäistä kertaa valtakunnallisiin vaaleihin, se lupasi avata parlamentin ”kuin tonnikalapurkin” ja julkistaa sen salaisuudet, juonittelut ja järjestelyt. Nyt Di Maio ilmoittaa, että hänen leirinsä on valmis hallitsemaan ja että muiden on neuvoteltava hänen kanssaan. Verkossa alkunsa saanut liike on edennyt hullua vauhtia. Se on tänä päivänä maan suurin puolue.

Ilmiötä saattaa selittää ensinnäkin puolueen kehittämä tietotekninen välineistö, jolla se pyrkii helpottamaan kannattajiensa osallistumista suoraan demokratiaan, jossa heillä on mahdollisuus valita ehdokkaitaan ja edustajiaan, määritellä puolueen kannanottoja erilaisiin kysymyksiin ja toteuttaa kansanäänestyksiä. M5S ajaa demokratiakäsitystä, joka perustuu asioiden käsittelyyn kollektiivisesti internetin välityksellä ja antaa puolueen mukaan vahvemman legitimiteetin päätöksille. Sen digitaaliutopia – eli kansalaisten konsultointi internet-foorumien välityksellä – on jo muuttanut poliittista elämää. Jokainen italialainen voi nyt ilmaista mielipiteensä tai tuntemuksensa pelkällä klikkauksella ilman puolueen, ammattiliiton tai lehden niin ärsyttävänä pidettyä väliintuloa.

Toinen huomioon otettava seikka on, että M5S on ainakin toistaiseksi Italian ainoa puolue, joka pystyy erottautumaan muista (lähes) olemattomalla rikosrekisterillä. Politiikkaan ja rahoitukseen liittyvät oikeusjutut ovat seuranneet toisiaan maassa niin tiuhaan tahtiin, että niiden ainoa vaikutus on enää se, että ne tekevät vieläkin vähäisemmäksi puolueiden uskottavuuden. M5S:n viehätys onkin peräisin yksinkertaisesta oletuksesta, että kansalainen, jolla ei ole poliittista kokemusta, on aina rehellisempi kuin kuka tahansa vanhan hallinnon ”ammattilainen”. Jokaisessa kokouksessa kuuluu sopivalla hetkellä militanttien mielihuuto ”onestà, onestà” (”rehellisyys”), liikkeen raikuva tunnus.

M5S:n nousu voi olla myös seurausta sen lupauksesta ottaa käyttöön perustulo. Vaikka se olisi vaatimaton niin määrältään (780 euroa) kuin kestoltaan, liikkeen äänisaalis korreloi tiukasti työttömyyslukujen kanssa. Maan eteläosissa, missä nuorten työttömyys on Euroopan unionin korkeinta, liike sai 40 prosenttia äänistä. Valtakunnan tasolla M5S sai enemmistön työttömien, työläisten, kotiäitien ja opiskelijoiden äänistä. Lisäksi sen sosiaaliohjelma oli antelias: enemmän rahaa kouluille ja sairaaloille, korotuksia eläkkeisiin sekä lupaus vähentää verotusta. Tämä ei kuitenkaan erottanut sitä joukosta, sillä maaliskuun vaaleissa kaikki suuret puolueet lupasivat lisäyksiä julkisiin menoihin ja alhaisempaa verotusta.

Puolueen postideologinen lähestymistapa on myös voinut lisätä sen suosiota. Sillä on etuna loputon ohjelmallinen sopeutuvuus ja kyky mennä minne tuuli kuljettaa, koska sillä ei ole taakkanaan mitään ennalta määrättyä linjaa eikä uskomusjärjestelmää. Näin se voi kerätä siipiensä suojaan politiikan kentän vastakkaisten puolten kannattajia (ks. kaavio). Puolueen viestintästrategia toimii tähän suuntaan. Kun jyrisevä Beppe Grillo ja hänen kakkosmiehensä Alessandro Di Battista vetoavat radikaaleimpiin äänestäjiin, vakava ja sovitteleva Luigi Di Maio rauhoittelee maltillisempia. Politiikantutkija Ilvo Diamanti vertaa puoluetta bussiin, joka ottaa ensimmäisellä pysäkillä kyytiinsä vasemmistolaisia, toisella oikeistolaisia ja äärioikeistolaisia matkustajia ja kerää näin kiertoajelullaan laajan politiikanvastaisen protestin kannattajakunnan.3

”Jyrkän populistinen”

Grillo vakuutti blogissaan vuonna 2013, että ”M5S ei ole oikeistoa eikä vasemmistoa, vaan jyrkän populistinen. Jos laki on hyvä, äänestämme sen puolesta, jos huono, sitä vastaan.” Tässä maailmankuvassa sekä fasismi että kommunismi nähdään historian tuomitsemina, kuten perinteisetkin puolueet, joita pidetään muinaisjäänteinä. Suuri joukko italialaisia näkee tilanteen näin, jopa niin että ”ideologia” on tätä nykyä ruma sana. Ajatus siitä, että jotakin muuta on yritettävä ja että jakolinjat on ylitettävä, voittaa alaa jatkuvasti.

Useimmiten M5S välttelee ottamasta selkeää kantaa sellaisiin herkkiin aiheisiin kuin homoseksuaalien oikeudet tai siirtolaisuus. Olemme Michi Amslerin kanssa tutkineet kymmenen vuoden ajalta Grillon blogikirjoituksia, jotka toimivat liikkeen virallisena kanavana.4 Hänen ylitsepursuava tuotantonsa – teksti päivässä – käsittelee vaikuttavaa määrää erilaisia aiheita. Sen sijaan että hän ottaisi kantaa esillä oleviin aiheisiin, hän luo metapuhetta tietystä tavasta ymmärtää suora demokratia. Useimmiten hän moukaroi mustavalkoista maailmankatsomusta, jossa asetetaan vastakkain korruptoitunut eliitti ja viaton kansa. Jopa ne ”viisi tähteä”, joiden on ollut tarkoitus symboloida liikkeen tavoitteita – vesihuolto, julkinen liikenne, kestävä kehitys, ilmainen nettiyhteys kaikille ja ympäristönsuojelu – ovat vähitellen menettäneet merkitystään. Ne olivat keskiössä vuosina 2005 ja 2006 sekä uudestaan vuosina 2011 ja 2012 ja hävisivät sitten taas.

M5S on ollut sopeutuvainen etenkin kysymyksessä Euroopasta. Tämä vuosina 2005–2013 laiminlyöty aihe nousi tärkeäksi teemaksi vuoden 2014 eurovaalien edellä, kun puolue vaati vaalikampanjassaan Italiaa eroamaan euroalueesta. Vaatimus unohtui heti vaalien jälkeen. Grillo itse selitti asian silloin näin: ”Koska puolueellamme ei ole tiukkoja opinkappaleita tai ideologista perustaa, sen kanta on selkeä ja sovitettavissa: voimme maamme intressien mukaisesti joko jäädä euroon tai luopua siitä.”

Epäilyttäviä pätevyyksiä

Online-kyselyihin perustuvat suunnanmuutokset voivat tuottaa vaalimenestystä lyhyellä aikavälillä, mutta ovat tuskin jatkossa kestäviä. Jos M5S olisi jatkossa hallituksen johdossa, sen olisi pakko päättää kannastaan mielipiteitä jakaviin aiheisiin silläkin uhalla, että osa valitsijakunnasta ei siitä ilahtuisi. Lisäksi periaatteella, jonka mukaan ehdokkaat valitaan mieluummin rehellisyyden kuin pätevyyden perusteella, on myös haittansa. Di Maio on valinnut asiantuntijaryhmäänsä Alessia D’Alessandron, ”ekonomistin”, joka jonain päivänä voi joutua selittämään sitä, että hänellä ei todellisuudessa ole mitään pätevyyttä eikä tutkintoa taloustieteestä, ainoastaan löyhä kiinnostus alaan (”Yksityiselämässäni luen The Economistia”, hän on kertonut). Myös Virginia Raggin jatkuvat harha-askeleet ja skandaalit, joissa hän on ryvettynyt tultuaan valituksi Rooman pormestariksi kesäkuussa 2016, vahvistavat, että muutamalla klikkauksella netissä ei valita parhaita ehdokkaita eikä taata täydellistä läpinäkyvyyttä.

M5S:n kannattajilla on monia syitä tuntea itsensä petetyiksi ja pettyneiksi maansa tilaan. Toisaalta tällainen katkeruus ei ole italialaisten erikoisuus. Postideologiset liikkeet saavat vaikuttavuutta muissakin Euroopan maissa. Sosiaalidemokraattiset puolueet surkastuvat vähän kaikkialla, ja konservatiivit joutuvat näkemään, kuinka osa heidän kannattajistaan luisuu äärioikealle. Tässä historiallisessa tilanteessa luopuminen kaikesta ideologisesta voi tuntua taikatempulta saada vaalimenestystä.

On yhä vaikeampaa luokitella puolueita oikeisto–vasemmisto-akselilla. Tietty poliittinen muodostuma voi näyttäytyä oikeistolaisena kulttuurin ja identiteetin alueella kampanjoidessaan maahanmuuttoa tai homoavioliittoa vastaan, vaikka se talouden ja sosiaalipolitiikan alueella toimisi edistyksellisesti. Toistaiseksi Viiden tähden liike on kuitenkin ainoa laatuaan Euroopassa. Millään toisella puolueella ei ole vastaavaa määrää postideologiaa ytimessään. Espanjassa Podemos on M5S:n lailla syntynyt korruptiota ja eriarvoisuutta vastustavasta osallisuusliikkeestä ja sillä on sama pyrkimys suoraan demokratiaan. Se on kuitenkin selvästi vasemmalla. Toisessa ääripäässä Marine Le Penin Kansallinen rintama tai Britanniassa Nigel Faragen Itsenäisyyspuolue (UKIP) toistelevat jatkuvasti, etteivät ole oikeistoa eikä vasemmistoa, vaikka heidän kansalliskiihkoiset puheensa sijoittavat heidät ilman muuta äärioikealle.

M5S vertautuu pikemminkin Ruotsissa, Saksassa, Tšekin tasavallassa ja Islannissa menestyneisiin piraattipuolueisiin. Nekin ylistivät suoraa demokratiaa, läpinäkyvyyttä, tiedottamisen vapautta ja korruption vastaista taistelua, kunnes ainakin eräiden kohdalla tuli romahdus, koska vahvaa ja yhtenäistä johtoa ei ollut eikä liioin yhteiskunnallista pohjaa laajemman kansan parissa. Koska Italia on aina ollut laboratoriona muulle Euroopalle (fasismi 1920-luvulla, poliittinen epävakaus 1960-luvulla, asiantuntijahallitukset 1990-luvulla), muiden osaksi jää inspiroitua – tai sitten ei – M5S:n strategiasta.

LMD 4/2018

Suom. Heikki Jäntti. Luca Manucci on Politiikantutkija Zürichin yliopistossa

1 Guglielmo Barone ja Sauro Mocetti, ”Intergenerational mobility in the very long run: Florence, 1427–2011”, working paper nro 1060, Banca d’Italia, Rooma, huhtikuu 2016.

2 Ks. Andrea Fumagalli, ”’Jobs Act’, le grand bluff de Matteo Renzi”, LMD 7/2016.

3 Ilvo Diamanti, ”M5S, né destra né sinistra: il partito ‘pigliatutti’ che punta ai delusi della politica”, La Republica, Rooma, 10.4.2017.

4 Luca Manucci ja Michi Amsler, ”Where the wind blows: Five Star Movement’s populism, direct democracy and ideological flexibility”, Italian Political Science Review, vol. 48. nro 1, Cambridge, maaliskuu 2018.