Vasemmistoa riivaa kummitus nimeltä Eurooppa. Se tulee riivaamaan myös Ranskan keltaliivejä, kun he alkavat pohtia konkreettisia vaihtoehtoja nykypolitiikalle – ja tämä kysymys on jo ilmassa. Kaikki pyrkimykset tehdä jotakin ”toisin” ovat tuomittuja törmäämään EU:n eri perussopimuksiin. Juuri perussopimusten takia on muodollisesti mahdotonta höllentää talouskuria, joka tuhoaa julkisia palveluita, tai esimerkiksi sulkea ilman minkäänlaista poliittista legitimiteettiä toimiva itsenäinen keskuspankki. On mahdotonta purkaa rakenteita, jotka dominoivat niin yritysten kuin valtioiden rahoitusta, tehdä loppu sosiaali- ja ympäristöalan polkumyynnin vääristämästä kilpailusta, pysäyttää yhä kiihtyvä yritysten toimintojen siirtäminen halvempiin maihin tai palauttaa mahdollisuus valtiontukien myöntämiseen. Mahdottomaksi on tehty kaikki se, mikä on välttämätöntä, jos halutaan toteuttaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden politiikkaa.

Joidenkin mukaan nämä sopimukset pitäisi kirjoittaa uudelleen. ”Sosiaalisen Euroopan” jälkeen ”demokraattinen euroalue” on seuraava illuusio, jonka turvin ”lyhytnäköinen vasemmisto” siirtää aina vain tuonnemmaksi hetkeä, jolloin se joutuu kohtaamaan ongelman nimeltä Eurooppa. Niin Giánis Varoufákis kuin Benoît Hamon sekä Raphaël Glucksmann haluavat nyt ”kirjoittaa sopimukset uusiksi”. Voisiko joku kertoa heille, että sellaista ei tule tapahtumaan?

Jakautunut vasemmisto

EU:n perussopimukset ovat erehdys vain niiden mielestä, jotka katsovat, että poliittisen yhteisön ei pitäisi kieltää itseltään mahdollisuutta päättää omasta rahastaan, omasta budjetistaan, omasta velastaan ja omasta pääoman liikkuvuudestaan ja siten tietoisesti poistaa mahdollisuutensa vaikuttaa niihin poliittisiin päätöksiin, jotka vaikuttavat kaikkein ankarimmin väes­tön aineelliseen hyvinvointiin. Sitä vastoin se pieni ryhmä, joka ei näe sopimuksissa mitään vikaa, hädin tuskin vaivautuu peittelemään pyrkimyksiään vakiinnuttaa talouspolitiikka, joka suosii tiettyjä intressejä. Tämän rakennelman lukitsee lopullisesti neuroottinen Saksa, joka on selittänyt yli puoli vuosisataa, että kurinalainen ­raha-­ ja budjettipolitiikka on sen ainoa suoja natsismia vastaan.

Talouspolitiikan tutkija Stefano Palombarini kirjoittaa blogissaan1, että vasemmiston nykyisen äänestäjäkunnan keskuudessa euron hylkääminen on mahdoton ajatus, koska tietyt ryhmät alkavat heti kiljua ”kansallismielisyyden möröstä”. Tietystä näkökulmasta katsoen Palombarini on oikeassa. Vasemmistossa vuodesta 2010 lähtien käyty eurokeskustelu on osoittanut, millaisia jakolinjoja pitkin mielipiteet kulkevat. Yliherkkyysreaktiot kertovat hyvin siitä, miten tiukasti houre ”toisenlaisesta eurosta” on kiinni. Siltä ei katkaissut siipiä edes Kreikan katastrofi, ja sen säälittävin muoto on jääräpäinen tavoite ”euroalueen omasta parlamentista”.

Eurooppa-kysymys oli ainoa todellinen este sille, miksi Benoît Hamon ei lopulta vetäytynyt Ranskan vuoden 2017 presidentinvaalien ensimmäiseltä kierrokselta Jean-Luc Mélenchonin hyväksi. Hamon koki mieluummin häpeällisen henkilökohtaisen vaalitappion kuin uhrautui vasemmiston voiton hyväksi.

Vasemmistossa on paljon sellaisia, jotka suhtautuvat joskus hyvinkin vihamielisesti EU-politiikan erityissisältöihin ja niiden muodostamiin pakotteisiin jäsenvaltioiden kansallisen politiikan toteuttamisessa, mutta jotka silti nousevat heti takajaloilleen, kun nostetaan esiin tästä loogisesti seuraava ajatus luopua eurosta. Tämä joukko jaksaa toistuvasti hyökätä ”talouskurin Eurooppaa” vastaan, mutta jos heille ehdottaa siitä eroamista, vastaus on ehdottoman kieltävä. Niin kauan kuin vasemmisto on jumissa tässä umpikujassa, se ei tule pääsemään valtaan.

Vasemmiston kipupiste löytyy aina samasta osoitteesta, eli koulutetusta luokasta, joka uskoo parhaiten edustavansa tolkkua tässä yhteiskunnassa, vaikka todellisuudessa sitä irrationaalisempaa väkeä saa hakea. Juuri vasemmiston koulutetut ihmiset ovat nyt kauhun vallassa. He ovat kuitenkin muuttaneet pelkonsa eurooppalaiseksi humanismiksi ja abstraktiksi kansainväliseksi ryhtiliikkeeksi, minkä ansiosta he uskovat olevansa moraalisesti muita ylempänä – olipa siitä (muiden) maksettavaksi jäävä talous- ja sosiaalipoliittinen hinta kuinka korkea tahansa. Juuri tämä luokka on loputtoman valmis kuvittelemaan, että ”demokraattinen euroalue” ja sen ”parlamentti” tarjoaisivat ratkaisun sen omiin sisäisiin ristiriitoihin. Ja kuten Palombarini huomauttaa, juuri tämän luokan poliittisen strategian varassa vasemmisto joutuu sinnittelemään eteenpäin.

Miten sitten yhdistää nämä kaksi voimaa, työväenluokka ja koulutettu vasemmistoporvaristo? Edellinen kun joutuu kokemaan kouriintuntuvasti EU-politiikan aiheuttamat vahingot eikä sen vuoksi koe tunnontuskia euroskeptisyydestään, ja jälkimmäinen puolestaan joutuu herkkänahkaisuutensa vuoksi hysteerisen paniikin valtaan heti, kun joku mainitseekin ajatuksen Euroopan unionin hylkäämisestä. Ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö työväenluokalle ole annettava periksi eurosta luopumisen suhteen, sillä se koskettaa sitä konkreettisesti. Vasemmistoporvaristoa varten on kuitenkin keksittävä jokin erityiskohtelu, joka rauhoittaisi mielialat sen parissa.

Uudenlainen Eurooppa-myönteisyys

Voisiko reaali-internationalismi antaa vasemmiston EU-dilemman ratkaisemiseksi jotain, mikä tyydyttäisi sitä? Koulutettua luokkaa ei saa jättää Euroopan orpolapseksi, ja sille on tarjottava vaihtoehtoinen historiaperspektiivi Eurooppaan. Se on toisin sanoen vakuutettava siitä, että se voi päästää irti eurosta jäämättä tyhjän päälle ja että se voi sen jälkeenkin edelleen pitää kiinni uskostaan, jossa se on tavallaan ihan oikeassa – eli uskosta siihen, että on tärkeää keskittyä kansojen lähentämiseen niin suuressa määrin kuin mahdollista ja että tämä on loogista aloittaa Euroopan tasolta. Mutta ei millä tavalla eikä mihin hintaan tahansa. Tällainen internationalismi­tavoite on perusteltua, mutta sen saavuttamiseksi on lopetettava sen hukuttaminen pahimmanlaatuisen uusliberalistisen talousajattelun – valuuttojen, kaupan ja rahoituksen internationalismin – syövereihin.

Koulutettu vasemmisto, joka pääosin pitää vasemmiston hegemoniaa käsissään, on todellakin saatava vakuuttumaan siitä, ettei ”toisenlaista euroa” tai ”demokraattista euroaluetta” tulla koskaan perustamaan. Se ei kuitenkaan joudu luopumaan sille rakkaasta Eurooppa-myönteisyydestään. Sille on tarjottava uusi tapa toteuttaa sydämen­asiaansa. Uuden ehdotuksen pitäisi olla niin vahva, että se korvaisi euroalueeseen liittyvät katteettomat kuvitelmat, joihin porvarillinen vasemmisto edelleen turvaa, koska se pelkää liikaa euron takana mahdollisesti ammottavaa tyhjyyttä. Ehdotuksen pitäisi tarjota uusi idea Euroopasta, ja sen pitäisi sisältää riittävästi historiallisen perspektiivin todellisuuspohjaa.

Euroopan kansat voivat lähentyä muitakin reittejä pitkin kuin vain talouden kautta. Eurooppalaisten ”eurooppalaistamiseksi” on paljon ja monenlaisia keinoja. Niihin kuuluvat opiskelijavaihto, taide, tutkimus, Euroopan kielten väliset systemaattiset käännöshankkeet, ei-kansallinen historiankirjoitus ja paljon muuta.

Ei kuitenkaan ole välttämätöntä pysähtyä pelkästään kulttuuri-Eurooppaan keskittyviin toimenpiteisiin, kun hyvin tiedetään, mitkä yhteiskuntaluokat näistä hankkeista pääosin hyötyvät. Todellisuudessa Eurooppa on aika tavalla velkaa maanosan köyhimmille yhteiskuntaryhmille. Velkaa ei kuitenkaan pitäisi maksaa syntien sovittamiseen tai anteeksi antamiseen tähtäävän talouden nimissä, vaan siksi, että Euroopan oman poliittisen intressin kannalta sille on ratkaisevan tärkeää saada nämä luokat puolelleen. Eikö köyhempien yhteiskuntaluokkien täysin perusteltu vihamielisyys ole ammottanut avoimena haavana Euroopan kyljessä aina Maastrichtin sopimuksesta lähtien?

Jos uusi, eurosta vapautunut Eurooppa haluaa solmia uudet suhteet näiden ryhmien kanssa, sen on syytä puhutella niitä suoraan ja konkreettisesti, eli tarjoa­malla taloudellista apua. Helpoin tapa tehdä Euroopasta haluttava on tarjoutua avustamaan voimattomia jäsenvaltioita – joiden voimattomuuteen EU on itse syyllinen, ja on ollut koko yhteisvaluutan ajan. Laajat lähiöi­den kunnostushankkeet, verkon katvealueiden poistaminen, teollistamisrahastot, kansan sivistystyöverkostojen rahoittaminen, yhdistystoiminnan tukeminen – jos Eurooppa haluaa vakavissaan kiillottaa ”yrityskuvaansa”, kohteita ei puutu.

Eikä pidä puuttua myöskään keinoja ja rahoitusta hankkeiden toteuttamiseksi. Tässä juuri on kompastuskivi pelkkien puheiden ja vahvalla pohjalla lepää­vien poliittisten hankkeiden välillä. Se, miten tosissaan kunnianhimoista päämäärää halutaan toteuttaa, näkyy tismalleen siinä, millaiset varat sille myönnetään. Kun EU:n budjetti on nykyisin suuruudeltaan naurettavat yksi prosentti EU-maiden yhteenlasketusta vuotuisesta bruttokansantulosta, sille voi hyvin yksinkertaisesti määritellä globaalin kvantitatiivisen tavoitteen, joka voisi keskipitkällä aikavälillä olla kolme prosenttia ja myöhemmin jopa viisi prosenttia EU-maiden bktl:sta.

Todellinen lähentyminen

Kehittämistä ei tarvitsisi edes aloittaa tyhjästä, sillä yhteisiä projekteja on jo monella alalla, esimerkiksi Erasmus, Euroopan aluekehitysrahasto ja niin edelleen. Hankkeita vain on huomattavasti laajennettava ja niitä on kohdistettava monipuolisemmin erityisesti niihin yhteiskuntaluokkiin, jotka ovat tähän asti jääneet kehitystoimista täysin paitsi. Toimenpiteiden on oltava ennennäkemättömän laaja-alaisia, ne on koottava historiallisen perspektiivin alle ja uskottavuuden takeeksi on perustettava uusia, näkyviä instituutioita. Tämä on välttämätöntä, koska hankkeille tarvitaan niiden toimialasta, laajuudesta ja jakamisesta päättävä instanssi. Mikä muu se voi siinä tapauksessa olla paitsi päätösvaltaa käyttävä yleiskokous? Ainakin sen on oltava jotakin muuta kuin toteuttamiskelvoton ”euroalueen parlamentti”, jonka ainoana tarkoituksena olisi toimia näennäisesti demokraattisena kulissina peittämässä rahaliiton parantumatonta nollademokratiaa.

Eurooppa ei voita kansojen suosiota takaisin muuten kuin palauttamalla niille kaiken sen, mitä se on niiltä tähän asti kieltänyt, kuten esimerkiksi perustavanlaatuisen demokraattisen oikeuden tutkia, kokeilla ja yrittää jotakin muuta. Kun euron pakkopaidasta on vapauduttu, kaikki on jälleen mahdollista – edellyttäen, että jokaisella poliittisella organisaatiolla on mahdollisuus suvereeniin itsemääräämisoikeuteen.

On täysin mahdollista saada huolestuneimmatkin tahot ymmärtämään, että euron perässä väkisin hiihtäminen merkitsee vasemmistolle kaiken toivon heittämistä ja että Eurooppa voidaan pelastaa hävittämättä sen asemaa poliittisena yhteisönä. Vaaditaan vain, että Euroopalle tarjotaan historiallinen mahdollisuus kruunata pitkään jatkunut lähentymisprosessi siirtämällä se maanosan kansojen tasolle. Uusi Eurooppa-projekti, josta olisi imetty pois nykyisen unio­nin liberalistinen myrkky, antaisi vihdoin aikaa, keinoja ja tilaisuuden Euroopan todelliseen lähentymiseen.