Vielä muutama kuukausi sitten Brasilia näytti kallistuvan vasemmalle. Kaikki viittasi siihen, että Luiz Inácio Lula da Silva (työväenpuolue, PT) voittaisi lokakuun 2018 presidentinvaalit helposti. Mielipidemittausten mukaan 40 prosenttia äänioikeutetuista aikoi antaa äänensä entiselle valtionpäämiehelle, joka oli selvässä johdossa kilpailijoihinsa verrattuna, vaikka ailahtelu vaikeuttikin tilanteen arvioi­mista.

”Lula” kuitenkin tuomittiin korruptiosta vähintäänkin epäilyttävän oikeusprosessin päätteeksi1, ja hänen piti luopua ehdokkuudestaan 11. syyskuuta 2018. Sen jälkeen maailman viidenneksi väkirikkaimman maan johtoon nousi äärioikeiston ehdokas, joka on luvannut puhdistaa maan kommunismista ja palauttaa järjestyksen. Muuttuivatko brasilialaiset siis fasisteiksi muutamassa viikossa?

Harvat tiesivät Jair Bolsonaron (sosiaaliliberaalipuolue, PSL) olemassaolosta ennen vuoden 2018 vaalikampanjaa. Hänen seksistiset, homofobiset, kidutusmyönteiset ja chileläiskenraali Augusto Pinochetin sortotoimien pehmeyttä pahoittelevat lausuntonsa olisikin varmasti unohdettu, jos niiden takana olisi ollut poliitikko, joka yrittää vain herättää huomiota. Mutta kun ne olivat presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella 46 prosenttia äänistä saaneen miehen vaaliohjelmana, ne nousivat koko maailman tietoisuuteen.

Äärioikeistolaisia brasilialaisia on epäilemättä olemassa. Mutta edustavatko he enempää kuin murto-osaa 49 miljoonasta Bolsonaron äänestäjästä? Vai pitäisikö pikemminkin arvioida espanjalaisen El País -lehden kolumnistin Juan Jesús Aznarezin tavoin äänestystuloksen kertovan siitä, että ”huomattava osa Latinalaisesta Amerikasta on poliittisesti lukutaidotonta” ja että alueella on ”miljoonia, jotka eivät ymmärrä politiikasta mitään”?2

Toisin sanoen: selittääkö kolumnistien perustelu Donald Trumpin valinnalle Yhdysvalloissa ja Britannian brexit-äänestystulokselle myös Bolsonaron menestyksen Brasiliassa?

Kestämätön kehitys ja talouskriisi

Analyysitapa lähtee liikkeelle siitä, että huomattavan monet brasilialaiset kokevat maansa ottaneen takapakkia. Vielä muutama vuosi sitten heidän maansa herätti toiveita ja ihailua. G20-kokouksessa huhtikuussa 2009 Yhdysvaltain presidentti Barack Obama keskeytti keskustelun kiirehtiäkseen juuri saapuneen Lulan luo: ”Häntä minä ihailen: hän on maailman suosituin poliittinen johtaja!”

Muutama kuukausi myöhemmin brittiläisen The Economist -viikkolehden kansi ylisti Brasilian ”lentoonlähtöä”: maan näyttävää nousua symboloi Corcovadon huipulla Rio de Janeirossa seisovan Kristus-patsaan syöksy liikkeelle. Samalla, kun lehdistö suitsutti Lulan ”järkevää” vasemmistoa – toisin kuin liian ”punaisena” pidettyä Venezuelan presidentti Hugo Chávezin vasemmistoa – Brasilia mullisti kansainvälisten suhteiden hierarkian.

Toukokuussa 2010 Euroopalle paljastui Kreikan ja Irlannin kriisin laajuus. Brasilia puolestaan sai esitellä hurjia talouslukuja ja kokea jopa revanssin ilon: se antoi 14 miljardin dollarin lainan kansainväliselle valuuttarahastolle. Samana vuonna Brasilia ja Turkki ohittivat läntiset diplomaattipiirit ja pääsivät Iranin kanssa sopimukseen ydinkysymyksestä. Maailma tuntui järkkyneen, ja Brasilia tuntui toimivan eturivissä.

Mutta alle kymmenen kuukautta myöhemmin maa herätti jo huolta.

Amerikkalaisen House of Cards -sarjan juonet ovat sangen monimutkaisia, mutta sen käsikirjoittajat myöntävät, että Brasilian korruptioskandaalien luovuus ylittää heidänkin mielikuvituksensa. Maan viestimet muuttuivat oppositiovoimiksi pitkään hegemonisesti hallinnutta PT:tä vastaan. Ne nostivat korruption esille ja väärinkäytökset veivät uskottavuuden poliittiselta järjestelmältä.

Valittujen väkivalta instituutioita kohtaan heijastuu kansan kadulla kohtaamassa väkivallassa: maassa tapahtuu keskimäärin yksi murha aina kymmenen minuutin välein, yhteensä yli puoli miljoonaa murhaa vuosina 2006–2016. Ylemmän keskiluokan perheitä on lähtenyt maasta niin paljon, ettei niiden määrää pysty enää edes laskemaan.

Vaalien aattona Brasilian tilanne oli kestämätön. 2010-luvulla alkanut viennin romahdus (niin määrällisesti kuin arvollisestikin) aiheutti vakavan laman. Kymmenet miljoonat ihmiset, jotka PT:n poliitikot olivat onnistuneet nostamaan pois köyhyydestä, eivät halunneet palata siihen takaisin. ”Lulan vuosina” he olivat saaneet maistaa edistystä ja toivoa, eikä kukaan luovu niistä helposti.

Oligarkeille maa puolestaan on velkaa. Velan maksaminen rohmuaa melkein puolet liittovaltion budjetista, ja oligarkia vaatii, että sitä maanitellaan entistä enemmän. Koska pääkaupungilla ei ollut resursseja, se ei pystynyt tyydyttämään näin ristiriitaisia vaatimuksia. Entisen ammattiyhdistysmiehen Lula da Silvan sovittelustrategia, jonka avulla hän pystyi yhtä aikaa sekä helpottamaan faveloissa asuvien asemaa että lumoamaan pörssin, oli tullut tiensä päähän.

Keskiluokan etuoikeudet

Vuoden 2013 mielenosoituksissa alettiin vaatia lisää julkisia palveluita. Hyvin pian yksityiset viestimet alkoivat vääristellä mielenosoitusten syitä: ne esitettiin reaktioksi julkisten varojen kavaltamiseen. Aihe toistuukin lehtien lööpeissä. Operaatio toimi erittäin tehokkaasti, sillä se antoi keskiluokalle mahdollisuuden ilmaista tähän saakka vaietun huolensa eli sen, että PT:n sosiaalipolitiikka nakertaa keskiluokan arkipäiväisiä etuoikeuksia.

”Täytyy ymmärtää, että vielä muutama vuosi sitten lentokentät olivat sosiaalisen eriarvoisuuden paikkoja”, muuan São Paulon keskiluokan edustaja selitti meille muutama vuosi sitten.

”Köyhimpien elintason paranemisen myötä keskiluokka joutuu nyt sietämään rinnallaan ihmisiä, joita he pitävät keppikerjäläisinä.”

Ja mitä pitäisi sanoa senaatin vuonna 2013 tekemästä päätöksestä, jonka mukaan palvelijoille annetaan samat oikeudet kuin muille työntekijöille? Sehän oli sietämätön nöyryytys, joka toi luokkataistelun viruksen äveriäiden kotitalouksien vaiettuun maailmaan.3

Tämän väestönosan silmissä korruptio ei merkitse pelkästään poliittisten johtajien laitonta rikastumista, vaan se koskee myös alaluokille suotuja sosiaalisia ohjelmia, joista on taloustilanteen kiristyessä tullut entistä sietämättömämpiä. Kadulla huudetut iskulauseet muuttuvat. Hätä ei enää ole sosiaalista vaan sortavaa. Maa täytyy vapauttaa ”kommunisteista”, vallassa olevasta PT:stä, jonka johtajien väitetään varastavan kaksi kertaa: ensimmäisen kerran täyttämällä omat taskunsa ja toisen kerran tukemalla äänestäjiensä laiskottelua.

Oikeisto ampui itseään jalkaan

Talouskriisi sai poliittisen käänteen, kun oikeisto käytti tilannetta hyväkseen päästäkseen eroon presidentti Dilma Rousseffista vuonna 2016. Korruptiosyyte oli perusteeton, mutta operaatio toimi. Ilman vaaleja valtaan päässeen Michel Temerin (Brasilian demokraattinen liike, MDB) hallitus ratkaisi valtion talousongelman leikkaamalla kuluja rajusti, joustavoittamalla työmarkkinoita ja nakertamalla eläkkeitä.

Skandaalien näännyttämänä ja kaiken uskottavuutensa menettäneenä Temer vei koko valtiolta vähitellen yhä enemmän uskottavuutta. Hänen suosionsa oli korkeimmillaan kolme prosenttia. Oikeusvaltio katosi kaduilta, jotka ovat yhä turvattomampia, ja oikeusvaltio tuntuu hylänneen myös ministeriöt. Poliittinen kriisi muuttui vähitellen institutionaaliseksi kriisiksi.

Tätä taustaa vasten Lulan uusi ehdokkuus merkitsi suurelle yhteiskuntaluokkien koalitiolle toivoa siitä, että palattaisiin 2000-luvun lihaviin vuosiin, jolloin kasvu auttoi kuromaan umpeen yhteiskunnan ristiriitoja. Toisin sanoen pyrkimyksenä oli syventää Brasilian nuorta demokratiaa vallitsevia oloja järkyttämättä.

Historioitsija Fernando López D’Alesandron mukaan hanke pystyi luottamaan siihen, että se saa tukea ”kannattajien selväjärkisimmiltä sektoreilta samoin kuin [entiseltä presidentiltä] Fernando Henrique Cardosolta, PSDB:ltä [Brasilian sosiaalidemokraattiselta puolueelta] ja PT:n siltä haaralta, joka tahtoi luoda uuden yhteiskuntasopimuksen”.4

Kun raha kiertää, korruptiosta – joka ulottuu Brasilian instituutioiden ytimeen saakka5 – on vähemmän harmia. Pörisevät helikopterit, jotka kuljettavat miljonäärejä pilvenpiirtäjästä pilvenpiirtäjään, saattavat jopa saada ensiauton ostajat unelmoimaan.

Oliko hanke realistinen? Sellistään Lula da Silva ei voi puolustaa eikä auttaa nimettyä perillistään Fernando Haddadia hankkeen toteuttamisessa. Toivo ajautuu umpikujaan: ”PT ilman Lulaa ei ole mitään, ja ilman Lulaa ajatus uudesta yhteiskuntasopimuksesta menettää uskottavuutensa”, päättelee López D’Alesandro.

Tukkimalla tien entiseltä johtajalta perinteinen oikeisto luuli avaavansa itselleen väylän presidenttiyteen. Mutta se ampui itseään jalkaan. Oikeuden ja viestimien tuella se vakuutti kansan siitä, ettei valtiolla ole kuin yksi tehtävä: ryöstää kansaa. Äänestäjät kuitenkin tajusivat, ettei PT ole puolueista korruptoitunein. Vaikka sen painoarvo onkin laskenut, se on edelleen parlamentin suurin puolue (nyt 56 paikkaa, ennen 69 paikkaa).

Oikeisto puolestaan romahti. MDB oli ollut kongressin useimpien liittoumien avainpuolue aina vuonna 1985 tapahtuneesta demokratiaan palaamisesta lähtien, mutta nyt se menetti melkein puolet paikoistaan (ennen 66, nyt 34). PSDB:n ryhmä suli 54 edustajasta 29 edustajan kokoiseksi. Presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella kahden suuren konservatiivipuo­lueen ehdokkaat saavuttivat hädin tuskin kuusi prosenttia äänistä.

Sairaassa järjestelmässä evankelistojen tukema6 ja skandaaleilta toistaiseksi säästynyt Bolsonaro näyttäytyi pelastuksena riippumatta siitä, kannattavatko äänestäjät hänen ajatuk­siaan. ”Tässä vaiheessa homofobinen ja rasistinen presidentti on parempi kuin roistopresidentti”, myöntää eräs BBC:n haastattelema virkailija.7

Heikompien täytyy tehdä myönnytyksiä

Bolsonaron ”ratkaisu” eroaakin kaikin tavoin Lulan edustamasta. Bolsonaro on jo kauan sitten päättänyt, mikä hänen kantansa status quon puolustamiseen ja demokratiaan on. Hänen reseptinsä perustuu joka vaiheessa yhteen periaatteeseen: heikoimpien täytyy tehdä myönnytyksiä.

Yksilön turvallisuuden ja yksityisomaisuuden puolustaminen, joka askarruttaa niin alaluokkia kuin muitakin, vaatii viattomien ihmishenkien uhraamista. Sosiaalisen hierarkian palauttaminen antaa ylemmän keskiluokan etuoikeudet takaisin, mikä tarkoittaa sitä, että tietyt väestöryhmät (useimmiten työläiset ja mustat) alistetaan näkymättömiin.

Taloudessa yritysten tukeminen johtaa esimerkiksi siihen, että ympäristöministeriö pannaan maatalousministeriön alaisuuteen. Ja markkinoiden puolustaminen (Bolsonarosta ja häntä neuvovasta entisestä pankkiirista Paulo Guedesista tuntuu tulleen erottamattomat) merkitsee köyhyyden ja epätasa-arvon lisääntymistä.

”Valitettavasti asioita voi muuttaa todella vain käynnistämällä sisällissodan”, Bolsonaro julisti vuonna 1999. ”Sotilashallinnon [1964–1985] kesken jättämä työ täytyy tehdä loppuun: tappaa noin 30 000 ihmistä. Jos viattomia kuolee, hinta on vain maksettava”.8

Toistaiseksi panssarivaunut nukkuvat vielä kasarmeilla, vaikka jotkut PSL:n aktiivit ajattelevatkin, että heidän menestyksensä antaa heille luvan käydä fyysisesti vasemmistoaktiivien, homoseksuaalien ja PSL:n vastustajien kimppuun. Oikeiston ja viestimien manööverit Lulaa vastaan tekivät nimittäin mahdottomasta mahdollista: Bolsonarossa ruumiillistuvasta politiikasta tuli hyväksyttävä ratkaisu osalle maasta.