2009_Anti_Israel_Protest_Tanzania

Israel etenee vähitellen Afrikkaan

Alhadji Bouba Nouhou

Palestiinan tapahtumat ovat kauan ylläpitäneet ylittämätöntä kuilua Israelin ja Afrikan välillä. Israel on kuitenkin osannut olla avuksi lukuisille hallinnoille erityisesti turvallisuuskysymyksissä. Hienovaraiset mutta vakaat suhteet tiettyjen avainmaiden kanssa antavat sille toivoa yhä tiiviimpien kauppa- ja poliittisten suhteiden solmimisesta.

ISRAELIN PÄÄMINISTERI Benjamin Netanjahu teki vuoden 2016 lopulla hurmauskierroksen Saharan eteläpuolelle. Hän kätteli lämpimästi Ruandan presidenttiä Paul Kagaméa ja hymyili hurmaavasti Togon presidentille Fauré Gnassingbélle. Kierroksen sloganista kävi ilmi hänen tavoitteensa: ”Israel on palaamassa Afrikkaan ja Afrikka palaa Israeliin.” Israelin strategian täytyi siis huipentua Israelin ja Afrikan väliseen huippukokoukseen lokakuun lopulla 2017 Loméssa Togossa. Kokous oli suunnattu kaikille Afrikan valtioiden (paitsi Maghrebin valtioiden) johtajille, ja sen tavoitteena oli yhteistyö esimerkiksi tekniikan, maatalouden, keinokastelun ja turvallisuuden aloilla.

Vuoden 2017 aikana jännitteet kuitenkin kasvoivat. Senegal, Niger ja Nigeria kritisoivat pääministeri Netanjahun osallistumista Länsi-Afrikan talousyhteisön (ECOWAS) 51. huippukokoukseen Liberian Monroviassa kesäkuun alussa. Viimeisenä tekona Marokko perui osallistumisensa, vaikka sen piti tehdä suuri paluunsa kokoukseen. Marokko pelkäsi, että sen osallistuminen merkitsisi suhteiden vakiintumista Israelin kanssa, vaikka maat katkaisivat diplomaattisuhteensa vuonna 2000. Tämä vastahakoisuus ei ollut hyväksi lokakuun huippukokoukselle. Ei ollut siis kovin yllättävää, että kesän aikana Länsi-Afrikan maat ilmoittivat yksi toisensa jälkeen, etteivät ne ole tulossa Loméen. Syyskuun alussa Etelä-Afrikka antoi armoniskun pääministeri Netanjahun aloitteelle. Huippukokouksen peruuttaminen ja mielenilmaukset Togon presidenttiä vastaan lamaannuttivat isäntämaan.

Alusta alkaen Israelin ja Afrikan väliset suhteet ovat vaihdelleet vastahakoisuuden ja lähentymisen välillä. Kun YK jakoi Palestiinan 29. marraskuuta 1947, Afrikka oli edelleen siirtomaavallan alla. Silloin ainoat Afrikan itsenäiset maat Etelä-Afrikan unionin rinnalla eli Liberia ja Etiopia ottivat asiaan kantaa eri tavoilla: ensimmäinen äänesti puolesta ja toinen jättäytyi pois.

Vuosien 1948–1949 ensimmäisten sotien ja helmikuusta heinäkuuhun 1949 kestäneen välirauhan loukkaamisen jälkeen Israelin ja sen arabinaapureiden (Egyptin, Libanonin, Jordanian ja Syyrian) välisten rajalinjojen välikohtaukset moninkertaistuivat erityisesti Egyptin rajalla. Israel pidettiin etäällä Bandungin liittoutumattomien maiden konferenssista (1955), johon presidentti Gamal Abdel Nasser osallistui brittijoukkojen Egyptistä vetääntymisen innoittamana.

Suezin kriisi vuonna 1956 lisäsi jännitettä Egyptin ja Israelin välillä. Israel valloitti Siinain hetkeksi ranskalais-brittiläisen väliintulon auttamiseksi. Tämän jälkeen se kääntyi kohti Saharan eteläpuolista Afrikkaa tuodakseen esille ”kärsimysten yhteisön”. 1960-luvun alusta alkaen lukuisat afrikkalaiset johtajat suorittivat tutkimusmatkoja kibbutseille.1

APARTHEIDIN TIMANTIT

Israel ei koskaan luopunut strategisista intresseistään. Ensimmäisen konsulaatin avaaminen Etiopiaan (1956) todisti painotuksesta Bab el Mandebin salmen alueeseen. Päästyään Punaiselle merelle ja Intian valtamerelle Akabanlahden kautta Israel aikoi toimia sillanrakentajana kehittyville maille ja luoda malleja useilla aloilla kuten koulutuksessa, terveydessä, armeijassa ja salaisessa palvelussa. Nuori valtio tuki erityisesti yhteistoimintatilojen luomista Nigeriassa. Se auttoi myös useita maita (Senegalia, Madagaskaria, Keniaa, Ylä-Voltaa [tulevaa Burkina Fasoa], Malia, Dahomeyta [tulevaa Beniniä], Kamerunia, Norsunluurannikkoa, Ghanaa, Nigeriaa, Tansaniaa, Guineaa) luomaan nuoriso-organisaatioita maatiloille Israelin armeijan nuorisojoukkojen mallista.

Vuonna 1958 ulkoministeri Golda Meir lähti Israelin diplomatian symboliksi muodostuvalle matkalle Afrikkaan. ”Emmekö me menekin Afrikkaan, koska tahdomme taata YK:n äänen? Kyllä, se luonnollisesti oli yksi motivoiva ja kunnioitettava tekijä”, selitti vuonna 1969 pääministeriksi valittu nainen.2 Suhteisiin liittyi myös vahva taloudellinen ulottuvuus. Yhteistyösopimuksia solmittiin Etiopian, Ugandan, Zairen (tulevan Kongon demokraattisen tasavallan), Kenian, Ruandan, Tšadin ja Keski-Afrikan tasavallan kanssa.

Kuitenkin kuuden päivän sodan jälkeen (kesäkuussa 1967) Egyptin uskollinen liittolainen Guinea päätti katkaista suhteensa Israeliin. Jännitteet kasvoivat edelleen Jom kippur -sodan (1973) myötä, jossa lähes kaikki Afrikan maat (Malawia, Botswanaa, Swazimaata, Lesothoa ja Etelä-Afrikkaa lukuun ottamatta) seurasivat Guinean mallia. Arabiliitto järjestäytyi erillään Israelista hyödyntäen Islamin dynaamisuutta muslimimaissa ja öljytulojaan. Lisäksi Etelä-Afrikan suhteet Israeliin ruokkivat vihamielisyyksiä Afrikan maiden keskuudessa. Etelä-Afrikka piti itseään suopeana länsimaita kohtaan ja edelläkävijänä kommunismin vastaisen taistelun rintamalla. Huolimatta kansainvälisestä kauppasaarrosta apartheidia vastaan Etelä-Afrikan timantteja vietiin ulkomaille. Läheinen sotilasyhteistyö mahdollisti maalle Israelin tuen taistelussa Afrikan kansallis-kongressia ANC:tä vastaan ja sodassa Angolassa, Mosambikissa ja Namibiassa.

PALESTIINAN TAPAHTUMAT SYNNYTTÄVÄT VASTATUULTA

Vuonna 1978 Egyptin kanssa solmituista Camp Davidin rauhansopimuksesta huolimatta Israel ei onnistunut parantamaan mainettaan. Vaikka Siinain evakuointi huhtikuussa 1982 vei vastustajilta yhden argumentin, kansallisena vapautumisena nähdyt Palestiinan tapahtumat jäivät maanosan lähetystöjen keskeisimmiksi kiistakysymyksiksi. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksessa, jonne Palestiinan vapautusjärjestö oli hyväksytty tarkkailijaksi vuonna 1974, Afrikan maat toivat lähes järjestelmällisen tukensa palestiinalaisille: itsemääräämisoikeuden tunnustamisesta äänestettiin 10. marraskuuta – samana vuonna vahvistettiin päätöslauselma 3379, joka yhdisti sionismin rasismiin (peruttiin vuonna 1991).

Kaksi peräkkäistä ja vastakkaista tapahtumaa tulivat muuttamaan Afrikan ja Israelin suhteita: 1) Oslon rauhansopimus vuonna 1993 ajoi Saharan eteläpuolisia Afrikan maita vähitellen tunnustamaan Israelin ja 2) apartheidin loputtua Afrikan kansalliskongressin vaalivoitto vuonna 1994 heijasteli Etelä-Afrikan roolia Palestiinan tilanteen eturintamassa.3

Vuonna 2001 Durbanissa (Etelä-Afrikassa) YK:n rasismin vastaisen konferenssin aikaan Afrikan arabimaat tuomitsivat miehitetyissä maissa harjoitetun politiikan. Vuonna 2009 afrikkalaiset kannattivat eteläafrikkalaisen tuomarin Richard Goldstonen johtamaa YK:n tutkintalautakuntaa, joka syytti Israelia rikoksista Gazassa ”Cast Lead” -operaation aikana. Lisäksi vuonna 2011 lähes kaikki Afrikan valtiot (pois jättäytyivät Burundi, Kamerun, Kap Verde, Norsunluurannikko, Ruanda, Togo, Uganda ja Sambia) äänestivät Palestiinan Unescoon liittymisen puolesta.

Israelin väliintulon jälkeen Gazassa heinä-elokuussa 2014 suuret mielenosoitukset Dakarissa (Senegalissa), Zariassa (Nigeriassa), Rabatissa (Marokossa) tai Kapkaupungissa (Etelä-Afrikassa) osoittivat kansojen solidaarisuuden palestiinalaisia kohtaan. Kun vuonna 2016 Senegal (Malesian, Uuden-Seelannin ja Venezuelan kanssa) tuki YK:n äänestyksessä päätöslauselmaa 2334, joka tuomitsi palestiinalaisalueiden kolonialisoinnin, Israel veti suurlähettiläänsä pois Dakarista (ennen suhteiden palauttamista kesäkuussa 2017 Länsi-Afrikan talousyhteisön huippukokouksen yhteydessä).

ISRAEL MENESTYY ASEKAUPASSA JA TIEDUSTELUSSA

Miehitettyjä alueita koskevat jännitteet eivät estäneet Israelia vakiinnuttamasta vähitellen suhteitaan Afrikan maihin. Koska palestiinalaishallinto nähtiin laillisena vallanpitäjänä ei miehitettyjen alueiden kohtaloa enää yhdistetty kansalliseen vapautukseen. Vuonna 2011 kovan linjan kannattajan Muammar Gaddafin kuoleman ja taloudellisen kilpailun koveneminen toivat mukanaan Afrikan rintaman hajoamisen.

”Vaarana on, että tietyille tämän maanosan maille solidaarisuuden idea korvautuu yksittäisillä intresseillä”, selittää Na’eem Jeenah Afro-Middle East Center -tutkimuskeskuksen pääjohtaja.4

Ajan myötä Israelista tuli esikuva myös turvallisuussektorilla. Kun terrorismi paheni Sahelissa ja Afrikan sarvessa, Israel sai hyvät asemat asekauppojen ja tiedustelupalvelujen pelikentillä. Viime vuosina terroristihyökkäysten sarjan riepottelema Kenia on lisännyt yhteistyötään Israelin kanssa. Israelin menestys alkoi panttivankien pelastamisella Entebbessä (Ugandassa) vuonna 1976. Kun Westgate-ostoskeskuksessa tapahtui joukkomurha 2013, Nairobi sai suurta tukea Israelin turvallisuuspalveluilta. Itä-Afrikassa Kenia ja Uganda ovat keskeisimmät maat Israelin taistelussa jihadismin etenemistä vastaan. Israel on tarjonnut maille erityisneuvonantajia, pieniä taistelujoukkoja, lennokkeja, valvontalaitteita ja laivaston tykkiveneitä. Kun Etelä-Sudan itsenäistyi vuonna 2011, se liittyi alueensa uusien Israelin liittolaisten joukkoon. Sille ja Israelille yhteistä oli vihamielisyys Sudanin Omar Hasan Ahmad al-Bashirin muslimihallintoa, palestiinalaisen Hamasin tukijaa kohtaan.

Koska Afrikan sarvi on Adeninlahden, Bab el Mandebin salmen ja Punaisenmeren vuoksi meriliikenteelle strategisesti merkittävä, jihadisti-iskut Sahelissa ja Länsi-Afrikassa (Burkina Fasossa, Malissa, Nigerissä ja Norsunluurannikolla) laajentavat Israelin mahdollista kansainvälistä vaikutusaluetta. Esimerkiksi 14. huhtikuuta 2013 kenraali Mayer Heres, joka oli vastuussa Kamerunin nopean toiminnan joukoista, asettui Marouaan pohjoisimmina Kamerunin keskeisimpään kaupunkiin hallitakseen Boko Haramin kriisejä. Israelin puolustusministerin mukaan asesopimukset Afrikan maiden kanssa ovat kasvaneet säännöllisesti vuodesta 2009 alkaen ja ovat yli 100 miljoonaa dollaria vuodessa.5

VIETTELEVIÄ YRITYKSIÄ

Ase- ja jalokivikauppojen lisäksi taloussuhteet kattavat suuren alueen, joka ulottuu kaivostoiminnasta ekoteknologiaan ja maatalouteen. Beny Steinmetz Group Resources -yritys puuttui kuparin, koboltin, öljyn ja kaasun tuotantoon Namibiassa, Angolassa, Etelä-Afrikassa, Sierra Leonissa ja Botswanassa. Keniassa israelilaisyritykset investoivat hotellien infrastruktuuriin; Norsunluurannikolla Telemania-ryhmä rakensi maakaasulla toimivan lämpövoimalan Songon-Dagbéen (Abidjanin esikaupunkialueelle). Timanttiteollisuus veti israelilaisrahoitusta Etelä-Afrikkaan ja Botswanaan. Israelilaiset hyödynsivät myös kokemustaan kuivissa olosuhteissa ja tarjosivat osaamistaan aurinkoenergian tuotannossa, veden puhdistuksessa ja maataloudessa.

Joka vuosi Israelin kansainvälisen kehitysyhteistyön virasto Mashav tuo yhteen satakunta afrikkalaista asiantuntijaa erityisesti ruoantuotannon ja maataloustuotannon aloilta. Israelin kansainvälisen vienti- ja kehitysyhteistyöinstituutin mukaan Etelä-Afrikka, Angola, Botswana, Egypti, Kenia, Nigeria ja Togo kuuluvat säännöllisten kauppakumppanien listaan. Jopa Marokolla on hienovaraiset mutta vakaat diplomaattiset ja taloudelliset suhteet Israeliin.6

Israelin vienti Afrikkaan vuodesta 2015 tähän päivään on kaiken kaikkiaan yli miljardi dollaria. Koska tällä hetkellä Afrikan-kauppa on vain 2 prosenttia Israelin ulkomaankaupasta, sen voidaan arvioida nousevan vielä huomattavasti.7

Rauhanprosessin ollessa seisahduksissa Afrikan unionin tarkkailijajäsen Palestiina odottaa kauhulla Israelin diplomaattisia viettely-yrityksiä. Lokakuussa 2017 Fatahin lähetystö kävi kierroksen Afrikan maiden pääkaupungeissa. Pahaenteisenä voi nähdä seuraavan seikan: Ruandan presidentti Paul Kagamé, jonka maa uskoo nousevan Afrikan unionin puheenjohtajaksi tammikuussa 2018, oli arvioinut viime maaliskuussa vieraillessaan Washingtonissa, että ”Ruanda on epäilyksettä Israelin ystävä, [jolla] on oikeus olla olemassa ja kasvaa osana kansainvälistä yhteisöä”. Lomén huippukokouksen peruuttamisesta huolimatta Israelin suuri diplomaattinen paluu maanosaan on ehkä vain ajan kysymys.

1 Lue Georges Chaffard: ”Une coopération technique se développe entre Israël et certains pays d’Afrique noire”, LMD, 01/1960.

2 Golda Meir: Ma vie, Robert Laffont, Pariisi, 1975.

3 Etelä-Afrikka, Angola, Kamerun, Norsunluurannikko, Egypti, Eritrea, Etiopia, Ghana, Kenia, Nigeria, Senegal.

4 Le Monde diplomatique 18. syyskuuta 2017, www.lemonde.fr

5 ”Forte augmentation des ventes d’armes israéliennes vers l’Afrique”, 25. toukokuuta 2015, http://fr.timesofisrael.com.

6 Ali Amar: ”Maroc, le partenaire discret d’Israël”, 11. syyskuuta 2011, www.slateafrique.com.

7 Central Bureau of Statistics, Statistical Abstract of Israel 2017, www.cbs.gov.il.

LMD 12/17

Alhadji Bouba Nouhou on vieraileva tutkija Centre Montesquieu de recherche politique -tutkimuskeskuksessa ja luennoitsija Bordeaux-Montaignen yliopistossa. Suom. Katariina Lipsanen

Pyhä kaupunki lukossa
Ristiriitoja israelilaisnaisten vapautumisessa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *