palestiina-kuvitus

Pyhä kaupunki lukossa

Charles Enderlin (Jerusalem)

Vielä vuonna 1936 nimi "Palestiina" oli näkyvästi esillä uskonnollisesta taustasta riippumatta.  Tel Aviviin Saksan juutalaisvainoja paenneen graafiikon Franz Krausin matkailumainos.
Vielä vuonna 1936 nimi ”Palestiina” oli näkyvästi esillä uskonnollisesta taustasta riippumatta.  Tel Aviviin Saksan juutalaisvainoja paenneen graafiikon Franz Krausin matkailumainos.
Julien de Casablanca: ”Ulkoilua Jerusalemissa” (2015)
Julien de Casablanca: ”Ulkoilua Jerusalemissa” (2015)

Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi suurella enemmistöllä 24.10.1995 päätöksen siirtää Yhdysvaltojen suurlähetystö Tel Avivista Jerusalemiin vuoden 1999 toukokuun loppuun mennessä. Trump pani päätöksen lopulta toimeen, joten kahden valtion ratkaisu on enää etäinen kangastus.

Vaikka presidentti Bill Clinton oli lupaillut suurlähetystön siirtoa vuoden 1992 vaalikampanjassaan, hän kuitenkin kieltäytyi allekirjoittamasta ”Jerusalem Embassy Actia”, joka astui voimaan 8.9.1995. Hänen seuraajansa George W. Bush ja Barack Obama toimivat samoin, koska hekin katsoivat, että Yhdysvaltojen on odotettava Israelin ja Palestiinan konfliktin ratkaisua ja pysyttäydyttävä kansainvälisessä konsensuksessa Jerusalemin asemasta.

Presidentit estivät lain lopullisen voimaantulon allekirjoittamalla puolivuosittain sille tilapäisen lykkäämisen, ja näin teki Donald Trumpkin kesäkuussa 2017. Päättäessään viime joulukuun kuudentena päivänä tunnustaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi uusi presidentti panee lopun tälle epämääräiselle toimintamallille. Ennen kaikkea hän kuitenkin toimi vastoin YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa 476 (30.6.1980), joka julistaa laittomiksi kaikki Israelin toimenpiteet joilla ”muunnetaan pyhän kaupungin maantieteellistä, väestöllistä ja historiallista luonnetta”. Kuukautta myöhemmin Knesset, Israelin parlamentti, äänesti voimaan ”peruslain”, joka julistaa kaupungin ”kokonaisuudessaan ja yhdistettynä Israelin pääkaupungiksi”. Turvallisuusneuvosto reagoi tähän päätöslauselmalla 478 (20.8.1980),1 joka vaatii jäsenmaita vetämään pois diplomaattiedustustonsa Jerusalemista. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta – Costa Ricalla ja El Salvadorilla oli lähetystönsä vielä vuosituhannen vaihteessa – Jerusalemissa on vain joitakin konsulaatteja kaikkien suurlähetystöjen ollessa Tel Avivissa.

Donald Trumpin aloite on otettu Israelissa iloisesti vastaan – vallanpitäjät suorastaan euforisesti.2 Harvassa ovat olleet ne kommentaattorit, jotka ovat huomauttaneet, että Valkoinen talo on pidättäytynyt päättämästä kantaansa Israelin täyteen ja muut poissulkevaan määräysvaltaan Jerusalemissa siksi että konkreettiset rajat määritellään neuvotteluissa kaupungin lopullisesta asemasta. Lisäksi Yhdysvaltojen lähetystön siirto Jerusalemiin ei ole mahdollinen lähitulevaisuudessa, koska edessä on myös käytännön työ: vie aikaa hankkia maata ja järjestää lähetystön rakennuttaminen. Yhdysvaltojen ulkoministeri Rex Tillerson on useaan otteeseen huomauttanut, että siirto on mahdollinen vasta kahden tai kolmen vuoden päästä. Toisin sanoen mahdollisesti vasta Donald Trumpin presidenttikauden päätyttyä.

KATKO KANSAINVÄLISESSÄ LAISSA

Palestiinalaisjohdolle tämä merkitsee katkoa kansainvälisessä laillisuudessa, johon se on tukeutunut rauhanneuvottelujen alusta lähtien. Tämä on jälleen yksi uusi epäonnistuminen Palestiinan vapausjärjestön (PLO) Israel-politiikassa. Syitä on monia. Jotkin niistä palautuvat Oslon prosessin alkuun. Keskellä salaisia neuvotteluja Halversbolessa Norjassa Yoel Singer, israelilainen lainopillinen neuvonantaja kirjoitti pääministeri Yitzhak Rabinille ja hänen ulkoministerilleen Shimon Peresille Jerusalemiin osoitettuun raporttiin: ”PLO aikoo lykätä siviilihallinnon siirtämistä siihen asti kunnes Israelin armeija on vetäytynyt Gazasta ja Jerikosta. He kertoivat meille siirtävänsä hallinnon Tunisiin PLO:n johdolle, jonka tarkoitus on palata Gazaan. Johtoa ei siis olla siirtämässä Länsirannan palestiinalaisille.”3 Tuohon aikaan PLO:n johto oli Tunisissa ja aikoi pitää neuvottelut hallinnassaan ja rajoittaa palestiinalaisalueitten poliitikkojen vaikutusmahdollisuuksia. Heti neuvottelujen alussa kävi selväksi kilpailutilanteen seuraus: neuvottelijoista puuttuivat palestiinalaisalueiden edustajat eli ne jotka parhaiten tunsivat tilanteen paikan päällä.

EPÄSYMMETRIAA NEUVOTTELUISSA

Kun Tabassa, etelä-Siinaissa Egyptissä neuvoteltiin Gazan ja Jerikon autonomiasta lokakuussa 1993, voitiin vain todeta Khalil Toufakin, itä-jerusalemilaisen kartografin turhautuneisuus: häntä ei päästetty neuvotteluhuoneeseen. Tunisista tulleet johtajat tekivät virheitä virheitten perään. He erehtyivät Jerikon rajojen vedossa. Israelilaisten ja palestiinalaisten neuvottelijoiden logistisessa varustuksessa oli valtava ero. Toisilla oli viimeistä huutoa olevat kannettavat tietokoneet ja kasoittain cd-levyjä ja huippujuristien ennakkoon tekemät mallinnukset. Toiset tekivät muistiinpanoja paperilapuille. PLO alkoi vasta myöhemmin käyttää ammattimaisempia kansainvälisiä juristeja. Palestiinalaiset eivät ole onnistuneet ylittämään tätä sisäistä epäsymmetriaa neuvotteluissa vapautusjärjestön ja valtion välillä. Erittäin suositun palestiinalaisalueiden johtajan Feisal el Husseinin neuvottelijat ovat jatkuvasti varoittaneet israelilaisten siirtokuntien leviämisestä valloitetuille alueille. Kuitenkaan PLO:n allekirjoittamissa sopimuksissa mikään ei määrää rajaa siirtokunta-asuttamiselle, joka on kansainvälisen lain ja lukuisten YK:n päätöslauselmien (viimeisin 2334, vuoden 2016 joulukuussa) mukaan laitonta.

Palestiinalaisten mukaan kaksi kohtaa sopimuksessa kieltävät siirtokunta-asuttamisen. Syyskuun 1993 periaatejulistus määrää neljännessä artiklassa että ”Molemmat osapuolet pitävät Länsirantaa ja Gazan kaistaletta yhtenä ja yhtenäisenä alueena, jonka koskemattomuus on säilytettävä väliaikaisjärjestelyn aikana”. Sopimus autonomian väliaikaisjärjestelystä (ns. Oslo 2) syyskuulta 1995 määrää edelleen: ”Kumpikaan osapuoli ei esitä aloitteita eikä ryhdy toimenpiteisiin, jotka muuntavat Länsirannan ja Gazan kaistaleen asemaa ennen kuin pysyvää asemaa koskevat neuvottelut on saatu päätökseen.”

HYLÄTYT PERUSTEET

Kaikki Israelin hallitukset ovat hylänneet nämä perusteet. PLO:n johtajan Jasser Arafatin läheiset vastasivat tätä koskevaan kysymykseeni vuonna 1996: ”Asia ei ole tärkeä. Joka tapauksessa saamme valtiomme 1999 ja silloin siirtokuntia ei enää ole!” Toukokuussa kysyin samaa palestiinalaishallinnon presidentiltä: ”Siirtolaisten määrä kasvaa kuukausittain Länsirannalla. Mitä tästä sanotte?” Hänen vastauksensa oli lyhyt: ”He lähtevät! He lähtevät!”

Arafatin ajatus oli, että hän pystyisi ratkaisemaan ongelman kompromissilla. Israelin ja Palestiinan välisin aluevaihdoin voitaisiin sijoittaa siirtolaisia Länsirannalta asutuskeskuksiin vihreälle linjalle, joka oli syntynyt Israelin ja Jordanian välisen aselevon seurauksena 3.4.1949. Kun viimeiset neuvottelut Tabassa epäonnistuivat tammikuussa 2001, osapuolet jättivät EU:n erityislähettiläälle Miguel Moratinosille listan onnistumisista ja epäonnistumisista4: ”Israelilainen osapuoli on ilmoittanut, ettei sen tarvitse ylläpitää asutusta Jordanin laaksossa turvallisuussyistä, mikä näkyy osapuolen kartoissa. Ne perustuivat väestölliseen näkemykseen asutuskeskuksista, joiden asukkaista 80 prosenttia oli siirtolaisia. Israelilainen osapuoli esitti kartan, jossa 6 prosenttia palestiinalaisalueista oli liitetty Israeliin. […] Palestiinalaisten kartassa Länsirannasta oli liitetty Israeliin 3,1 prosenttia, mikä tapahtuisi keskinäisen aluevaihdon puitteissa”. Eroa oli vain 2,9 prosenttia…

LUKKO EI AVAUDU

Jerusalemin kohdalla lukko ei kuitenkaan avaudu. Osapuolet myöntävät päässeensä osasopimuksiin kaupungin itäiseen osaan tulevista israelilaisista kaupunginosista. Palestiinalaiset ovat valmiita hyväksymään Israelin hallinnon vanhan kaupungin juutalaisosassa, osassa armenialaisaluetta ja Itkumuuria, jonka pituus olisi rajattu. Yhteisymmärrystä ei kuitenkaan saatu Temppelivuoren (Al Haram al-sarif, ”jalo pyhäkkö”) kohdalla. Tällä muslimien pyhällä paikalla sijaitsevat Kalliomoskeija ja Al Aqsan moskeija (mistä profeetta Muhammed lähti yölliselle matkalle taivaaseen). Juutalaisten mukaan Jerusalemin temppeli, juutalaisuuden pyhin paikka, sijaitsi täällä.

Myöhään eräänä maaliskuun yönä 2002, kun olimme käyneet pitkän keskustelun Jasser Arafatin kanssa, eräs hänen läheisensä uskoi meille salaisuuden: ”Tiedättekö… että Abu Amarin (Palestiinan presidentin taistelunimi) unelma on julistaa Palestiinan itsenäisyys Al Haram al-sarifilta. Hän tulisi sanomaan, ettei ole mitään järkeä palestiinalaisten palata Israeliin ja tulla israelilaisiksi. Palestiinalaiset tulevat meidän luoksemme, rakentamaan [meidän] valtiotamme!” Itä-Jerusalem pääkaupunkina vaihdettaisiin siis luopumiseen palestiinalaisten oikeudesta paluuseen omille lähtösijoilleen.

Jo 10.12.2000 Jasser Abed Rabbo, palestiinalainen neuvottelija, joka oli pitkään käynyt edellisenä päivänä salaisia neuvotteluja David Intercontinental -hotellissa Tel Avivissa, kertoi meille kameran edessä: ”Tällä kertaa uskon, että he todella haluavat päästä sopimukseen ehkä pelosta oikeiston voittoon seuraavissa vaaleissa. Meidän pitäisi päästä sopimukseen parissa viikossa. Israelilaiset ovat ensimmäistä kertaa hyväksyneet palestiinalaisten hallinnan Al Haram al-Charifilla.

Jo iltapäivällä neuvottelija Gilead Sher ja työväenpuolueen pääministeri Ehud Barakin kansliapäällikkö, pani asiat paikoilleen: ”En ymmärrä kuinka palestiinalaiset ovat voineet saada sellaisen käsityksen, että olisimme valmiita luopumaan Temppelivuoren hallinnasta”.

Slomo Ben Amia, Israelin ulkoministeriä, ei ollut valtuutettu tekemään tällaista perustavaa myönnytystä, ja koko edelleen käytävien neuvottelujen ajan palestiinalaiset toivoivat – ja odottivat turhaan – että Israelin valtuuskunta toistaisi myönnytyksen.5

Lopulliseen rauhansopimukseen israelilaisten ja palestiinalaisten välillä oli tarkoitus päästä Camp Davidin huippukokouksessa heinäkuussa 2000, mutta kokous epäonnistui törmättyään kysymykseen pyhistä paikoista. Israelin johto ei voinut hyväksyä palestiinalaisten suvereniteettia Temppelivuorella.

Ehud Barak oli ollut ehdoton: ”En tiedä yhtään valtiomme johtajaa, joka olisi valmis hyväksymään suvereniteetin siirron ensimmäisen ja toisen temppelin (Temppelivuori) kohdalla. On kyse sionismin perustasta. Palestiinalaisten suvereniteetti Vanhassa kaupungissa merkitsisi maansurua. Toisaalta, jos emme saa välejämme selviksi palestiinalaisten kanssa, jos emme saa konfliktia loppumaan, vajoamme yhä vaan syvemmälle tähän tragediaan”.6

Vuoden 2003 elokuussa Jasser Arafat oli valtuuttanut useita tärkeimpiä neuvonantajiaan, johtajanaan Jasser Abed Rabbo, neuvottelemaan Israelin vasemmisto-opposition valtuuskunnan kanssa. Sen johtajana olivat Jossi Beilin ja Amnon Lipkin Shahak, entinen pääesikunnan päällikkö. He pääsevät sopimukseen saman vuoden joulukuussa. Sitä nimitettiin ”Geneven aloitteeksi”, ja sen pohjana oli Israelin jo kertaalleen hylkäämä vaihtokauppa, jonka mukaan palestiinalaiset luopuisivat paluuoikeudestaan ja saisivat vastineeksi Temppelivuoren hallinnan. Pääministeri Ariel Sharon haukkui israelilaiset allekirjoittajat ”pettureiksi”, Arafat puolestaan kiitti neuvottelijoita sopimuksesta, jolla kuitenkaan ei ollut käytännön merkitystä.

Arafatin poismenon jälkeen PLO:n ja autonomisen palestiinalaishallinnon johtoon valittu Mahmud Abbas voi vain hoidella parhaansa mukaan status quota. Hän sai toimintakuntoon poliisilaitoksensa ja turvallisuuspalvelut, jotka oli murskattu toisessa intifadassa, ja käynnisti uudelleen turvallisuusyhteistyön Israelin armeijan ja Shin Bethin, sisäisen turvallisuuspalvelun kanssa. Hän sai diplomaattista menestystä Palestiinan liityttyä valtiona Unescon jäseneksi 2011. Seuraavana vuonna YK:n yleiskokous hyväksyi Palestiinan tarkkailijajäseneksi, ei varsinaiseksi jäseneksi.

Israel on muuttunut syvällisesti vuosien myötä. Mahmud Abbasilla on vastassaan hallitus, joka on oikeistolaisimpia maan historiassa ja jossa tahdin määräävät uskonnolliset ja messiaaniset ainekset. Benjamin Netanjahun johtaman Israelin hallinnon sisäpolitiikka pitää demokratiaa enemmistön sanelemana lakina ja varaa vähemmistöille minimaalisen suojelun. Se aikoo määritellä Israelin juutalaiseksi ja demokraattiseksi valtioksi – tässä järjestyksessä – jossa vain juutalaisilla olisi täydet oikeudet. Maaliskuussa 2016 79 prosenttia Israelin juutalaisista vastasi kyselyssä kannattavansa ”etuoikeutettua kohtelua juutalaisille”. Eli ei-juutalaisten erottelua.7

Kahden valtion ratkaisu on enää etäinen kangastus. Länsirannan valtauksesta tulee pysyvä, kun 400 000 israelilaista asuu siirtokunnissa, jotka peittävät de facto 60 prosenttia Israeliin liitetystä Länsirannasta. Puhumattakaan Itä-Jerusalemin uusien alueitten 200 000 asukkaasta. Näitä lukuja on verrattava vuoden 1996 lukuihin, jolloin 152 200 israelilaista asui Länsirannalla ja Gazassa. Ne, jotka uskaltavat arvostella miehitystä ja taistella sitä vastaan, vallanpitäjät leimaavat säännöllisesti epäisänmaallisiksi ja pettureiksi. Lakeja säädetään heidän toimiensa tukahduttamiseksi.8

Kaikki tämä sai Matti Steinbergin, entisen Shin Bethin pääanalyytikon sanomaan9: ”Status quo ei ole vakaa, vaan kehittyy vääjäämättömästi kohti kahden kansakunnan epävakaata todellisuutta, jossa Israel hallitsijana koettaa alistaa tahtoonsa erillisalueille ajetut palestiinalaiset.”10

YK:N YLEISKOKOUS 4.6.1967 päätti mitätöidä päätöslauselmalla 2253 ”Israelin toimenpiteet Jerusalemin kaupungin statuksen muuttamiseksi”. Yleiskokous toisti kantansa 14.7.1967 päätöslauselmalla 2254. Turvallisuusneuvosto puolestaan ilmaisi kantansa asiaan useaan otteeseen. 21.5.1968 hyväksytyn päätöslauselman mukaan ”kaikki lainsäädännölliset ja hallinnolliset toimenpiteet ja järjestelyt, joiden tarkoitus on muuttaa Jerusalemin juridista statusta, ovat pätemättömiä eivätkä voi tätä statusta muuttaa. Tämä kanta toistettiin päätöslauselmissa 267 (3.7.1969), 271 (15.9.1969 ja 298 (25.9.1971). Päätöslauselma 465 ”katsoo että kaikki toimenpiteet, joihin Israel on ryhtynyt muuttaakseen palestiinalaisalueiden ja muiden vuonna 1967 vallattujen arabialueiden, myös Jerusalemin fyysistä luonnetta, väestöllistä koostumusta, instituutiorakennetta tai näiden alueiden tai minkä tahansa niiden osa-alueen statusta, ovat täysin vailla minkäänlaista oikeudellista pätevyyttä. Israelin politiikka ja käytännöt, joiden tarkoituksena on sijoittaa sen väestöä ja uusia maahanmuuttajia näille alueille, rikkovat räikeästi [12.8.1949 solmittua, toim. lisäys] Geneven sopimusta (…) koskien siviiliväestön suojelua sota-aikana.”

Turvallisuusneuvosto vahvisti toistamiseen kantansa päätöslauselmalla 476 (20.6.1980), jossa todettiin, että ”on ehdoton pakko lopettaa Israelin vuonna 1967 valtaamien arabialueiden ja Jerusalemin pitkittynyt miehitys” ja että ”kaikki toimenpiteet, joilla on muutettu Jerusalemin pyhän kaupungin maantieteellistä, väestöllistä ja historiallista luonnetta, ovat vailla oikeudellista pätevyyttä”. Päätöslauselma 478 (20.8.1980)”kieltää Israelin ‘peruslain’ ja siihen perustuvien toimenpiteiden laillisuuden, koska näiden toimenpiteiden tarkoitus on muuttaa Jerusalemin asemaa ja luonnetta. Edelleen päätöslauselma ”vaatii valtioita, jotka ovat sijoittaneet diplomaattiedustustojaan Jerusalemiin, poistamaan edustustonsa Pyhästä kaupungista.”

Tuorein turvallisuusneuvoston päätöslauselma (23.12.2016) ”vakuuttaa, että Israelin harjoittama palestiinalaisalueiden siirtokunta-asuttaminen on vailla oikeudellista perustaa ja rikkoo räikeästi kansainvälistä lakia ja estää kahden valtion ratkaisun sekä kattavan, oikeudenmukaisen ja kestävän rauhan aikaansaamisen.”

1 14 ääntä puolesta, Yhdysvallat pidättäytyi äänestämästä.

2 14.12.2017 Jerusalem Post julkaisi kyselytutkimuksen, jonka mukaan vastanneista 77 prosenttia piti Trumpin hallintoa Israel-myönteisenä. Obaman ensimmäisen vuoden aikana luku oli 4 prosenttia.

3 Charles Enderlin, Paix ou guerres, Fayard, Pariisi 2004.

4 Charles Enderlin, Le Rêve brisé, Fayard, Pariisi 2002. Tekstin, jonka on laatinut Yossi Beilin, Israelin oikeusministeri, ja Abu Alla, palestiinalaisten pääneuvottelija, hylkäsi Gilead Sher, pääministeri Ehud Barakin henkilökohtainen edustaja ja hänen kansliapäällikkönsä.

5 Charles Enderlin, Le Rêve brisé, op.cit.

6 Ibid.

7 Aluff Benn, ”The End of the Old Israel”, Foreign Affairs, heinäkuu 2016.

8 Charles Enderlin, ”Israël à l’heure de l’Inquisition”, Le Monde diplomatique, maaliskuu 2016.

9 Matti Steinberg on opettanut Princetonin, Heidelbergin ja Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa.

10 Tekijälle myönnetty haastattelu, Jerusalem, 12.12.2017.

LMD 12/2017

Charles Enderlin on toimittaja, kirjoittanut mm. teoksen Au nom du temple. Israël et l’irrésistible ascension du messianisme juif (1967-2013) (Temppelin nimessä. Israel ja juutalaiseen messianismin vastustamaton nousu), Seuil, Paris, 2013. Suom. Heikki Jäntti

Saudien "uudistus"
Israel etenee vähitellen Afrikkaan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *