Flickr_-_Israel_Defense_Forces_-_Female_Soldiers_Practice_Shooting

Ampuma- harjoituksissa 2006. Kuva: Israel Defense Forces

Ristiriitoja israelilaisnaisten vapautumisessa

Laura Raim

Sotilasharjoituksissa 1948.
Sotilasharjoituksissa 1948.
Kibbutzin naisia Ein-Harodissa 1941. Kuva: National Photo Collection of Israel, Photography dept. Goverment Press
Kibbutzin naisia Ein-Harodissa 1941. Kuva: National Photo Collection of Israel, Photography dept. Goverment Press
Talviharjoituksissa 2007.  Kuva: Israel Defense Forces
Talviharjoituksissa 2007.
Kuva: Israel Defense Forces

sraelin armeija ei aikonut enää kieltää naisilta panssarijoukkoja, kun heidät oli jo hyväksytty hävittäjäjoukkoihin. Koska Israel kuuluu niihin harvoihin maihin, joissa asepalvelus ei rajoitu vain miehiin, se tiedottaa aktiivisesti naissotilaistaan – maailman moraalisimman armeijan kaunottarista. Onhan ”Lähi-idän ainoa demokratia” myös valinnut Golda Meirin naispääministeriksi jo vuonna 1969.

Osio armeijan internet-sivustolla on omistettu pitkin rintamaa partioiville naisille. Sivusto kehuskelee ”raivokkaiden” naistaistelijoiden sankarillisuudella. Historiankirjoissa esiintyvät kliseet nuorista atleettisista naissotilaista univormuissa, Uzi-konepistooli kannikkeessa ja kasvot maastokuvioilla maalattuna. Valokuvien pioneerit kyntävät maata, kivettävät teitä ja nostavat katseitaan kibbutseilla. Kuvasarjoja yhdistää tasa-arvoa ajavan tasa-arvoisen ja modernin sionismin mytologia ja osallisuus Israelin naisten sosiaalisen roolin kaksijakoisuuden hämärtämisessä.1

”Jopa ensimmäississä kibbutseissa – joiden määrä on vähentynyt marginaaliseksi – naisjäseniä työllistettiin enemmän keittiöissä, kasvimailla, päiväkodeissa ja yhteisissä pesutuvissa kuin pelloilla ja tehtaissa”, kertoo tutkija Sarai Aharoni, jonka kanssa tapasimme Haifan feministikeskuksessa. Jos itsenäisyysjulistus (1948) ja pian vuoden 1951 laki julistivat sukupuolen tasa-arvoa, pioneerit eivät varmastikaan olleet feministejä. Perustajaisille naisen ensisijanen tehtävä rakentuvassa valtiossa muodoistui juutalaiskansan selviytymisen takaamisesta. Jos nainen ei tuo ”vähintään neljää lasta” maailmaan, hän pettää ”juutalaisen tehtävän”, varoitti pääministeri David Ben Gurion, joka esitteli vuonna 1949 ”sankariäideille” kymmenennen lapsen saamisesta osoitetun palkinnon. Lisäksi 1960-luvulle asti syntyilmoituksia juhlistettiin lehdissä ”uusien sotilaiden saapumisena Israelin armeijan joukkoihin.” Väestökehitys palestiinalaisten kanssa päivitti synnytysmääräyk­siä keskeytyksettä, eikä suinkaan menestyksettä: keskimäärin 3,1 lapsella israelilaista kohden maa osoittautui vuonna 2015 hedelmällisyysluvultaan niin OECD:n kuin myös Välimeren ympäristön (mukaanlukien Egyptin) maista korkeimmaksi.2

NAISILLE OMIA KOLLEKTIIVEJA

”Kotirintaman” lisääntymistehtävän rajoittamalla naisella ei ollut paikkaa Theodor Herzlin sotakeskusteluissa. Lehdessään sionismin perustaja ihmetteli ovatko eurooppalaiset juutalaiset ”ghettojen huomaamattomat, vaatimattomat, pelokkaat olennot” kyvykkäitä ymmärtämään hänen kutsuaan vapauteen ja ”viriilisyyteen.” Uuden vahvan ja lihaksikkaan juutalaisen maskuliinisuus taottaisiin taisteluvalmiudella vahvassa siviiliarmeijassa. Naisille jäi sotilaiden rakastavien äitien ja vaimojen paikka.

Maan keskeisen instituution, armeijan, hierarkkiset ja autoritääriset arvot valuvat kaikkiin valtakeskittymiin siinä määrin, että eläköityneet upseerit ”singahtavat” ministeriöiden, suuryritysten, yliopistojen ja jopa keskeisimmän pasifistisen liikkeen johtoon: Peace Now -järjestö oli muodostettu 300 upseerin reservistä.

”Jotta organisaatio näyttäisi turvallisuuskysymyksissä uskottavalta, täytyi niistä puhuvien olla armeijan korkeimpia aliupseereja. Vain miehillä oli oikeus vetoomuksen allekirjoittamiseen”, muistelee Hannah Safran, uupumaton feministiaktivisti, haifalainen lesbo ja antisionisti sekä jäsen Femmes en noir -liikkeessä, joka osoittaa mieltään joka perjantai palestiinalaisterroristien miehitystä vastaan. ”Myös tästä syystä naisten on täytynyt luoda omia kollektiiveja rauhan puolesta”, hän selittää. ”Lisäksi eräät naiset ovat huomanneet mielenkiintonsa puhua sotilaiden äiteinä Neljän Äidin liikkeen tapaan, joka oli puhunut 1990-luvun lopulla Etelä-Libanista vetäytymisen puolesta.”

Vuoden 1967 kuuden päivän sodan voiton ja Länsirannan ja Gazan miehityksen jälkeen valloittava ”viriilisyys” lähti nousuun. Feministit näkivät yhtäläisyyden vuonna 1987 miehitetyillä alueilla harjoitetun ja ensimmäisen intifadan tukahduttamiseksi tarkoitetun sotilaiden väkivallan ja miesten kotona harjoittaman väkivallan välillä. Nykyään perheväkivallan vuoksi kuolee yhä 20 naista vuodessa.

”Yksi feministien ensimmäisistä tavoitteista oli taistelu perheväkivaltaa vastaan, sillä se käy yksiin miehen viriilin ja perhettä puolustavan roolin kanssa”, huomauttaa israelilais-amerikkalainen tutkija Galia Golan, joka avasi Israelin aivan ensimmäisen naistutkimuksen laitoksen Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa vuonna 1981.

SATAKUNTA LAKIA TASA-ARVON SAAMISEKSI ARMEIJAAN

1980-luvun lopulta alkaen tutkijoiden ja aktivistien painottamat kysymykset nousivat institutionaaliselle tasolle.

”1990-luku oli feministisen lainsäädännön vallankumouksen vuosikymmen. Naisia oli kuitenkin knessetissä kolme kertaa vähemmän kuin nykyään, mutta 90-luvulla he kaikki olivat feministejä.” Yli sadasta laista äänestettiin, erityisesti tasa-arvon saamiseksi työpaikoille ja armeijaan sekä seksuaalista häirintää vastaan. Hätä- ja turvanumeroiden ilmestyminen vastauksena perheväkivaltatilanteisiin toi asian yleiseen tietoisuuteen. Vuonna 1995 korkein oikeus hyväksyi Alice Millerin pyynnön suorittaa lentokokeen ilmavoimissa: vastedes 92 prosenttia armeijan paikoista oli auki naissotilaille, ja lähes kymmenen vuotta myöhemmin naisilla oli oikeus palvella kolmessa sekataiskelujoukoissa. Vuonna 2001 luotiin yksikkö, joka ei enää nykyään neuvo armeijan ylipäällikköä naisiin vaan ”sukupuoleen” liittyvissä kysymyksissä. Tämä vuonna 2016 tehty huippuyksikön nimitysmuutos paljasti feminististen piirien sanatarkkuuden.

Joka tapauksessa armeijassa vain 7 prosenttia naisista pääsee hyökkäysjoukkoihin. ”Olemme sotilaita ja yritämme suojella sotilaan kuvaa”, prikaatinkenrali Guy Hasson esitti Times of Israel -lehdessä viime marraskuussa oikeuttaakseen päätöksensä varata panssarijoukot vain miehille. Koska juuri taistelujoukkoista ylennytään korkea-arvoisimpiin virkoihin, naiset joutuvat kamppailevat noustakseen hiearkiassa. Vain yksi nainen, Orna Barbivai, ylennettiin kenraaliksi instituution toisiksi korkeimpaan virkaan ennen hänen eläköitymistään vuonna 2014.

MODERNI ORTODOKSIA JA ORTODOKSIFEMINISMI

Käytännössä lainsäädännöllisten edistysaskeleiden konkreetiset sosiaalisen tason seuraukset ovat myöhässä: yleinen palkkaero täyspäiväisessä työssä on 22 prosenttia, joka tekee Israelista tältä osin OECD-maiden neljänneksi epätasa-arvoisimman maan.

”Yleisesti naisten olot parantuvat” arvioi kuitenkin Rachel Azaria, keskustalaisoikeistolaisen puolueen Kolanoun edustaja ja hallituksen jäsen. Hän otti meidät vastaan toimistossan, jossa komeilee kuva hänen esikuvastaan Hillary Clintonista.

”Ensimmäistä kertaa naiset muodostavat neljänneksen knessetin edustajista. Karnit Flug johtaa keskuspankkia ja [Rakefet] Russak-Aminoach on Leumi-pankin johtaja. Niistä harvoista puolueista, jotka muodostuvat vain miehistä on julkisesti irtisanouduttu”, Jerusalemin entinen apulaiskaupunginjohtaja vakuuttaa. Azaria tuli kuuluisaksi vuonna 2008 taisteltuaan liikenneyrityksiä vastaan, jotka olivat poistaneet hänen ehdokaskuvansa ultraortodoksisia kortteleita kiertävistä busseista.

Azaria kuuluu ”moderniin” ortodoksisuuntaukseen, joka pitää jatkuvaa lakien ja tapojen tarkkailua sopivana sekä nyky-yhteiskuntaan integroitumiselle että sionismille. Tämä suuntaus erottautuu 830 000 ultraortodoksisista. Ultraortodoksit, eli haredijuutalaiset välttelevät kaikin mahdollisin keinoin profaaneja aloja ja kanssakäymistä muun yhteiskunnan kanssa sekä ylläpitävät tiettyjä pukeutumissääntöjä. Moderni ortodoksisuuntaus iloitsi erityisesti viimeaikaisesta ”ortodoksifeminsmi”-nimisestä tuulahduksesta: ”Valtion perustamisesta lähtien Israelin päärabbinaatti on aina pitänyt yllä halakhaan (uskonnolliseen lakiin) ortodoksista tai toisin sanoen ultraortodoksista lähestymistapaa, joka on hyvin epätasa-arvoinen ja varaa tietyt oikeudet rukouksessa vain miehille”, hän selittää.

”Kuitenkin joitain vuosia sitten muutamat ortodoksijuutalaisuuteen linkittyvät feministiset yhdistykset kuten Kolech onnistuivat taivuttamaan tiettyjä sääntöjä. ”Nykyään naisilla on vahvempi asema bet ha-Midrashissa [Tooran edistyneessä tutkimuskeskuksessa] ja synagogissa. Heitä on yhä enemmän vaatimassa oikeutta Talmudin tutkimiseen ja rukousten laulamiseen”, Azaria iloitsee. ”Vuonna 2014 Rachel Fraenkel, yhden Hamasin nappaaman ja tappaman nuoren ortodoksiäiti luki julkisesti poikansa hautajaisissa Kaddišin, sururukouksen, jonka lukemiseen vain miehillä on tavallisesti oikeus yhteisössä. Läsnäolevat päärabbit eivät voineet kuitenkaan kieltää häntä. Asiat etenevät myös tällä tavalla.” Tehila Friedman Nahalonin, ortodoksifeministin ja jerusalemilaisen Shaharit-järjestön jäsenen mukaan on rikottava päärabbinaatin valtion monopoli ja avattava uskonnolliset palvelut kilpailulle reformististen ja vähemmän tiukkojen konservatiivisten suuntausten kanssa, jotta jokainen voisi valita rabbinsa kuten Yhdysvalloissa.

TÄYSIN MIESTEN HALLITSEMAT TUOMIOISTUIMET

Jopa haredimin (kirjaimellisesti ”he jotka pelkäävät Jumalaa”) keskuudessa osallistutaan ”feministiseksi” määrittyvän suuntauksen kehittämiseen.

”Lähtökohdat ovat paljon kauempana kuin ortodoksifeministeillä”, selittää 30-vuotias Racheli Ibenboim. Tapaamme kahvin äärellä saksalaissiirtokunnassa, yhdessä harvoista Jerusalemin kortteleista, jossa vielä risteävät erilaiset maalliset ja uskonnolliset juutalaiset. Tämä ultraortodiksisen Mea-korttelin kuuluisa asukki naitettiin 18-vuotiaana miehelle, jota hän oli tavannut kaiken kaikkiaan 20 minuutin verran. Ibenboim on hyvinkin tietoinen toimintapiirinsä rajoista. ”

On täysin mahdotonta tehdä vaatimuksia uskonnollisissa käytännöissa, esimerkiksi vaatia tasa-arvoa rukouksissa. Toisaalta taistelu on mahdollista elämän maallisilla osa-alueilla, toisin sanoen naisten osallistumisessa ultraortodoksisiin puolueisiin tai tulojen tasa-arvon kohdalla koulutuksessa ja työelämässä.” Ibenboim halusi asettua ehdolle Jerusalemin kunnallisvaaleissa vuonna 2013, mutta luopui aikeistaan saatuaan uhkauksia.

”Koska yli puolet haredimin miehistä ei käy töissä, jotta he voisivat omistaa päivänsä raamatuntutkimukselle, ja koska perhetukia on laskettu, haredimin miesten puolisot hankkivat rahan kotitaloudelle”, hän lisää.

”Maallisisten juutalaisnaisisten tapaan 80 prosenttia heistä on töissä. He kuitenkin ansaitsevat 40 prosenttia vähemmän palkkaa, koska heidän työpaikkojaan ei juurikaan arvosteta ja koska heidän työnantajansa hyötyvät naisten välisestä kilpailusta. Mutta pelkkä ajatus, että aiemmin koteihinsa eristetyt naiset voivat edetä heitä kiinnostavalla uralla, on jo suuri edistysaskel.” Koska työpaikkoja ei ollut riittävästi ja koska suurin osa haredimin naista oli työnnetty koulu- tai lastentarhaopettajiksi tavallaan sulkien heidät yhteisön sisälle ja jättäen heidät paitsi maallisen elämän vaikutteista, naiset innostuivat monipuolistamaan opintojaan ja suuntaamaan niitä erityisesti korkeaan teknologiaan.

”Lähipiirissäni jokainen kiittelee minua, vaikkakin myöntävät samalla olevansa hyvin tyytyväisinä, etten ole heidän tyttärensä…”

Tel Avivin länsimaisessa ja maallisessa ”kuplassa” eläville uskonnolliset rajoitteet ovat näkymättömissä. Ne käyvät kuitenkin raskaaksi tietyissä Jerusalemin kortteleissa ja muualla maassa, missä säännöt naisten ”häveliäisyydestä” ja sukupuolten erottelusta vakiintuvat yhä enemmän ja enemmän.

”On helppoa olla monikulttuurinen ja suvaitsevainen asuessaan Tel Avivissa, kun näkemys ultraortodoksisuudesta on herkullisen eksoottinen”, pilkkaa Azaria. On tavallista syyttää patriarkaattisia ja rajoittavia sääntöjä soveltavia haredimeja, vaikka ongelman ydin piilee siinä, ettei yksikään hallitus niin vasemmalla kuin oikeallakaan ole koskaan voinut edes kuvitella uskonnon ja valtion täydellistä erottamista. Miten se olisikaan mahdollista? Koska sionistien keskeinen idea juutalaisten ”oikeudesta palata” Palestiinaan mainitaan Raamatussa, Israelin (hyvinkin maalliset) perustajaisät ovat aina huolehtineet yhteyden ylläpidosta juutalaiseen perinteeseen, palkkioiden maksamisesta uskonnollisille auktoriteeteille, suhteellisen autonomian jättämisestä pienelle ultraortodoksiselle yhteisölle ja jopa naisten alistamisesta kielloin.

Koska suuret poliittiset toimijat eivät ole voineet muodostaa vakaata liittoa ilman pienten uskonnollisten puolueiden ääniä, ovat pienet puolueet hyötyneet osallisuudestaan lähes jokaisessa hallituksessa ja saaneet vaihtokauppana monenlaisia takuita. Vuodesta 1947 alkaen näiden takuiden joukkoon kuului Ben Gourion sisällyttämä uskonnollisen lainsäädännön toimeenpanovalta perheen oikeuksiin osmanien millet-järjestelmästä perityn tavan mukaan. Tämä tapahtui vastapalvelukseksi, kun Agudath Israel -puolue tunnusti Israelin valtion. Vaikka vuodesta 2001 alkaen lastenhoitoa ja elatusapua koskevat asiat voitiin käsitellä kilpailevissa siviilitoimielimissä, ainoastaan ultraortodoksisten suuntausten hallitsemat rabbinistiset tuomioistuimet kykenivät päättämään juutalaisten välisistä avioliitoista ja eroista. Nämä tuomioistuimet ovat kuitenkin täysin miesten hallitsemia: koska naisilla ei ole oikeutta tulla rabbeiksi, he eivät voi myöskään tulla rabbituomareiksi, eikä heitä enää voi ottaa todistajiksikaan. Pahempaa vielä: avioeroa (get) ei voi saada ilman puolison hyväksyntää. Tämä antaa yhden kammottavan aseen rajoittaa mahdollisuuksia eron onnistumiseen. Jos puoliso kieltäytyy, hänen vaimonsa ei voi mennä uudelleen naimisiin ja jos hänellä on muita lapsia, heistä käytetään nimitystä mamzer, äpärä. Bar-Ilanin yliopiston tutkijan Ruth Halperin-Kaddarin mukaan nykyään noin 100 000 agunah-naista (”sidottua”) on tässä tilanteessa riippumatta siitä kieltäytyivätkö he avioerosta tai hyväksyivätkö he epäoikeudenmukaiset ehdot.

”HEILLE VAIN NAISEN NÄKEMINEN JUOKSEMASSA OLI HYVÄKSYMÄTÖNTÄ”

Ultraortodoksiset vaatimukset sukupuolten erottelusta ja naisen ”häveliäisyydestä” tulevat vielä kasvamaan. Beit Shemeshissa, jossa haredim-yhteisön massamuuto muutti väestötasapainoa 1990-luvun lopulla, oli vuonna 2011 tapaus, josta uutisoitiin suuresti: Edah Haredit -fundamentalistiryhmittymän ekstremistit olivat pahoinpidelleet 8-vuotiaan tytön koulumatkalla. Viiden lapsen äiti ja Kanadasta kotoisin oleva Nili Philipp kertoo tunteikkaasti kohtaamaastaan kivien heittelystä ja syljeskelystä juostessaan tai pyöräillessään omassa kotikaupungissaan.

”Koska olen itse moderni ortodoksi, en ollut pukeutunut provosoivasti: pääni oli peitettynä, enkä pitänyt ylläni shortseja. Mutta heille vain naisen näkeminen juoksemassa oli hyväksymätöntä.” Philipp vei meidät nelivedollaan vierailemaan kortteleissa, joita ”hallitsivat miehet mustissa”. Hän osoitti rakennuksiin kiinnitettyjä kylttejä, jotka kieltävät naisia käyttämästä housuja ja ”maleksimasta” jalkakäytävällä. Philipp ryhtyi jatkuvaan juridiseen kädenvääntöön kunnanvaltuustoa vastaan saadakseen kyltit poistettua, ja ne julistettiin lainvastaisiksi vuonna 2015. Nili Philipp ei enää edes peitä päätään. ”Kun minua pahoinpideltiin, yksikään haredimeistä ei tullut avukseni. Ymmärsin, että minun on puolustettava itseäni yksin. Jos miehet haluavat olla patriarkaalisia, heidän täytyy myös suojella meitä. Jos he eivät kykene siihen, ei minua voida vaatia pysymään pienenä ja passiivisena naisena.”

Ultraortodoksit, jotka edustavat 11 prosenttia väestöstä eivät kuitenkaan ole yksin vastuussa uskonnon kasvavasta otteesta arkipäivässä. Uskonnolliset nationalistit, jotka edustavat noin 10 prosenttia väestöstä ovat selvästi yhtenäisempiä: koska he eivät käytä päiviään Tooran tutkimiseen, he käyvät töissä ja suorittavat asepalveluksen maallisten juutalaisten tapaan. Mutta he näyttävät olevan yhä jäykempiä uskonnollisissa käytännöissään pakottaen tyttärensä käyttämään yhtä pitkiä hameita kuin haredimien tyttäret ja vaatien sukupuolten erottelua kouluissa, kauppajonoissa, terveyskeskuksissa, busseissa ja myös armeijassa.3 Armeija on ollut sekä sukupuolten tasa-arvon suuren edistyksen näyttämö että ortodoksirabbinaatin tehokkaiden hyökkäysten kohde. Rabbinaatin ansiosta uskonnolliset sotilaat ole koskaan yksin naisen seurassa vartiotoimessa tai autossa. Lisäksi naisopettajat eivät voi kouluttaa heitä, ja he voivat palvella vain miehistä koostuvissa taistelujoukoissa.

KOHTENTUUKO NAISTEN TILANNE TODELLA?

On vaikea uskoa Rachel Azarian varmuuteen siitä, että naisten olosuhteet paranevat Israelissa, sillä väestö on sosiaalisesti heterogeenistä ja regressiiviset liikkeet voimissaan.

”Yleisesti (alkuperältään eurooppalaisissa) kaupunkikeskuksissa elävät aškenasijuutalaiset naiset ovat aina onnekkaampia kuin syrjäseuduille asettuneet mizrahijuutalaiset naiset, jotka taas ovat onnekkaampia kuin palestiinalaisnaiset”, kertoo Bar-Ilanin yliopiston tutkija Orly Benjamin.4

1990-luvulta alkaen kiistämättömät poliittiset ja hengelliset edistysaskeleet naisten oikeuksissa ja näkyvyydessä armeijassa osuvat yhteen suurimpien köyhyyslukujen kanssa. Likud-puolueen vuoden 1977 valtaannousun nostattamana liberalisointia ja talouskuria vahvistettin vuonna 1985 inflaation vastaisen taistelun nimissä juuri sillä hetkellä, kun julkisten sosiaalipalveluiden kysyntä räjähti venäläisten ja etiopialaisten maahanmuuttoaaltojen vaikutuksesta. Oslon rauhanprosessi avasi 1990-luvun puolivälissä vahvan nousukauden.5 Diplomaattinen vapautuminen rankaisi mizrahijuutalaisia ja palestiinalaisia ja antoi erityisesti Israelille syyn palata täydellä teholla globalisaatioon ja tekstiilituotannon siirtämiseen entisiin vihollismaihin: tehtaita, jotka työllistivät palestiinalaisnaisia Galileassa maan pohjoispuolella, ja mizrahijuutalaisia naisia Negevissä uudelleenvietiin Jordaniaan ja Egyptiin. Ulkomaalaisten työntekijöiden virtauksen myötä lukuisat Israelin palestiinalaisnaiset, jotka työskentelivät kibbutseilla pesuloissa, omaishoitajina tai maanviljelijöinä, korvattiin filippiiniläisillä tai thaimaalaisilla maahanmuuttajilla, joita pidettiin luotettavampina ensimmäisen Intifadan jälkeen. Tämän seurauksena Israelin kansalaisiin kuuluvien palestiinalaisnaisten työllisyysaste oli maailman alhaisimpien joukossa: heistä 31 prosenttia oli töissä, kun taas maallisista juutalaisnaisista töissä oli 79 prosenttia.

Vuonna 2003 maa kärsi ennennäkemättömästä taantumasta. Talousministeri Benjamin Netanjahu tarttui jälleen rakenteellisiin uudistuksiin. Samalla kun valtiolla kului suuria summia puolustukseen kolonisaation ja rajamuurin rakentamisen vuoksi, sosiaalitoimien budjetti pieneni rankasti. ”Start-up-valtio”-fasadin takana Israelista tuli kehittyvän maailman valtio, jossa taloudellinen epätasa-arvo on voimissaan ja jossa yksi perhe viidestä elää köyhyysrajalla.

”Israel ei ole hyvä maa elää edes juutalaismiehille”, tiivistää feministiaktiivi Revital Madar. ”Jos et ole koroillaeläjä tai pankkiiri, elämä on kovaa.” Valtion sosiaalitoimien purkaminen iskee naisiin kolmella tavalla. Ensinnäkin se rappeuttaa päivähoitojärjestelmää, joka mahdollisti naisten vähintään osa-aikaisen työssäkäynnin: puolesta miljoonasta vähintään 3-vuotiaasta lapsesta vain 20 prosenttia pääsee julkiseen ja avustukselliseen päivähoitoon. Toiseksi purku osuu naisiin perhetukien pienentämisenä, erityisesti yksinhuoltajaäitien kohdalla, jotka täydentävät tuella osa-aikatöidensä palkkaa: 81 prosenttia naisista käy töissä, mutta neljännes heistä elää köyhyysrajalla. Kolmanneksi purku osuu naisiin julkisen puolen laadukkaiden työpaikkojen vähentämisen kautta: siinä missä 1980-luvun alussa 70 prosenttia naisista oli valtiolla töissä, vuonna 2013 heistä oli valtiolla töissä enää 17 prosenttia.

AŠKENASIFEMINISTEJÄ EI SOSIAALINEN KENTTÄ KIINNOSTA

Miten feministit ovat voineet joutua tällaisen rappeutumisen umpikujaan?

”Ensimmäiset israelilaiset feministiryhmittymät olivat täynnä keski- ja yläluok­kien aškenasijuutalaisia. Heidän suurhahmonsa olivat armeijan ja politiikan eliitin vaimoja ja tyttäriä, kuten armeijan entisen ylipäällikön ja johtavan poliitikon Moshe Dayan tytär Yael Daya. Rauhanliikkeiden naisaktiivit ovat usein kiinnostuneempia palestiinalaisnaisista kuin sosiaalisista ongelmista mizrahijuutalaisten keskuudessa. Mizrahijuutalaiset muodostavat puolet väestöstä ja ovat aina kärsineet aškenasijuutalaisen eliitin rasismista ja holhouksesta”, analysoi Henriette Dahan-Kalev Ben-Gurionin yliopiston tutkija Beershebasta. Hän kuuluu mizrahijuutalaiseen feministiryhmään nimeltä Achoti (”siskoni”), joka perustettiin 1999 nimenomaan edustamaan liberaalifeminismin unohtamien ihmisten tarpeita: mizrahijuutalaisia, mutta myös etiopialaisia, palestiinalaisia, beduiineja ja maahanmuuttajia Afrikan maista.

”Protestiliikettä sosiaalitukien leikkaamista vastaan vuonna 2003 ei johtanut aškenasi-intellektuelli, vaan Vicky Knafo, mizrahijuutalainen yksinhuoltajaäiti Mitzpe Ramonin työläiskaupungista maan eteläpuolelta”, hän jatkaa. Saatuaan tietää, että kokin osa-aikatyötään täydentäviä avustuksia tullaan vähentämään melkein puoleen, Knafo lähti 200 kilometrin matkalle osoittamaan mieltään ministeri Netanjahulle Jerusalemiin.

”Nykyään aškenasifeministeillä on aikaa taistella tasa-arvosta hengellisellä kentällä: rabbiiniksi tulemisesta ja Talmudin opiskelusta”, Dahan-Kalev toteaa. ”Mizharinaiset taistelevat vieläkin taloudellisella ja sosiaalisella kentällä globalisaation hävitystä vastaan, jotta he voivat opiskella, päästä töihin, saada asunnon ja oikeita avustuksia.”

”Niin kauan kuin Israel pysyy militaristisena, etnisenä ja kolonialistisena valtana lähes pysyvän sodan tilassa, turvallisuus on aina ensisijaista. Muut kuten ekologiset, sosiaaliset ja feministiset intressit siirtyvät toissijaisiksi”, Revital Madar toteaa. Tämä ”piiritetyn linnakkeen” kompleksi tulee erityisen näkyviin tilanteissa, joissa naisten hyvinvointi on suorassa ristiriidassa turvallisuusasioiden kanssa. Näin on esimerkiksi armeijassa seksuaalisen häirinnän tapauksissa, joista harvoin annetaan rangaistuksia. Viimeisimmässä tapauksessa vuoden 2002 operaatio ”Suojamuurin” ajalta nousi esille prikaatinkomentaja Ofek Buchris. Hänet alennettiin everstin asemasta, kun kaksi alokasta syytti häntä raiskauksesta vuonna 2016. Puolustuspuheessaan divisioonan kenraali Gershon Hacohen rohkesi jopa vedota raamattuun ja verrata Buchrista Daavidin, joka jäi Israelin kuninkaaksi pahoinpideltyään Batseban. ”Raiskaajan sijaan hän on kuitenkin ennen kaikkea kansallissankari”, Madar tiivistää.

”EI ASEITA RUOKAPÖYDÄLLE”

Perheväkivallan poliittinen käsittely on toinen esimerkki naisasian sakottamisesta turvallisuuden priorisoimiseksi. Terroriuhka pakottaa monet yksityiset toimijat kantamaan tuliasetta, jota he käyttävät toisinaan puolisoaan vastaan. Vuosina 2002–2013 näissä olosuhteissa tapettiin 33 henkilöä, joista naisia oli 18. Vuoden 2013 feministisen ”Ei aseita ruokapöydälle” -kampanjan myötä yksityisiä toimijoita kiellettiin viemästä aseitaan kotiin ja kuolemien määrä väheni nollaan. Lyhyenä huomautuksena voidaan kuitenkin todeta, että vuoden 2015 ”Veitsi-Intifadan” jälkeen hallitus rohkaisi jälleen israelilaisia aseistautumaan, ja knesset äänesti maaliskuussa 2016 lakimuutoksesta, joka palautti aiemman lain. Lisäksi Israelin–Palestiinan konflikti asettaa pahoinpidellyt naiset ongelman eteen, sillä erityisesti Israelin palestiinalaisnaiset ovat haluttomia tekemään valitusta poliisille. He edustavat 10 prosenttia väestöstä ja muodostavat neljänneksen naisista, jotka joutuivat puolisoidensa tappamiksi vuosina 2009 ja 2013. Kun vuonna 1994 palestiinalaisnaiset perustivat ”Al-Fanar” -liikkeen (”majakka”) murtaakseen ”kunniarikosten” tabun, heitä kohdeltiin pettureina. Kuten perheväkivaltaa ja seksuaalista häirintää, myös naisten taloudellisia ja sosiaalisia vaikeuksia pidettiin toissijaisina: media käsitteli Knafon protestimarssia siihen asti kunnes palestiinalainen itsemurhapommittaja nousi otsikoihin. Se hautasi alleen yksinhuoltajaäitien sanoman, joka ei ollut ehtinyt vielä saavuttaa mitään.

Naisten olojen kehittymistä Israelissa on myös vaikea vahvistaa, koska kaikki riippuu asetetuista kriteereistä. Asepalveluksen suorittavalla naisella on mahdollisuudet nousevaan uraan, mutta hänellä on myös suurena riskinä kärsiä seksuaalisesta häirinnästä – parlamentin vuoden 2013 raportin mukaan tämä koskee yhtä naissotilasta kahdeksasta. Hän ei myöskään vastusta Israelin yhteiskunnan militarismia… Mutta onko hänellä vaihtoehtoa?

”Ei ole sattumaa, että suurimmat lakeja koskevat edistysaskeleet naisten hyväksi ja tietty yhteiskunnan demilitarisointi osuvat ”Oslon vuosiin”; silloin oli oikeus puhua muustakin kuin turvallisuudesta”, analysoi Hannah Safran. Lukuisat aktivistit tosiaaan yhdistävät toisiinsa vapautumisen ja taistelun miehitystä vastaan. Safranille nämä kaksi taistelua ovat erottamattomia toisistaan. Kun hänen poikansa halusi suorittaa asepalveluksen, hän julkisti puheen, joka julisti ettei hän pesisi poikansa uniformua.

1 Ks. Amnon Kapeliouk, ”La décadence des kibboutz israéliens”, LMD 08/1995.

2 Maailman pankin ja YK:n väestönjakautumisen mukaan.

3 Ks. Yaël Lerer, ”Israël : le pouvoir ”maléfique”des hommes en noir”, LMD 01/2013.

4 Israelissa käytetään termiä mizrahijuutalainen merkitsemään arabimaailmasta peräisin olevia juutalaisia ja termiä sefardijuutalinen merkitsemään vielä tarkemmin juutalaisia, jotka tulivat karkoitetuksi Espanjasta 1400-luvulla.

5 Israelin ja palestiinalaisten välillä saatiin aikaan joukko sopimuksia asettamalla sääntöjä koskien kalenteria sekä Länsirannan ja Gazan autonomian käynnistämistä.

LMD 11/17

Suom. Katariina Lipsanen

Israel etenee vähitellen Afrikkaan
Näkymätön Venäjä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *