Young_Muslim_Couple_with_Toddler_at_Masjid_al-Haram,_6_April_2015

Saudien ”uudistus”

Nabil Mouline

Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salman on luvannut uudistaa maansa perin pohjin, mutta hänen aikeensa käydä ääri-islamismin perussyiden kimppuun ei välttämättä tarkoita samaa kuin maan ”dewahhabisointi”. Wahhabiittijohtajat ovat kuningaskunnan uskonnollisia ja uskollisia tukijoita ja he ovat aina osanneet sopeutua vallanpitäjien yrityksiin asettaa heidät kontrollin alaisiksi.

Manal al-Sharif, naisten oikeuksien puolesta taisteleva aktivisti Saudi-Arabiasta. Hän käynnisti kampanjan naisten oikeudesta ajaa autoa vuonna 2011. Useat tärkeässä asemassa olevat Saudi-Arabian uskonnolliset johtajat ovat huomattaneet, että naisten asettuminen auton rattiin ei ole uskonnollinen kysymys vaan ”yhteiskunnallinen ongelma”, joka ”todennäköisesti laajenee.”  Kuva Manal As-Sharif
Manal al-Sharif, naisten oikeuksien puolesta taisteleva aktivisti Saudi-Arabiasta. Hän käynnisti kampanjan naisten oikeudesta ajaa autoa vuonna 2011. Useat tärkeässä asemassa olevat Saudi-Arabian uskonnolliset johtajat ovat huomattaneet, että naisten asettuminen auton rattiin ei ole uskonnollinen kysymys vaan ”yhteiskunnallinen ongelma”, joka ”todennäköisesti laajenee.”
Kuva Manal As-Sharif
Mekka. Saudi-Arabian wahhabismi perustuu Koraanin sanatarkkaan tulkintaan. Sen perustaja Muhammad ibn Abd al-Wahhab (1703–1792) julisti, että kaikki ne, jotka eivät noudata tätä tulkintaa, kuten esimerkiksi islamin mystiikkaa kannattava suufilaisuus, tulee sulkea yhteisön ulkopuolelle.  Kuva: Ali Mansuri
Mekka. Saudi-Arabian wahhabismi perustuu Koraanin sanatarkkaan tulkintaan. Sen perustaja Muhammad ibn Abd al-Wahhab (1703–1792) julisti, että kaikki ne, jotka eivät noudata tätä tulkintaa, kuten esimerkiksi islamin mystiikkaa kannattava suufilaisuus, tulee sulkea yhteisön ulkopuolelle.
Kuva: Ali Mansuri

Prinssi Mohammed bin Salmanin (”MBS”) ohjusmainen nousu valta-asemaan näyttää mitä todennäköisimmin kääntävän uuden sivun Saudi-Arabian historiassa. Etenkin siitä lähtien kun hänet nimitettiin kruununperijäksi kesäkuussa 2017, MBS on ollut yhä aktiivisempi ja räväkämpi niin toiminnassaan kuin julkisissa lausunnoissaan. Saudi-Arabian uusi vahva johtaja ei peittele pyrkimyksiään, päinvastoin: hän haluaa panna Saudi-Arabian yhteiskunnallisen järjestyksen uusiksi. Lopullisena päämääränä kangastelevan valtamonopolin saavuttaminen tapahtuu alistamalla politiikka, talous ja diplomatia tiukkaan valvontaan. Yksinvaltiushaaveiden toteuttamiseksi hänen on kuitenkin pystyttävä kontrolloimaan myös kuningaskunnan symbolisesti merkittävintä luonnonvaraa eli uskontoa. Kruununprinssi on ilmoittanut pyrkivänsä maltilliseen islamiin, naisille on myönnetty lupa ajaa autoa, konsertteja järjestetään ja elokuvateatterit avataan piakkoin uudestaan – nämä toimet on yleisesti tulkittu merkiksi ennenkuulumattomasta, ellei suorastaan vallankumouksellisesta projektista, joka olisi wahhabismin erottaminen yhteiskunnasta ja hallinnosta. Näiden julkisuustemppujen tiellä on kuitenkin tiettyjä historiallisia ja sosiologisia muuttujia, jotka voivat vaarantaa kruununprinssin oletetun projektin toteuttamisen, ja niitä on syytä tarkastella lähemmin.

WAHHABISMI: KORAANIN SANATARKKA TULKINTA

Saudi-Arabian levottomassa uskonnollis-poliittisessa historiassa yritykset ”arkistaa” tai jopa marginalisoida wahhabismi ovat jo tuttuja. Wahhabismi on teokraattinen islamin muoto, joka syntyi 1700-luvun jälkipuoliskolla Keski-Arabiassa. Se perustuu Koraanin sanatarkkaan tulkintaan sekä tiukkaan messiaaniseen doktriiniin, joilla perustellaan wahhabismin hegemonistisia pyrkimyksiä: wahhabismi on hanbalistisen koulukunnan nykyaikainen muoto, sen sunnalaisuuden juridinen ja teologinen koulukunta.1 Sen perustaja Muhammad ibn Abd al-Wahhab (1703–1792) julisti, että ainoa tapa menestyä sekä tämän- että tuonpuoleisessa elämässä on noudattaa tiukasti hanbalilaisen koulukunnan määräyksiä niin henkisellä kuin käytännön tasolla, ja kaikki ne, jotka eivät noudata tätä dog­mia, kuten esimerkiksi islamin mystiikkaa kannattava suufilaisuus, tulee sulkea yhteisön ulkopuolelle. Ibn Abd al-Wahhabille jihad tarkoittaa sotaa, jolla islamia puolustetaan ja levitetään, ja se on tärkein tapa palauttaa eksyneet takaisin kaidalle tielle – tällä saudien emiirikunta pystyi legitimoimaan laajentumispolitiikkaansa, jonka ansiosta se alisti valtaansa suurimman osan Arabiasta 1700- ja 1800-luvun vaihteessa.

Kun ibn Abd al-Wahhab oli vahvistanut yhteisönsä aseman ja saanut oppinsa levitettyä Arabian niemimaan eri alueille, hänen oppiinsa tuli hiukan enemmän sävyjä, erityisesti mitä tulee vihollisten sulkemista yhteisön ja pelastuksen (al-takfir) ulkopuolelle. Tarkoituksena oli saada wahhbismin doktriinille muiden muslimien hyväksyntä. Ibn Abd al-Wahhabin manttelinperijät, jotka vakiinnuttivat nopeasti uskonnollisen valta-asemansa, mistä he hallitsivat koko yhteiskuntajärjestystä, menivät vielä pidemmälle wahhabismin arkipäiväistämisessä ja tiettyjen asioiden tasoittamisessa. Suufilaisuutta ei tuomittu enää yhtä jyrkästi ja muita islamin suuntauksia lakattiin stigmatisoimasta. Yhteiskunnallinen tilanne oli nimittäin muuttunut täysin uudeksi: saudien emiirikunta ei enää ollutkaan marginaalissa oleva pieni yhteisö, vaan sen vallattua Mekan ja Medinan 1800-luvun alussa siitä oli tullut islamilainen suurvalta. Wahhabismi ei enää ollut laitailmiö vaan islamin uskovien yhteisön, umman, todellisuutta.

VALTION RAKENTEIDEN MODERNISOINTI

Ensimmäinen yritys wahhabismin arkipäiväistämiseksi epäonnistui Osmanien valtakuntaa vastaan käydyn taistelun takia, ja varovaisen avautumisen sijaan oppijärjestelmä käpertyi itseensä. Kun vihollisena oli toinen islamia tunnustava yhteisö, taistelusta vetäytyneen saudi­emiraatin yhtenäisyyden ja homogeenisuuden säilyttämiseksi wahhabiittien uskonoppineet, ulamat, kehittivät 1800-luvulla oppijärjestelmää äärikonservatiiviseen ja muut suuntaukset poissulkevaan suuntaan. Näiden periaatteiden varaan tukeutuen Abdilaziz ibn Saud käytti pyrkimyksilleen suotuisaa maailmanpoliittista tilannetta hyväkseen ja perusti vuonna 1932 Saudi-Arabian kuningaskunnan. Hän oli hallitsijana kuolemaansa eli vuoteen 1953 asti.

Wahhabiittijohtajien ja saudikuninkaan liiton horjumattomuudesta huolimatta Abdilaziz ibn Saud tiesi tarkkaan, että hänen uusi asemansa islamin pyhien paikkojen suojelijana, tuon ajan valtiollisen harvinaisuuden eli itsenäisen muslimimaan johtajana sekä kansallisesti ja uskonnollisesti erittäin heterogeenisen ja suuren alueen valtiaana ja toisaalta hänen tehtävänsä maansa uskonnollisen perinteen jatkajana olivat yhteensopimattomat. Tilanteen kärjistymisen välttääkseen hän pyrki tekemään wahhabismista oppina hyväksyttävämpää ja yritti sulattaa sen laajempaan, maltillisempaan ja erityisesti nykyaikaisempaan poliittis-uskonnolliseen virtaukseen eli islamilaiseen reformismiin.

Saudipapisto ei tästä suinkaan heikentynyt, vaan maan johdon yritykset opin uudelleen muotoiluun pelkästään osoittivat papiston erinomaisen sopeutumiskyvyn. Uskonnolliset johtajat tekivät koulumaailmaa ja viranomaishallintoa koskevia myönnytyksiä sekä päivittivät uskonnon periaatteita jihadin ja ei-muslimeihin suhtautumisen suhteen – ja säilyttivät keskeisen asemansa yhteiskunnassa. Tämä on heijastusta saksalaisen sosiologin Max Weberin määrittelemästä ”moraalisesta vastuusta”.2 Toisin sanoen kyse on kyvystä miettiä ja toimia kontekstin ja valtasuhteiden tarpeet huomioon ottaen niin, että säilyttää olennaisen omasta totuudestaan. Tällainen moraali on mahdollistanut sen, että wahhabismi on pystynyt Faisalin hallituskaudesta (1964–1975) lähtien selviytymään kriiseistä, vahvistamaan hallitsevan asemansa alueellisesti sekä ajamaan omia kansainvälisiä ambitioitaan.

1950- ja 60-luvulla Saudi-Arabia joutui vastaamaan moniin sisäisiin ja ulkoisiin haasteisiin, joista vakavimpia edustivat Nasserin Egyptin hegemoniapyrkimykset. Selvitäkseen hengissä monarkia joutui modernisoimaan valtiorakennettaan. Siinä se joutui väkisin eturistiriitoihin wahhabiittijohtajien kanssa. Kun yleinen koulujärjestelmä ulotettiin koskemaan myös tyttöjä, kun maahan vyöryi valtavasti ulkomaista siirtotyövoimaa, kun viihdeteollisuutta kuten televi­siota ja elokuvateattereita alettiin kehittää, kun uskonnollisen poliisin budjettia ja valtaoikeuksia supistettiin ja kun tiettyihin vapauksiin alettiin myöntyä, perinteisten kumppaneiden välille syntyi hankausta (esimerkiksi ensimmäisten televisio-ohjelmien lähetykset saivat aikaan mellakoita, jotka tukahdutettiin ankarin toimin).

Wahhabiittipapisto osoitti kuitenkin jälleen kerran kykynsä purkaa jännitteitä ja välttyä syrjäytymiseltä. Sopeutumisstrategiassa yhdistyivät myönnytykset, kannanottojen epämääräisyys sekä painostus. Wahhabiittijohtajat käyttivät hyväkseen taistelua Egyptin kanssa ja öljydollareiden virtaamista maahan – ja selviytyivät tilanteesta ehjin nahoin. He pysyivät äärikonservatiiveina, mutta omaksuivat ”vääräuskoisten” osaamisen erityisesti yhteiskunnan järjestäytymisen tasolla ja perustivat instituutioita, jotka kykenivät vastaamaan nykyajan vaatimuksiin. Maahan perustettiin muutaman vuoden aikana valtava määrä yliopistoja, erikoisoppilaitoksia, kouluja, virastoja, oikeustaloja, yhdistyksiä ja medioita. Samaan aikaan uskonnolliset johtajat ryhtyivät käynnistämään panislamilaisia organisaatioita ja alkunsa saivat muun muassa Muslim World League ja Medinan islamilainen yliopisto. Näin vastattiin maallistumispaineisiin ja edistettiin wahhabismin asemaa uutena oikeaoppisena muotona islamista.

ILMAPIIRISSÄ MUUTOKSIA

Uskonnollinen neuvosto hyödynsi dilemmaa, jossa kuningaskunta taiteili kahden vastakkaisen tien välissä, ja hankkivat itselleen pelottavan suuren vaikutusvallan, jota se ei epäröi käyttää, jos konteksti sen sallii. Vuonna 1979 Saudi-Arabian yhteiskuntaa ravisteli useampi tapahtuma: Iranin islamilainen vallankumous, messiaanisen ryhmän toteuttama panttivankikriisi Mekassa ja Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin. Seuraavana vuonna hallitsijan niskaan kaatuivat budjettivaikeudet, mikä ei millään tavalla helpottanut tilannetta. YYhteiskunnallisen epävakauden vuoksi traditionalismin suosio kasvoi maassa wahhabiittijohtajien suojeluksessa. Sitä tukivat vielä Muslimiveljeskunnan johtohenkilöt, joita oli asettunut Saudi-Arabiaan jo vuosia aikaisemmin. Maan ilmapiiri muuttui lyijynraskaaksi. Elokuvateatterit suljettiin ja naisten ja miesten yhdessä liikkuminen julkisilla paikoilla kävi yhä vaikeammaksi. Samaan aikaan wahhabismiin sekoittui useampia Muslimiveljeskunnan suuntauksia, mistä kehittyivät muun muassa saudilainen islamismi (sahwa eli herätys) sekä jihadismi. Näistä jälkimmäinen saa rahoituksensa muun muassa rikkaiden sukujen yksityisistä lahjoituksista.

11. syyskuuta 2001 tapahtuneen terrori-iskun jälkeen Saudi-Arabia joutui syytettyjen penkille. Maan johto joutui reagoimaan yhteiskunnallisiin muutoksiin, öljyn hinnan laskuun, amerikkalaisten painostukseen ja jihadismin uhkaan. Viranomaiset alkoivat höllentää yhteiskuntaa kiristäviä ohjaksia ja yhdeksi uuden politiikan peruspilareista tuli ”maltillinen”, ”avoin” ja ”suvaitseva” islam. Tiettyjen pääkirjoittajien ja älymystön edustajien sallittiin suoraan kritisoida wahhabismia, uskonnollisen poliisin oikeuksia rajoitettiin, uskontokunnan sisäinen ja uskontojen välinen dia­logi käynnistettiin, nuoria lähetettiin joukoittain opiskelemaan ulkomaille, naisten asemasta keskusteltiin ja sitä jopa (hiukan) parannettiin, sillä naisten pääsy korkeakouluopintoihin helpottui, uusia viihdeteollisuuden välineitä ja paikkoja luotiin, tiettyjä vapauksia vahvistettiin ja ulkomaisten tutkijoiden tuloa maahan alettiin suvaita.

Syntyi euforia, jolloin tietyt tarkkailijat alkoivat puhua ”Riadin keväästä” ja post-wahhabismista”. Innostukselta kuitenkin leikattiin siivet hyvin nopeasti. Heti kun taloudellinen tilanne parantui ja poliittinen tilanne selkeytyi, hallinto palasi perusasioihin ja ”liberaali” politiikka pantiin jäähylle. Vuoden 2011 jälkeen tämä kehitys vain kiihtyi. Saudi-Arabiassa alkoi ennaltaehkäisevä ”vastavallankumous”, jonka esitaistelijaksi tuli wahhabismi. Samalla kun uskontokunnan budjettia kasvatettiin, maallista sekä islamistista oppositiota vaiennettiin. Hallinto osoitti myös julkisuudessa kunnioittavansa tiukkaoppista wahhabismia, sillä se alkoi soveltaa enenevässä määrin kuolemanrangaistusta ja ruumiillisia rangaistuksia ja samaan aikaan kiihdyttää šiioja kritisoivia lausuntoja. Vastineeksi tästä ulamat suostuivat tekemään pienen myönnytyksen illuusion ylläpitämiseksi: naisten sallittiin äänestää kunnallisvaaleissa (jotka ovat ainoat kuningaskunnassa järjestettävät vaalit) sekä osallistua tiettyjen hallitustason elinten toimintaan.

”KULTAISEN KESKITIEN” ISLAM

Vuodesta 2015 lähtien Saudi-Arabiassa on tapahtunut merkittäviä poliittisia muutoksia. Kruununprinssi Mohammed on isänsä tukemana onnistunut eliminoimaan – ainakin väliaikaisesti – kaikki kilpailijansa ja keskittämään ennenkuulumattomalla tavalla vallan itselleen. Hän on käyttänyt kaikki tilaisuudet hyväkseen julistaakseen tavoitettaan toteuttaa kuningaskunnassa perusteellisen muodonmuutoksen ja pyrkinyt näin legitimoimaan itsensä ja vastaamaan niin sisäisiin kuin ulkoisiin haasteisiin. Uskontoakaan hän ei jätä rauhaan. Vuodesta 2018 naiset saavat ajaa autoa ja elokuvateatteritoiminnan käynnistymistä odotetaan 35 vuoden toimintakiellon jälkeen (joskaan käytännön toteuttamistavoista ei ole vielä annettu tietoa), ja 24. lokakuuta 2017 kuningaskunnan uusi vahva johtohenkilö moitti ankarin sanoin ”ääriliikkeitä” ja lupasi ”tuhota” ne. Sen jälkeen maa hänen mukaansa kykenee ”palaamaan kultaisen keskitien islamiin, joka on maltillista, suvaitsevaa ja kansainvälisesti avointa ja joka ei tuomitse muita uskontoja”.3 Miten tulkita näitä lausuntoja ja toimia, joissa jotkut ovat nähneet välirikon wahhabismin kanssa, vaikka se on Arabian tärkein luonnonvara öljyn ohella?

Aluksi prinssi Mohammed käytti mielellään ja tietoisesti muotoilua ”kultaisen keskitien” maltillisesta islamista, joka on tuttu lähes kaikista, myös tiukkaoppisimmista, islamin suuntauksista, jotka haluavat erottautua jihadisteista täsmentämättä kuitenkaan koskaan, mitä ne sillä tarkalleen ottaen tarkoittavat. Myöhemmin kruununprinssi on alkanut olla lausunnoissaan paljon selväsanaisempi. Hän on viitannut vuoden 1979 edellä mainittuihin muutoksiin sekä sahwaan ääriliikkeiden lähteinä. Sahwa tarkoittaa käsitteenä nimenomaan wahhabismin oppien ja Muslimiveljesten toimintatapojen yhdistämistä. MBS on käynyt sotaan juuri tätä vastaan: hän haluaa juuria pois Muslimiveljeskunnan kaikkine siitä lähteneine haarautumineen, joihin myös jihadismi kuuluu. Tämä ilahduttaa suuresti wahhabiitteja, koska heidän maineensa tulee samalla puhdistettua.

Naisten suhteen prinssin politiikassa yhdistyy kaksi näennäisesti vastakkaista tekijää: opportunismi ja yhteiskunnan rakenteisiin liittyvä pakko. Kun naisille annetaan lupa ajaa autoa, se on jatkumoa politiikalle, jonka aloitti jo kuningas Abdullah (sijaishallitsijana tammikuusta 1996 ja virallisesti kuninkaana vuosina 2005–2015). Tämä takaa naisten ja tietyn väestönosan kannatuksen sekä kiillottaa hallinnon kilpeä länsimaiden suuntaan. Se on naisten asemaa koskevien toimien opportunistinen osa. Toisaalta taas saudinaiset ovat entistä korkeammin koulutettuja ja heidän sulkemisensa työelämän ulkopuolelle tarkoittaa valtavaa taloudellista hukkaa – naiset voisivat korvata osan ulkomaisesta työvoimasta erityisesti palvelualoilla.

Mitäpä tästä tuumivat wahhabiittijohtajat? He joustavat. Säilyttääkseen maalliset ja hengelliset etunsa ulamat ovat toteuttaneet pienimuotoisen uudistusohjelman lukemisen tehdäkseen myönnytyksiä asioissa, jotka ovat heille toissijaisia. Mutta he asettavat silti tiettyjä ehtoja. Useat tärkeässä asemassa olevat uskonnolliset johtajat muistuttivat jo muutama vuosi sitten, että naisten asettuminen auton rattiin ei ole uskonnollinen kysymys vaan yhteiskunnallinen ongelma, joka todennäköisesti tulee laajenemaan. Niinpä ilmoitus saudinaisten oikeudesta autolla-ajoon on saanut liitteekseen määräyksen, jonka mukaan naiset tarvitsevat autolla-ajoon kuitenkin isänsä tai laillisen holhoojansa luvan…

On vaikea ennustaa, miten monarkian ja uskonnollisen valtaeliitin väliset suhteet tulevat Saudi-Arabiassa kehittymään, mutta tässä vaiheessa kumppanien pitkäikäistä liittoa ei ole asetettu kyseenalaiseksi. Tätä korostavat säännönmukaisesti niin prinssi Mohammed kuin ulamatkin. Kun hallinnon määräysvaltaa taas ollaan kasvattamassa, wahhabiittipapiston selviytymiskonstina on näyttää siis jälleen kerran olevan se, että se myöntyy tiettyihin muutoksiin – jotta mikään nimenomaan ei muuttuisi.

1 ”Genèse du djihadisme”, Le Monde diplomatique, joulukuu 2015.

2 Weber käsitteli aihetta luennossaan ”La politique comme vocation” ja myöhemmin myös teoksessaan Le Savant et le Politique, 1919.

3 Puhe Riadissa pidetyssä ”Future Investment Initiative” -talouskongressissa.

Nabil Mouline on historian ja politiikan tutkija Ranskan kansallisessa tieteen ja tutkimuksen keskuksessa CNRS:ssä. Kirjoittanut kirjat Le califat : histoire politique de l’islam (Flammarion, 2016) ja Islams politiques : courants, doctrines et idélogies (CNRS Éditions, 2017)
Suom. Kirsi Kinnunen

Liittoutumia, sukuja ja liiketoimia
Pyhä kaupunki lukossa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *