Enää ei ole mitään mihin uskoa

 

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta 

Bazar 2018, suom. Jaana Iso-Markku

YUVAL NOAH HARARI lienee viime vuosien kiinnostavimpia kirjallisia ilmiöitä: israelilainen historiantutkija, joka kirjoillaan Sapiens (2016) ja ­Homo Deus (2017) sai lukijat ympäri maailman kiinnostumaan ihmiskunnan pölyisestä esihistoriasta sekä vaikeasti ennustettavasta tulevaisuudesta. Lukija saattaakin kyynistyä, kun tieteen popularisoinnin supertähti julkaisee lyhyellä aikavälillä useita samaa teemaa käsitteleviä kirjoja. Voiko 21 oppituntia maailman tilasta – esseemäinen kokoelma, joka käsittelee nykyhetken suurimpia haasteita – tuoda jotakin uutta Hararin jo valmiiksi kattavaan kaanoniin?

Jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien on selvää, ettei lukijan tarvitse pettyä. Kirjailijan kynä ei ole tylsistynyt, vaan hän ruotii tuttuun tapaansa laajoja, koko ihmiskuntaa käsitteleviä kokonaisuuksia vaivattomalta vaikuttavin ottein. Kirja jakautuu 21 lukuun, jotka pureutuvat Hararin mielestä ihmiskunnan tämän hetken polttavimpiin haasteisiin: ydinsodan uhkaan, ekologiseen katastrofiin sekä teknologiseen murrokseen.

Harari luotsaa tarkkanäköisesti lukijansa maailmaan, jossa elämme paraikaa. Lajina, jonka yhtenäisyyden suurin tae on kautta historian ollut kyky uskoa sepitettyihin, laajojen ihmisjoukkojen jakamiin tarinoihin, olemme hämmennyksen vallassa. Suuret kertomukset ovat murenemassa, eikä jäljellä tunnu olevan enää mitään yhteistä, mihin uskoa. Ryhmäidentiteetin puutos on erityisen haastavaa aikana, jolloin globaalit kriisit vaatisivat maailmanlaajuisia ponnistuksia.

Hararin maailmankuvassa raikasta on se, ettei hän idealisoi ihmiskunnan suuruutta eikä koskaan aliarvioi lajimme typeryyttä. Tämä vaikuttaa valitettavasti myös suurimpiin kohtaamiimme haasteisiin: jos ydinsota ja ilmastonmuutos sentään tunnistetaan laajalti uhkakuvina, ihminen ei usein kiinnitä huomiota uhkista kenties suurimpaan eli teknologiseen murrokseen. Kun bio- ja informaatioteknologia yhdistyvät kehityksessään, voi tuloksena olla Hararin mukaan esimerkiksi luokkajako biologisesti paranneltuun yläluokkaan ja katoavan työn kautta tarpeettomiksi muuttuneiden ihmismassojen alaluokkaan.

Kirja haarautuu myös filosofisemmille poluille tutkimaan muun muassa uskonnon ja nationalismin, tietämättömyyden ja totuudenjälkeisyyden sekä – ilahduttavana loppukevennyksenä – myös tieteisfiktion maailmaa. Haasteiden vastapainoksi Harari tarjoaa myös ratkaisuehdotuksia monimutkaisen nykymaailman käsittelemiseen, kuten oman mielen tutkimista ja tiedon suodattamista sen kartuttamisen sijaan.

Täysin moitteettomasti kirja ei kuitenkaan itseään kannattele. Hieman hajanaisen rakenteen lisäksi Harari myös toistaa paikoin itseään, mikä voi olla Sapiensin ja Homo Deusin vastikään lukeneille raskasta. Toisaalta vanhaan palaaminen tuo myös kaivattua punaista lankaa teoksen poukkoilevaan luonteeseen. Voineekin todeta, että Harari on edelleen iskussa. 21 oppituntia on nautittava teos, mutta tämän trilogian jälkeen kirjailijan soisi suuntaavan luovan katseensa kohti jotakin täysin uutta ja odottamatonta. 

Jenni Lindvall

Näköalattomuutta vironvenäläisittäin
Hevonen meni baariin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *