Kun Boris Johnson nimitettiin ulkoministeriksi, sanomalehti The Independentin mukaan Johnson merkitsi diplomatialle samaa kuin Stalin demokratialle.

Jakautuneet konservatiivit

AGNÈS ALEXANDRE-COLLIER

Konservatiivipuolueen eli toryjen johtajan paikka on pitkään ollut koko Britannian poliittisen elämän halutuin, ja 1830-luvulla perustettu puolue olikin vallassa kaksi kolmasosaa 1900-luvusta. Monille ehdokkaille sen johtaminen on lyhin tie 10 Downing Streetille, toimeenpanovallan päämajaan perustuslaillisessa monarkiassa. ­Brexit-neuvottelujen repimässä Britanniassa toryt ovat edelleen vallankahvassa kiinni, mutta puolueen sisäiset jakolinjat ovat tiukassa. Millainen puolue
konservatiivit nykyään on?

Juuri valittu Pääministeri David Cameron tulevan pääministerin Theresa Mayn kanssa. Vuoden 2002 puoluekokouksessa May totesi konservatiiveista tulleen äänestäjien silmissä ”ilkeä puolue”.
Kuva: Ukhomeoffice, Wikimedia Commons.
Winston Churchill poikansa ja pojanpoikansa kanssa. Boris Johnsonin ilmeinen esikuva on Churchill, josta Johnson on kirjoittanut kirjan. Churchillin tavoin Johnson hyödyntää poliittista uraansa nokkelilla, mutta myös loukkaavilla lehtikirjoituksillaan.
Kuva: Tony Frissel, Library of Congress

Pyramidimaisen puoluerakenteen huipulla istuva leader valittiin pitkään puolueen sisäisellä neuvottelulla suljettujen ovien takana, mutta 1960-luvun alun jälkeen asiat alkoivat vähitellen muuttua. Vuonna 1965 nimityksestä alettiin päättää parlamenttiedustajien äänestyksellä. Vuonna 1998 valitsemisprosessi avattiin puolueen jäsenille, joita kehotettiin valitsemaan toinen kahdesta parlamenttiedustajien valitsemasta ehdokkaasta. Vähittäinen demokratisoituminen onkin johtanut sosiologiseen muutokseen puoluejohdossa.

Vuonna 1965 valittu Edward Heath oli työläistaustainen – ensimmäinen laatuaan. Pari vuosikymmentä myöhemmin häntä seurasi myös vaatimattomista oloista tullut John Major (1990–1997). Anthony Blairin vuonna 1997 aloittamien New Labour -hallitusten oppositiossa istuminen oli erämaavaellusta, jonka jälkeen David Cameronin valinta puolueen johtoon joulukuussa 2005 merkitsi kaksinkertaista muutosta. Cameron oli vain 39-vuotias, ja hänen tukijansa tahtoivat johtajan, joka edustaisi paremmin heidän intressejään: hänellä ei ollut parlamenttiedustajien avointa tukea.

Aristokraattiseen eliittiin kuuluva, äärimmäisen valikoivasta (ja kalliista) yksityiskoulujärjestelmästä ja ”Oxbridgesta” (ilmaisu viittaa Oxfordin ja Cambridgen eliittiyliopistoihin) tuleva Cameron ryhtyikin nopeasti vähemmistöryhmän puolestapuhujaksi: mods puolustivat taloudellista ja kulttuurista liberalismia, sukupuolten tasa-­arvoa ja tehtävien jakoa, ympäristönsuojelua, pehmeiden huumeiden vapauttamista ja samaa sukupuolta olevien avioliittoa; heitä vastaan asettuneet rockers puolustivat puolueen perinteisiä ja autoritaarisia arvoja. Cameron pyrki kuitenkin synteesiin, sillä se oli ainoa keino päästä takaisin hallitusvastuuseen.

Tietyt puolueen keskushenkilöt, joukossaan muuan Theresa May, pyrkivät samaan päämäärään. Vuoden 2002 puoluekokouksessa May tuomitsikin ”ilkeän puolueen”, joka konservatiiveista tuntui äänestäjien silmissä tulleen.

Oppositiossa May julisti, että ”David-­nimisiä miehiä on varjohallituksessa1 enemmän kuin naisia”,2 ja puoluehierarkiassa hän nousi Cameronin rinnalle. Hän vaikutti erityisesti parlamenttikandidaattien valitsemisuudistukseen ja vaati, että naiset ja vähemmistöt integroidaan puolueeseen paremmin. Hän käytti jopa t-paitaa, jossa luki ”tältä näyttää feministi”. Hänen prioriteettinsa kuitenkin muuttuivat jyrkästi sen jälkeen, kun hänet nimitettiin sisäministeriksi Cameronin koalitiohallitukseen (2010–2015).

Toryedustajien uudella sukupolvella on uudet kasvot: he ovat asianajajia tai yritysjohtajia, heidän joukossaan on enemmän naisia ja etnisten vähemmistöjen edustajia, ja enimmäkseen he ovat käyneet julkisia kouluja. Suuri osa maahanmuuttotaustaisista konservatiiveista on myös jyrkkiä thatcheristeja, kuten Sajid Javid, nykyinen sisäministeri ja puolueen nouseva tähti. He kannattavat Euroopan unionista irtautumista ja väittävät, että Euroopan maahanmuuttoa ja kansanyhteisön maista tapahtuvaa ”historiallista” maahanmuuttoa kohdellaan eri tavoin.3

Mayn nousu valtaan

Brexit-äänestys 23. heinäkuuta 2016 vankensi puolueen sisäistä tapaa valita johtajansa. Cameronin ero (hän oli puolustanut unionissa pysymistä) merkitsi hänen potentiaalisten seuraajiensa lähes shakespearelaisen vaalikampanjan alkua. Ehdokkaisiin kuului ministerien Boris Johnsonin ja Michael Goven lisäksi Andrea Leadsom, joka oli hyvin esillä televisiokeskusteluissa. Kaikki kolme tunnettiin aktiivisesta sitoutumisesta brexitiin. He saivatkin nimekseen Brexiteers. Sana muistuttaa ilmaisuista ”buccaneers” ja ”musketeers”, hahmoista, jotka puolustavat romanttista ja idealisoitua versiota Britanniasta.

Paradoksaalisesti heidän radikaaliutensa vaikutti kuitenkin niin, että valituksi tuli maltillinen kompromissiehdokas May. Uuden tulokkaan epävakaa asema alkoi pian näkyä. Häntä ei valittu vuonna 1998 käyttöön otetulla perinteisellä menetelmällä: hän oli ainoa ehdokas, jota edustajat asiaa harkittuaan ehdottivat, joten hän ei tarvinnut puoluekentän hyväksyntää, mutta se nakertaa hänen legitiimiyttään.

May on pastorin tytär, aktiivinen anglikaani, ruuanlaiton ja kriketin harrastaja, ja jopa hänen persoonallisuutensa herättää epäilyksiä. Viestimet ruoskivat hänen päättämättömyyttään ja hänen empatian puutettaan: pääministeri kieltäytyi tapaamasta Grenfellin tornin tulipalon uhreja 14. kesäkuuta 2017 tai ilmaisemasta minkäänlaista myötätuntoa pienituloisille. Kun esimerkiksi muuan sairaanhoitaja selitti, ettei hän tule toimeen kuun lopussa, May vastasi: ”Raha ei putoa taivaasta!”

Maassa, jossa henkevyyttä pidetään kansallisaarteena, nokkeluuden puute pisti silmään puoluekokouksessa 2017: May vain tuijotti ällistyneenä, kun eräs koomikko keskeytti hänen puheensa ja ojensi hänelle eropaperin. Ja kun muuan journalisti kysyi häneltä, mikä on suurin hänen koskaan tekemänsä typeryys, hän vastasi: ”Vehnäpellolla juokseminen.” Henkevämpänä pidetty vastustaja Boris Johnson saikin lukuisat naurajat puolelleen.

Huumorintajun puutteen rinnalla on poliittisen selvänäköisyyden puute. Huhtikuussa 2017 May ilmoitti ennenaikaisista vaaleista (jotka järjestettiin kaksi kuukautta myöhemmin), joiden hän arvioi vahvistavan asemaansa parlamentissa. Mutta pääministeri ei juuri vaivautunut kampanjoimaan – toisin kuin työväenpuoluetta edustava vastustajansa Jeremy Corbyn. Koska puoluejohtaja kieltäytyi kiertämästä maata ja osallistumasta televisiokeskusteluihin – äänestäjille jäi hänestä karvas käsitys.

Kaksi australialaista kampanjajohtajaa Mark Textor ja Lynton Crosby olivat vakuuttuneita, että viestintä voidaan keskittää Mayn hahmoon, ja heidän vaikutuksestaan vuoden 2017 kampanja organisoitui iskulauseen ”voimakas ja vakaa hallitus” ympärille. Loputtomiin toisteltu viesti tukahdutti paikallisehdokkaat. May, puolueensa lippulaiva, sai huomata, että häntä arvosteltiin etäisyydestä ja spontaaniuden puutteesta: pian puhuttiin ”Maybotista”, robottimaisesta Maysta.

Vaalit olivat fiasko. Yliopistotutkijoiden Tim Balen ja Paul Webbin mukaan äänestäjiä tavoiteltiin ilman tervettä järkeä: puolueaktiivit lähtivät data­kokoelmien (eikä suinkaan paikallisgallupien) pohjalta kotitalouksiin, joiden konservatiivivastaisille tunteille ei voinut mitään.4 Käännytysinnon tarkoitus oli saada epäröivät äänestäjät muuttamaan mieltään, mutta se oli tuomittu epäonnistumaan.

Äänestys heikensi pääministerin asemaa parlamentissa entisestään. Hänellä ei enää ole siellä ehdotonta enemmistöä ja hänen täytyi tehdä kiistelty liitto pienen pohjoisirlantilaisen unionistipuolueen kanssa ­(Democratic Unionist Party, DUP). DUP on moraalikysymyksissä äärikonservatiivinen ja puolustaa Pohjois-Irlannin tiukkaa sitoutumista kruunuun. Brexitin taustaa vasten tällainen valjakko vaikeuttaa pohdiskelua Pohjois-Irlannin asemasta sekä sen ja Irlannin rajasta.

Konservatiivien moninainen ideologia

Yksi Mayn päävaikeuksista on puolueen ideologinen heterogeenisyys, yksi sen pääpiirteistä. Puolueen johtoajatuksia ovat pragmatismi ja vallitseviin oloihin sopeutuminen. (Jo vuonna 1861 liberaaliajattelija John Stuart Mill sanoi konservatiiveja ”typerimmäksi puolueeksi”.)5 Tämä paljastaa rakenteelliset ristiriidat: yhtäältä kieltäydytään ideologisista kehyksistä, koska niitä pidetään kelvottomina dogmeina, mutta toisaalta todelliset periaatteet ja arvot ovat ankkuroituneet niin syvälle, että ne aiheuttavat ratkaisemattomia jännitteitä. Tietyt jakolinjat jäsentävätkin puoluetta niin, että voidaan puhua historiallisesta jatkuvuudesta. Yliopistotutkija Timothy Heppellin mukaan ne organisoituvat kolmen peruskysymyksen ympärille: talousliberalismin, kulttuuriliberalismin ja kansallisen suvereenisuuden.6

Keskustelu talousliberalis­mista juontuu aina puolueen alkuvaiheisiin saakka. Vuoden 1846 vehnälait saivat vastakkain vapaakauppapolitiikan kannattajat, jotka tahtoivat poistaa verot viljan vienniltä – he kokoontuivat Robert Peelin ympärille – ja protektionistit, jotka tahtoivat puolustaa maatalousaristokratian intressejä Benjamin Disraelin ympärillä. Kiistat valtion asemasta taloudessa ovat sittemmin ruokkineet moniarvoisuutta ja jakolinjoja. Kun 1980-luvulla wets (sananmukaisesti ”märät”) puolustivat valtion maltillista interventionismia, heitä vastassa olivat ultraliberaalit dries (”kuivat”) Margaret Thatcherin (pääministerinä 1979–1990) johdolla.

Eurooppa-kysymystä koskevat jännitteet ovat jo pitkään paljastaneet samantapaisen vastakkainasettelun: yhtäällä ovat hallitustenvälisen, liberaalin ja laajan isänmaiden Euroopan kannattajat, jotka kieltäytyvät rajoittumasta Euroopan mantereeseen ja sopeutumasta Brysselin ”saneluun”, ja toisaalla ovat euromyönteiset, jotka yleensä hyväksyvät entiseen Euroopan yhteisöön kuulumisen mukanaan tuomat rajoitukset hyväksymättä kuitenkaan ajatusta Euroopan liittovaltiosta.

Thatcherin vuosien jälkeen 1990-luvun alussa euroskeptikot yrittivät vesittää Maastrichtin EU-sopimuksen ratifioimisen, sillä sitä pidettiin lähtökohtana Euroopan liittovaltiokehitykselle ja kansallisen suvereeniuden surmaamisena. Mutta erityisesti sen jälkeen, kun Cameron valittiin puolueen johtoon, toryja ovat repineet myös suuret yhteiskunnalliset kysymykset. Hiljattain uudistajat, kuten Elizabeth Truss, ja traditionalistit, kuten äärirojalistinen linnanherra Jacob Rees-Mogg, kiistelivät abortista ja homoseksuaalien avioliitosta.

Vuoden 2008 finanssikriisi vankensi voimasuhteita. Euro­alueen maiden vararikkojen edessä kysymys kansallisesta suvereeniudesta, erityisesti tahdosta ”ottaa takaisin valta” maahanmuuttoasioissa, nousi niin keskeiseksi, että se johti yleisesti uuteen asenteeseen Euroopan unionissa pysymistä kohtaan.

Vaikka 51,9 prosenttia äänes­täjistä, ensisijaisesti Englannissa (erityisesti koillisosissa) ja Walesissa, äänestikin irtautumisen puolesta, vain 40 prosenttia konservatiiviedustajista sanoi äänestäneensä brexitin puolesta – eräät vakaumuksesta, toiset lojaaliudesta hallitukselle. Äänestystä seuraavana päivänä kaikki kuitenkin hyväksyivät kansan päätöksen. Kun työväenpuolueen edustaja Chuka Umunna 29. kesäkuuta 2017 esitti parlamentille, että työväenpuolueen mielestä Lontoon olisi välttämätöntä pysytellä yhteismarkkinoilla, kaikki toryedustajat kaikkein euromyönteisimpiä myöten hylkäsivät esityksen.

Pehmeä vai kova brexit

Vähitellen puolueen sisälle on ilmestynyt uusi murtumalinja. Yhtäällä ovat pehmeän brexitin kannattajat, kuten edustajat Kenneth Clarke, Nicky Morgan ja Anna Soubry sekä valtionvarainministeri Philip Hammond. He toivovat lukuisten työväenpuolueen edustajien tavoin, että maa säilyttää yhteyden Euroopan unioniin erilaisilla yhteistyösopimuksilla. Toisaalla ovat Johnsonin, Rees-Moggin tai ­Stephen Bakerin ympärille ryhmittyneet kovan brexitin kannattajat, jotka suunnittelevat irtautumista ilman sopimusta, jos neuvottelut kaatuvat. He toivovat samantapaista vapaakauppasopimusta kuin se, joka kytkee Kanadan Euroopan unioniin. Heidän tarkoituksenaan on saada paremmat mahdollisuudet toteuttaa ultraliberaalit uudistukset, joita he koko sydämestään toivovat.

Pääministerin ”Chequers-­suunnitelmassa” maan kuitenkin ehdotetaan pysyvän kauppatavaroiden yhteismarkkinoilla ja Pohjois-Irlannille tarjotaan erityistä tullijärjestelyä: tämä on punainen vaate brexitin kannattajille.

Eurooppa-kysymysten ohella on otettava huomioon, ettei Mayn imago ole enää samanlainen kuin se, joka teki hänestä suositun hänen johtaessaan puoluetta. Feministinen uudistaja on saanut antaa paikkansa traditionalistiselle konservatiiville, jolle maahanmuuton valvominen on pakkomielle. May tahtoo rajoittaa maahanmuuton muutamaan kymmeneentuhanteen uuteen tulokkaaseen vuodessa, kun maahan tulleiden määrä on Britanniassa kasvanut 177 000:sta (vuonna 2012) 318 000:een (2014). May puolustaa myös paluuta grammar schooleihin, julkisiin mutta valikoiviin kouluihin. Myös Thatcher kannatti näitä meritokratian symboleja.

Uusi autoritaarinen ja johtajavetoinen retoriikka

Vuoden 2017 vaaleissa puolueen manifestin allekirjoitti May, mutta sen kirjoitti puolueen ajattelija Nicholas Timothy, terästehtaan työntekijän poika Birminghamista, working-class Tory, työläisluokan konservatiivi. Hän muodosti turvallisuuspuheesta ja yhteiskunnallisesta konservatiivisuudesta yllättävän synteesin, sillä hän pyrki saamaan mukaan ne konservatiiviset työntekijät, joita vetää puoleensa Britannian itsenäisyyspuolue (UKIP).7 Neuvonantaja, jota jotkut pitävät Mayn ”aivoina”, kehotti ehdokasta palaamaan Disraelin one-nation-periaatteeseen. Siinä valtio puuttuu joskus asioihin, taistelee pankkijärjestelmän ylilyöntejä vastaan ja tahtoo paluuta eettisempään ja vastuullisempaan kapitalismiin.

Autoritaarinen ja johtovetoinen konservatiivinen puhe asemoituu Cameronin puheiden vastakohdaksi – Cameron on ­liberaali talouden lisäksi kulttuurisesti. Cameron edustaa finanssipiirejä lähellä olevaa etuoikeutettua eliittiä: ”Notting Hill Set” on Lontoon hienostokorttelien kerho, jonka kanssa May ei ole koskaan osannut olla tekemisissä luontevasti.

Vuonna 2017 konservatiivi­puolueen suosio kasvoi työväenluokan ja yksityisen sektorin työntekijöiden joukossa ja kuudessa työväenpuolueen brexit-myönteisessä vaalipiirissä Englannin koillisosassa. Entiset UKIP:n jäsenet yrittivät jopa soluttautua siihen, kuten Leave-kampanjan varainhoitaja Arron Banks. Samalla toryt voittivat kaksitoista paikkaa Skotlannissa, hyötyen epäilemättä puolueen brexitiä vastustavan paikallisjohtajan Ruth Davidsonin suosiosta.

Vaikka gallupit useimmiten julistavatkin uusissa vaaleissa voittoa työväenpuolueelle, konservatiivipuolue pitää edelleen kiinni vallankahvasta. Jakolinjat tuntuvat kuitenkin tympäisevän puolueaktiiveja yhä enemmän. 1980-luvun alussa, kun jäseniä oli 1,5 miljoonaa, konservatiivit olivat yksi Länsi-Euroopan suurimmista puolueista. Viimeisimpien arvioiden mukaan puolueella on nyt suunnilleen 124 000 jäsentä, vain vähän enemmän kuin Skotlannin kansallispuolueella (noin 118 000), kun taas työväen­puolueella on 550 000 jäsentä, joista monet ovat Corbynista innostuneita nuoria.8

Vaikka Cameron yritti tehdä joukkueeseensa nuorennusleikkauksen sosiaalisen median ja uuden teknologian avulla, konservatiivipuolueen suurena vaikeutena on vetää nuoria puoleensa: jäsenten keski-ikä on 57 vuotta ja yli puolet jäsenistä on jo viettänyt kuudettakymmenettä syntymäpäiväänsä.

Vaalipiirien paikallisosastot kärsivät verenvähyydestä, eikä niillä siksi ole tarpeeksi väkeä toteuttaa vaalikampanjoita kentällä. Työväenpuolueella taas on nuoria ja aktiivisia kannattajia.

Toryt ovat yrittäneet ratkaista ongelman kahdella tavalla. Yksi, perinteinen, on lähettää aktiivien linja-autot matkaan Lontoon päämajasta. Toinen, 2015 käynnistetty, on pestata kannattajia, jotka eivät ole puolueen jäseniä, kuljettamaan aktiiveja, jotka puolestaan maksavat jäsenmaksun. Jälkimmäistä keinoa on tahrannut kaksi skandaalia, jotka tekivät lopun kokeilusta ja paljastivat vuoden 2015 kampanjasta vakavia epäselvyyksiä. Kampanjan johtaja mobilisoi aktiiveja ja kannattajia RoadTrip-projektissa, mutta häntä syytettiin seksuaalisesta häirinnästä, ja vaalikomission raportti osoitti, että suurta osaa rahasummista, jotka koskivat erityisesti puolueeseen kuulumattomien kannattajien kuljettamista, ei ollut ilmoitettu verotukseen.

Britanniassa ei ole yleistä puoluetukijärjestelmää. Kun puoluetukia on, niiden tarkoitus on ennen kaikkea auttaa oppositiopuolueita toteuttamaan tehtävänsä parlamentissa. Aktiivipohjan hupeneminen on korostanut konservatiivipuolueen riippuvaisuutta etuoikeutetusta eliitistä, joka on peräisin liike-, finanssi- ja pankkimaailmasta. Itse asiassa toryt tukeutuvat vaikutusvaltaisten lahjoittajien verkostoon. Vuonna 2015 suorat lahjoitukset tai spekulatiiviset sijoitusrahastot (hedge funds) tuottivat puolueelle 32,8 miljoonaa puntaa sen 41,8 miljoonan punnan kokonaisbudjetista (hiljattaisimpien vaalikomission antamien tietojen mukaan).9 Samana vuonna työväenpuolueella oli suurempi budjetti – 51,1 miljoonaa puntaa – ennen kaikkea yksittäisten jäsenten jäsenmaksujen ansiosta.10

Iltapäivälehdet konservatiivien puolella

Britannian mediamarkkinoita hallitsee magnaatti Rupert Murdochin yhtymä News International (nykyisin News UK), ja sen syntymän jälkeen Britannian lehdistö on ollut yksi Euroopan vaikutusvaltaisimmista. Melkein koko lehdistö on enemmän tai vähemmän konservatiivipuolueen asialla lukuun ottamatta Daily Mirroria ja Guardiania. Vuodesta 2015 lähtien markkinoita on hallinnut kolme päivälehteä: The Sun, Daily Telegraph ja Daily Mail. Hyvin euroskeptisinä ne tukevat toryja aktiivisesti. Maltillisemmat The Times ja Financial Times puolustavat ajatusta koalitiosta liberaalidemokraattien kanssa.

Sen jälkeen, kun Tony Blair pestasi spin doctorikseen (viestintäneuvonantajakseen) Alastair Campbellin, pääministereillä on ollut tapana pestata entisiä ”populaarilehdistön” toimittajia viestintäjohtajiksi. Konservatiivit kuitenkin nimittivät tehtävään entisen tabloidin News of the Worldin toimittajan Andrew Coulsonin, joka oli sekaantunut puhelinkuunteluskandaaliin. Nimitys tahrasi Cameronin maineen, ja vuonna 2011 Cameron korvasikin Coulsonin televisiosta tulleella Craig Oliverilla.

Nykyisin lehdistön tuki organisoituu mediaseksikkäimpien konservatiivihahmojen ympärille, ja hyvin usein lehdet avaavat sivunsa heille myös kirjoittajina. Esimerkkinä Cameronin entinen valtiovarainministeri George Osborne, josta tuli vuonna 2016 London Evening Standardin päätoimittaja, ja ennen kaikkea Johnson, joka aloitti uransa journalistina. Heinäkuussa 2018, heti erottuaan hallituksesta, Johnson solmi vuoden sopimuksen The Daily Telegraphin kanssa. The Independentin mukaan uudessa tehtävässään hän tekee ”enemmän tuhoja kolumnillaan kuin hän koskaan teki ulkoministerinä”.11

Toryjen vaikutusvaltaisiin äänitorviin kuuluvat myös 1980-luvulla syntyneet ajatushautomot. Niitä on tullut koko ajan lisää ja ne ovat ravinneet puoluetta siitä lähtien. Niihin kuuluvat Institute of Economic Affairs ja Centre for Policy Studies, jotka ovat historiallisesti kytköksissä thatcherismin nousuun. Tuoreemmat hautomot, kuten Policy Exchange ja Bright Blue, syntyivät Cameronin aloittamien uudistusten yhteydessä. Ranskan Emmanuel Macronin kokemukset tuntuvat tuottaneen jäljittelijöitä kanaalin toiselle puolelle ryhmässä nimeltä Onward (”eteenpäin”, joku sanoisi jopa ”liikkeelle”). Tämä edustaja Neil O’Brienin syksyllä 2017 perustama ajatushautomo pyrkii yhtä aikaa houkuttelemaan sekä äänestäjiä Englannin pohjoisosista että kosmopoliittisempia ja liberaalimpia äänestäjiä pääkaupungista.

Mutta kesäkuun 2016 kansanäänestyksen jälkeen brexit tuntuu hallitsevan koko poliittista keskustelua ja niin ollen myös ajatushautomoverkostoa, joka muotoilee puolueen ideo­logian. Nyt keskeisessä osassa on Open Europe. Kaikkein euro­skeptisimpiä edustajia yhdistää European Research Group, jonka aiemmat euroskeptikot perustivat 1990-luvun alussa estämään Maastrichtin sopimuksen ratifioinnin. He toivovat kahdeksankymmenen edustajan kapinaa, joka riittäisi luottamusäänestykseen ja erottamaan Mayn. Heidän unelmissaan Mayn tilalle tulisi Johnson.

ConservativeHome-blogin kyselyn12 mukaan yhä suurempi osa konservatiivien aktiiveista ja äänestäjistä (35 % puolueen jäsenistä) ajattelee, että vain Johnson – epäjohdonmukaisuudestaan, näennäisestä kursailemattomuudestaan ja lukuisista mokistaan huolimatta – hallitsee maan todellisuuden ja ristiriidat. Vielä parempaa: tämän instituutioihin ja Winston Churchillin elämäkertaan syvästi kiintyneen miehen eksentrisyys tekee hänestä heidän mielestään Britannian monien puolien ruumiillistuman. Siitä todistaa ihailu, jonka kohteena hän oli lokakuun 2018 puoluekokouksessa ja josta hän edelleen nauttii puoluetta lähellä olevissa sosiaalisissa verkostoissa.

Johnsonin valinta puolueen johtoon ei ole enää mielikuvitusta, sillä valinta on vuodesta 1998 lähtien ollut puolueen jäsenten käsissä. Siitä huolimatta pörrötukkainen Johnson on konservatiivien enemmistölle edelleen liian outo ja marginaalinen aivan kuten aristokraatti Jacob Rees-Mogg. Tässä tilanteessa May olisi edelleen ”vähiten huono” puolueen tärkeistä hahmoista.

1 Iso-Britanniassa oppositioryhmittymät muodostavat ministeri ministeriltä rinnakkaishallituksen, jota sanotaan ”varjohallitukseksi”.

2 Virginia Blackburn, Theresa May: The Downing Street Revolution. John Blake Publishing, Lontoo, 2016.

3 Agnès Alexandre-Collier, ”’Less stale, only slightly less male, but overwhelmingly less pale’: the 2015 new Conservative Brexiters in the House of Commons”, Parliamentary Affairs, Oxford, 15.6.2018.

4 Tim Bale & Paul Webb, ”’We didn’t see it coming’: the Conservatives”. Teoksessa Jonathan Tonge, Cristina Leston-Bandeira & Stuart Wilks-Heeg, Britain Votes 2017. Oxford University Press, ”Hansard Society”, 2018.

5 John Stuart Mill, Considerations on Representative Government. Kessinger Publishing, Lontoo, 2004 (ensimmäinen painos 1861).

6 Timothy Heppell, ”Cameron and liberal conservatism: Attitudes within the parliamentary Conservative Party and Conservative Ministers”, The British Journal of Politics and International Relations, vol. 15, no. 3, Lontoo, elokuu 2013; Timothy Heppell et al., ”The Conservative Party leadership election of 2016: An analysis of the voting motivations of Conservative Parlamentarians”, Parliamentary Affairs, vol. 71, no. 2, huhtikuu 2018.

7 Ks. Owen Jones, ”Colère sociale, vote à droite”, LMD 12/2014.

8 Ks. Allan Popelard & Paul Vannier, ”Renaissance des travaillistes au Royaume-Uni”, LMD 4/2018.

9 Alistair Clark, Political Parties in the UK. Palgrave Macmillan, Lontoo, 2018 (2. painos).

10 Rahoitusjärjestelmää säätelee vuoden 2000 laki nimeltä Political Parties, Elections and Referendums Act (PPERA), joka velvoittaa puolueet ilmoittamaan yli 7 500 punnan lahjoitusten alkuperän ja lahjoittajan verotuksellisen aseman.

11 Will Gore, ”Boris Johnson will do more damage writing his weekly column than he ever did as foreign secretary”, The Independent, Lontoo, 18.7.2018.

12 Paul Goodman, ”Our survey. Next Tory leader. Johnson stretches his lead at the top of the table”, ConservativeHome, 6.9.2018.

LMD 11/2018

Agnès Alexandre-Collier on brittiläisen sivilisaation professori Bourgogne-Franché Comtén yliopistossa ja Oxfordin Maison françaisen tutkija. Yhdessä Emmanuelle Avrilin kanssa hän on kirjoittanut teoksen Les Partis politiques en Grande-Bretagne (Armand Colin, Pariisi 2013). Suom. Tapani Kilpeläinen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Itsevarma kaveriporukka junaili brexitin
Vapaakaupan vahingoittamat

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *