Kun hallinto perustuu voimankäyttöön ja pakkoon

LAURENT BONELLI

Siitä olikin pitkä aika, kun mielenosoitukset viimeksi saivat vallanpitäjät huolestumaan yhtä pahasti. Keltaliiviliikkeen laajuus, kesto ja päättäväisyys ovat olleet Ranskan hallinnolle epämiellyttävä yllätys.

MIELENOSOITTAJIEN poliittisen aktiivisuuden, ammattialojen, asuinpaikkojen ja puoluekantojen kirjavuus on hämmentänyt hallituksen täysin. Protestiliike ei ole lähtenyt perinteisten puolueiden eikä ammattiliikkeen piiristä, vaan se koostuu monien eri osasten kokonaisuudesta eli ”hiljaisesta enemmistöstä”, jota vallanpitäjät väittävät edustavansa mutta jolta he eivät odota mitään muuta aktiivisuutta kuin vaaliuurnilla käymistä.

Yhdysvaltalaisen politiikan tutkijan Barrington Mooren klassikkoteos Injustice: The Social Bases of Obedience and Revolt tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää tämän pääosin spontaanin ja hyvin vähän koordinoidun liikkeen yhtäkkistä syntyä.1 Teos kirjoitettiin, kun yliopiston tutkijat yrittivät ymmärtää Yhdysvalloissa 1960- ja 70-luvuilla velloneita valtavia protestiaaltoja, ja se tarjoaa aivan uuden perspektiivin.

Kun klassinen kysymys kuuluu: ”Miksi ihmiset nousevat kapinaan?”, Moore kysyykin: ”Miksi he eivät tee sitä useammin?” Kun hänen kollegansa tarjoavat syiksi talouden epätasa-arvoa tai rotusyrjintää, Moore vastaa, että heidän mainitsemansa ilmiöt ovat olleet suorastaan traagisen pysyviä kautta historian, mutta ne eivät siltikään ole aina aiheuttaneet kansannousuja. Vaikka ne toki ovat kapinan välttämättömiä osatekijöitä, Mooren näkemyksen mukaan niistä on vaikea tehdä sen perussyytä.

Mooren lähtökohtana on laaja tutkimus saksalaisista työläisistä vuodesta 1848 aina 1930-luvun loppuun. Hän pohtii syitä siihen, miksi työläiset tavallisesti sopeutuivat paitsi heille epäsuotuisaan sosiaaliseen ja poliittiseen järjestelmään, myös elinoloihin, jotka olisivat paljon useammin voineet olla syynä järjestelmän hylkäämiseen.

Mooren tärkein päätelmä on, että vakaus riippuu ensisijaisesti niistä vastikkeista, joita vallankäyttäjät tarjoavat vallan­alaisille.

”Ilman vastaavuuden periaatetta – tai paremminkin ilman moraalista pakkoa, joka käsitteenä ei oleta sitoumusten tai velvoitteiden vastavuoroisuutta – on mahdotonta pitää yhteiskuntaa muuna kuin jatkuvan voimankäytön ja pakottamisen tuloksena.”

Moorelle tämän ”implisiittisen yhteiskuntasopimuksen” murtuminen on selityksenä hänen tutkimiinsa protesteihin. Hän huomauttaa, että se on usein seurausta perustavanlaatuisista teknisistä tai taloudellisista muutoksista, jotka sekoittavat pakan ja antavat mahdollisuuden heikentää siihen asti tarjottua vastikkeellisuutta. Kun tietyt eliittipiirit ”eivät enää pelaa entisillä säännöillä”, heistä tulee suuren yleisön silmissä ”siivelläeläjiä” ja he menettävät legitiimisyytensä.

Mooren analyysin ajankohtaisuudesta voi vakuuttua, kun palauttaa mieleen työelämän viimeaikaiset muutokset, jotka ovat ”tehneet vakaasta epävakaan”, jos käytetään sosiologi Robert Castelin muotoilua.2 Monet työssäkäyvistä ovat joutuneet toteamaan, että heidän normaalit elin­olonsa ovat rapautuneet niin pahasti, että heillä on täysi tekeminen saadakseen ”rahat riittämään kuukauden loppuun asti”, kuten keltaliivit muistuttavat.

Uudistuspolitiikka on lisännyt vastakkainasettelua

Tilannetta on entisestään pahentanut hyvinvointivaltion tarjoaman turvan vähittäinen purkaminen. Ranskassa sosiaaliturva on ollut keskeinen tekijä työn ja pääoman välisten ristiriitojen tasoittamisessa. Laadukkaiden julkisten palvelujen, kuten koulutuksen, terveydenhuollon, joukkoliikenteen, viestinnän ja energian edullinen saatavuus ja valtakunnallinen kattavuus ovat vähintään 1970-luvun puolivälistä lähtien rajoittaneet rakenteellisen turvattomuuden pahimpia seurauksia.

1990-luvun puolivälistä lähtien valtion uudistuspolitiikka on kuitenkin järkähtämättömästi vienyt julkisia palveluja kohti polarisoitumista.3

Kuka tajuaa miten kaukana nykyisin ovat toisistaan alueen suurimman kaupungin ja toisaalta keskisuuren tai pienen kaupungin sairaalat, tuomioistuimet tai korkeakoulut? Kannattavuus ja kilpailukyky näyttävät menneen edelle tavoitteesta tasoittaa sosiaalista ja alueellista epätasa-arvoa. Palvelujen käyttäjät kokevat jääneensä heitteille, ja palvelujen toteuttajat puolestaan joutuvat hämmentyneinä toteamaan oman toimeksiantonsa muuttuneen jyrkästi. Suuren yleisön pariin leviää epämääräinen tunne siitä, että aiemmin kaikille tarjolla ollut turva toteutuu nykyisin ainoastaan yhteiskunnan parempiosaisille.

Tunne epäoikeudenmukaisuudesta

Kun tilanne muuttuu näin voimakkaasti, se vaikuttaa väistämättä Mooren kuvaaman epäoikeudenmukaisuuden tunteen syntyyn ja selittää osaltaan keltaliiviliikkeen verojärjestelmää kohtaan osoittaman raivon.4 Nykyisin valtiovalta on kuitenkin menettänyt sovittelijan asemansa ja sen katsotaan kuuluvan samaan ”siivelläeläjien” katego­riaan talouseliitin kanssa. Liikenneympyröissä päivystävien keltaliivien suusta kuuluu jatkuvasti kritiikkiä kansanedustajien ja ministereiden elämäntyylistä – olipa se totta tai oletusta – ja viime vuosina paljastuneet skandaalit julkisten varojen kavalluksesta, verovilpistä tai rikollisista suhteista liikemaailmaan ovat omiaan ruokkimaan sitä.

Vallanpitäjien lausunnot tuntuvat vahvistavan sen, miten kaukana he ovat ”tavallisten ihmisten” maailmasta. Kun presidentti Emmanuel Macron julistaa, että ”rautatieasema on paikka, jossa menestyneet ihmiset törmäävät niihin, jotka eivät ole mitään” (3.7.2017), tai kun hänen edeltäjänsä tekee – yksityisesti – pilaa ”hampaattomista” köyhistä,5 he epäilemättä paljastavat syvään juurtuneet käsityksensä yhteiskunnasta. Heidän sanansa myös konkretisoivat sen syvän halveksunnan, joka määrittää kansalaisten kokemusta vallankäyttäjien asenteesta. Niinpä ihmisten mieliin pakkautunut raivo kohdistuu pelkkään presidentin nimeen, mistä kertoo iskulause ”Macron – häivy!”.

Kaikki poliittiset puolueet näyttävät menettäneen uskottavuutensa ja jopa vaihtoehtoista politiikkaa tarjoavat puolueet torjutaan, koska ne ovat osa ”systeemiä”. Tämä selittää sen, miksi yksikään puolue ei ole tähän mennessä kyennyt nousemaan keltaliiviliikkeen edustajaksi tai tarjoamaan sille muuta ehdotusta kuin uusien vaalien järjestämistä.

Tällaista torjuntaa vasten on mahdollista ymmärtää liikkeen pyrkimys järjestäytyä itse ja toimia suoraan. Liike ei huoli sen enempää virastoja, puolueita kuin ammattiliittoja välittämään toiveitaan eteenpäin eikä se käytä totuttuja protestoinnin kanavia, vaan se haluaa olla suorassa yhteydessä vallanpitäjiin.

Ensimmäisinä kohteina ovat presidentinpalatsi ja prefektinvirastot, jotka jotkut haluavat konkreettisesti vallata. Niiden jälkeen vuorossa ovat strategiset tiesulut liikenneympyröissä, moottoriteiden liittymissä ja tietullipaikoilla, rajoilla ja polttoainevarastoilla.

Kun kansa ilmaisee perinpohjaisen kyllästymisensä kollektiivisesti, kun tilanteesta puuttuvat sovittelijat, kun protestoijat ottavat käyttöön suoran toiminnan ja kun mielenosoituksia tukahduttamaan heitetään valtava määrä järjestysvallan edustajia, puhkeaa helposti väkivaltaisuuksia. Ei ole epäilystä siitä, etteikö muun muassa Pariisissa mellakointiin poliisia vastaan ja aineellisten tuhojen tekemiseen olisi osallistunut myös kokeneita aktivisteja. Media ja hallitus ovat korostaneet tätä ja osoittaneet sormella samaan aikaan ”autonomisti-anarkisteja” ja äärioikeistolaisia ryhmittymiä.

Mutta toiminnan laajuus sekä oikeuden eteen joutuneiden taustat osoittavat, että kyse ei ole pelkästään näiden ryhmittymien tekemisistä. Olisi vaikea syyttää pelkästään heitä esimerkiksi Puy-en-Velayn prefektinviraston sekä La Ciotat’n ja Narbonnen tietulliasemien polttamisesta tai eri puolilla Ranskaa, myös pikkukaupungeissa, tapahtuneista väkivaltaisista yhteenotoista.

Joitakin vuosia sitten eräs korkea järjestysvallan edustaja korosti väkivallan lähtevän vastapuolien välisestä suhteesta.

Hän totesi: ”Me virkavallan edustajina määrittelemme väkivallan lähtötason. Mitä korkeampi meidän tasomme on, sitä korkeampi se on myös mielenosoittajien parissa.”

Mielenosoitusten yhteydessä poliisi on pysäyttänyt valtavan määrän ihmisiä henkilöllisyyden tarkistamiseksi (pelkästään 8. joulukuuta tehtiin 1 723 tarkistusta), käyttänyt vesitykkejä, panssariavoneuvoja, helikoptereita ja jopa ratsupoliiseja, ampunut huikean määrän kyynelkaasukranaatteja (yli 10 000 kranaattia Pariisissa 1. joulukuuta) ja käyttänyt toistuvasti kumiluoteja. Poliisin strategia ei selvästi ole ollut paras mahdollinen jännitteiden rauhoittamiseen.

Kuuroja ja sokeita poliiseja

Nämä taktiset valinnat ovat seurausta Ranskan poliisin ja santarmien ”ylhäisestä yksinäisyydestä”, mikä tekee heistä kuu­roja­ ja sokeita heidän virkaveljiensä muualla Euroopassa kehittämille tavoille lieventää ja purkaa jännitteitä. Ranskassa 20 vuotta harjoitetun turvallisuuspolitiikan turvin poliisin valta ja itsemääräämisoikeus ovat kasvaneet merkittävästi. Poliisin toimintatavat terrorismin vastaisessa taistelussa ja pikkurikollisuuden tai katumellakoiden taltuttamisessa kyseenalaistetaan vain harvoin.

Ranskan poliisi on niin vakuuttunut oman osaamisensa vahvuudesta, että se voi aivan ”luontevasti” käyttää tekniikkaansa myös muissa tilanteissa ja muihin kohteisiin. Jokin aika sitten Pariisin esikaupungissa Mantes-la-Joliessa poliisi taltutti lukiolaisten mielenosoituksen pakottamalla kymmeniä nuoria polvilleen maahan kädet niskan takana. Siitä levinneet kuvat olivat shokki suurelle yleisölle. Tämä on kuitenkin varsin yleinen poliisin käytäntö tietyissä lähiöissä.

Suurin osa kansanedustajista ja muista valtuutetuista kannustaa poliisia käyttämään tällaisia voimakeinoja ja taktiikoita, koska niissä nähdään tilaisuus osoittaa ”horjumattomuutta”, jonka katsotaan olevan poliittisesti kannattavaa. Tarvittaessa itsensä voi aina vapauttaa vastuusta syyttämällä väkivaltaisuuksista pelkästään ”huligaaneja”. Siinä media on voitontavoittelussaan mielellään mukana, ja sillä on jatkuva mellakka- ja tuhokuvien nälkä.

Vallanpitäjät ovat todennäköisesti arvioineet huonosti sen, miten tuhoisat seuraukset heidän valitsemallaan strategialla on heidän legitiimiyteensä. He nimittäin antavat itsestään kuvan, jonka mukaan he eivät kykene säilyttämään paikkaansa muutoin kuin poliisin kilpien ja pamppujen sekä välittömien oikeudenkäyntien suojelemina. Näin he vahvistavat mielikuvaa, että heidän valtansa perustuu pelkästään ”jatkuvaan voimankäyttöön ja pakottamiseen”, joiden haurauden Moore on osoittanut. Pitkällä aikavälillä yhteiskunnallisen ja poliittisen vakauden takeena on kuitenkin nimenomaan vallankäyttäjien tarjoamien hyväksyttävän tasoisten vastikkeiden vastaavuuden periaate.

”Ranskalaiset eivät kuuntele Macronia.”

Éric Le Boucher, Les Échos, 16. marraskuuta 2018.

”Köyhä maa on ensisijaisesti maa, jossa ei ole enää rikkaita.”

Nicolas Doze, BFMTV, 5. joulukuuta 2018.

”Järjestyksen voitto [merkitsee] keltaliiviliikkeen joutsenlaulua.”

Michel Wieviorka, BFMTV, 8. joulukuuta 2018 järjestettyjen mielenosoitusten yhteydessä.

”Suuri osa ranskalaisista ja heidän johtajansa puhuvat eri kieltä ja se kiihdyttää kriisiä. Monet keltaliivit sanovat kokevansa, että heitä halveksitaan, kun he eivät ymmärrä [vallanpitäjien] puheita tai toimenpiteitä. He kokevat, että heidät ohitetaan.”

Renaud Pila, Twitter, 10. joulukuuta 2018.

 ”Minimipalkka, ylityöt, eläkkeet, rikkaimpien osallisuus: Macronin puhe vastasi moniin keltaliivien odotuksiin. Ne, jotka nyt vaativat mielenosoitusten jatkamista, ajavat muita – häpeällisiä – päämääriä kuin ostovoiman nostaminen.”

Jean-Michel Aphatie, Twitter, 10. joulukuuta 2018.

 ”Minä kutsun ’täysidiootiksi’ sitä, joka polvistuu ilman, että hänet pakotetaan siihen, ja väittää sitä kumouksellisuudeksi. Se tarjoaa pelkästään kuvan vapaaehtoisesta orjuudesta.”

Raphaël Enthoven kommentoi useiden mielenosoittajien polvistumista solidaarisuuden eleenä Mantes-la-Jolien lukiolaisia kohtaan, Twitter, 11. joulukuuta 2018.

”Emmanuel Macronin eilen julkistamat toimenpiteet vastaavat olennaisimpaan osaan vaatimuksista.”

Geoffroy Roux de Bézieux, Ranskan työnantajien keskusliitto Medef, Europe 1, 12. joulukuuta 2018.

1 Barrington Moore Jr, Injustice: The Social Bases of Obedience and Revolt, M. E. Sharpe, New York, 1978.

2 Robert Castel, Les Métamorphoses de la question sociale. Une chronique du salariat, Fayard, ”L’espace du politique” -kokoelma, Pariisi, 1999.

3 Laurent Bonelli ja Willy Pelletier, ”De l’État-providence à l’État manager”, LMD 12/2009, sekä Bonnellin ja Pelletier’n toimittama L’État démantelé. Enquête sur une révolution silencieuse, La Découverte, ”Cahiers libres” -kokoelma, Pariisi, 2010.

4 Alexis Spire, ”Aux sources de la colère contre l’impôt”, LMD 12/2018.

5 Valérie Trierweilerin siteeraamana teoksessa Merci pour ce moment, Les Arènes, Pariisi, 2014.

LMD 1/2019

Suom. Kirsi Kinnunen

Ranskan keltaliivit saivat presidentin taipumaan
Itsevarma kaveriporukka junaili brexitin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *