Näköalattomuutta vironvenäläisittäin

 

Andrei Ivanov: Kourallinen tomua 

Aviador 2018 Suom. Jukka Mallinen

VIROLAINEN nykytodellisuus on suomalaisille verrattain tuttua, mutta vironvenäläisten maailma on valtaosalle tuntemattomampi. Tähän todellisuuteen – tai ainakin yhteen versioon siitä – pääsee kurkistamaan Andrei Ivanovin Kourallinen tomua -teoksen kautta. Virossa asuva Andrei Ivanov on Baltian johtava venäjänkielinen nykykirjailija, ja Kourallinen tomua on ensimmäinen häneltä suomennettu teos – kulttuuriteko tämäkin Aviador-kustantamolta.

Kirjan vironvenäläinen päähenkilö palaa Tallinnaan monen vuoden ulkomailla oleskelun jälkeen. Poissaolon aikana kotimaa on kovin muuttunut, eikä omaa paikkaa tahdo löytyä – jos sellaista alun alkaenkaan on vironvenäläisellä Virossa ollut. Läntinen Eurooppa hönkii yhä nopeammin kansainvälistyvän Viron niskaan, ja talouden kiiltä­vien rattaiden kyytiin pitäisi osata loikata yksilönkin.

Päähenkilöä ei teoksessa nimetä, ja syystäkin. Päähenkilö kokee olevansa ei kukaan, ei mitään, hukassa: hän jää täydelliseksi sivulliseksi sekä omassa elämässään että yhteiskunnassa. Töitä löytyy, mutta ei intohimoa, ei tyydytystä, puhumattakaan riittävästä toimeentulosta. Vaimonkin päähenkilö löytää – oikeastaan toisinpäin – mutta suhde jää sekin etäiseksi: mies kun kaipaisi yhteistä rauhaa ystävien tapaamisen ja rientojen sijaan. Mies tuntuu kaipaavan rauhaa ihan kaikelta. 

Päähenkilön ulkopuolisuuden tunteeseen vaikuttaa myös se, että virolaisten ja vironvenäläisten välillä on syvä juopa. Teoksessa (kuten tosielämässäkin) tämä yhteiskunnallinen hankaus tulee näkyvimmin esiin neuvostosotilaiden hautamuistomerkin eli Pronssisoturi-­patsaan ympärille kehittyneessä konfliktissa, jonka vaiheita seurataan kirjassa kuluvan reilun kolmen vuoden aikavälillä. 

Vaikka päähenkilöllä on ympärillään oma vironvenäläinen yhteisönsä, ei hän heidänkään joukkoon koe kuuluvansa. Hän ei ymmärrä, miksi vuosi pitäisi vaihtaa venäläisittäin jo kello 23 Viron aikaa tai miksi hänen pitäisi käydä nauttimassa venäläisestä teatterista. Päähenkilö tuntuu miettivän, onko venäläisyyskään lopulta niin hieno asia.

Päältäpäin katsoen länteen päin kasvonsa kääntänyt Viro on mahdollisuuksien maa, mutta Ivanovin päähenkilö on ymmällään: mitä minun pitäisi tavoitella ja miksi minun pitäisi haluta kaikkea sitä? Vaikka teos sijoittuu digiajan ensisarastukseen, kirjan teema osuu myös omaan todellisuuteemme: kun maailma ympärillä viilettää eteenpäin, ehdimmekö ajatella, mitä oikeasti haluamme ja etenkin tarvitsemme? Mistä löytyy onni ja miltä se näyttää?

Ilahduttavinta kirjassa on Ivanovin kekseliäästi, jopa villisti käyttämä kieli, joka auttaa lukijaa nauttimaan päähenkilön melko apaattisesta ja synkästäkin seurasta. ”Hänen punaisilla poskillaan loiskahteli aron huimapäisyys ja loimusivat mustalaisnuotiot”, kuvaa päähenkilö appiukkoaan. ”Hän tuoksuu hyvältä ja nitisee kuin upouusi kuminen leikkikalu”, kommentoi hän kollegaansa. Konservatiivinen lukija ei löydä vertauskuvista järjen häivää, mutta Ivanovin luomat absurdit mielikuvat tempaavat mukaansa. 

Emilia Miettinen

Sodanlietsojat
Enää ei ole mitään mihin uskoa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *