Ranskan keltaliivit saivat presidentin taipumaan

Serge Halimi

Kolme keltaliiviä vuorotteli Pariisin Place de l’Opéralla 15. joulukuuta lukemassa ”Ranskan kansalle ja tasavallan presidentti Emmanuel Macronille” osoitettua puhetta. Heti kärkeen tekstissä todettiin: ”Tämä liike ei kuulu kenellekään, se kuuluu kaikille. Sen takana on kansa, joka neljänkymmenen vuoden ajan on saanut seurata, miten siltä riistetään kaikki, mikä antoi sille mahdollisuuden uskoa tulevaisuuteensa ja suuruuteensa.”

Polttoaineverosta liikkeelle lähtenyt viha päätyi näin alle kuukaudessa yleisdiagnoosiin, joka on luonteeltaan yhtä aikaa sosiaalinen ja demokraattinen.

Heikosti organisoituneita väestönosia yhteen kokoavat liikkeet politisoituvat nopeasti. Jopa niin nopeasti, että ”kansa” huomasi ”tulevaisuutensa riistetyn” vain vuosi sen jälkeen, kun se oli kohottanut johtoonsa miehen, joka oli lakaissut tieltään neljänkymmenen vuoden ajan maan johdossa vuorotelleet kaksi puoluetta.

Ja maan johtaja antoi periksi. Aivan kuten ennen häntä olivat antaneet muutkin samasta puusta veistetyt ihmelapset, nuoria, hymyileviä ja nykyaikaisia hekin: esimerkiksi Laurent Fabius, Anthony Blair ja Matteo Renzi. Liberaaliporvariston pettymys oli suunnaton. Viime vuoden Ranskan presidentinvaalit – ihme, jumalallinen yllätys, kaitselmusta suorastaan – olivat saaneet sen toivomaan, että Ranska oli muuttunut onnellisten saareksi keskellä rääkättyä länttä. Kun Macron kruunattiin ja ”Oodi ilolle” soi taustalla, brittiläinen viikkolehti The Economist ilmaisi kansainvälisen hallitsevan luokan tunteet kansikuvassaan täydellisesti esittämällä hänet kävelemässä vetten päällä kuin Jeesus, tyylikkäässä puvussa ja hymy huulilla.

Ihmelapsi ei kuitenkaan pysynyt pinnalla. Hän luotti liikaa intuitioonsa ja ylenkatsoi muiden taloudellisia vaikeuksia. Vaalikampanjan aikana yhteiskunnallinen ahdinko oli pelkkä lavaste, jonka tarkoitus oli vain selittää, miksi väärin äänestävät tekevät niin kuin tekevät. Mutta sitten, kun ”vanhat suuttumuksenaiheet” kasaantuivat eikä niistä kärsivistä piitattu vaan hankittiin vielä uusiakin vihoja niskoille, ”hirviö”,1 kuten sisäministeri Christophe Castaner sitä kutsui, tuli ulos laatikostaan. Silloin kaikesta tuli mahdollista.

Ranskan vasemmiston aktiivinen unohtaminen selittää, miksi keltaliivien liikkeen rinnakkaisuuksista kesäkuun 1936 tehdaslakkoihin on puhuttu niin vähän. Yläluokka on yllättynyt samalla tavalla nähdessään työläisten elinolot ja sen, miten he vaativat arvokkuutta: ”Kukaan sellainen, joka ei tunne tätä orjan elämää”, selitti filosofi ja työläisaktivisti Simone Weil silloin, ”ei pysty ymmärtämään, mikä tässä on ratkaisevaa. Tämä liike on aivan muuta kuin mikään yksittäinen vaatimus, on tuo vaatimus sitten miten tärkeä tahansa. – – Se on sitä, että kun on aina antanut periksi, kestänyt kaiken, saanut sietää vaieten kuukausien ja vuosien ajan, niin uskaltaa vihdoin nousta pystyyn ja seistä suorana. Ryhtyy vuorostaan puhumaan.”2

Kun Léon Blum puolestaan viittasi Matignonin sopimuksiin, jotka johtivat palkallisiin lomiin, neljänkymmenen tunnin työviikkoon ja palkankorotuksiin, hän kertoi kahden työnantajapuolta edustaneen neuvottelijan sananvaihdosta: ”Kun herra Ducheminille näytettiin eräitä palkkatasoja, kuulin hänen sanovan herra Richemondille: ’Miten tämä on mahdollista? Miten me olemme voineet sallia tämän?’”.3

Mahtoiko Macron saada samanlaisen valaistumisen kuullessaan keltaliivien kertovan arkipäivästään? Silmät tiukasti teleprompterissa, jännittyneenä ja varsin kalpeana hän joka tapauksessa myönsi, että ”heiltä vaadittiin liian suurta ponnistusta” eikä ”se ollut oikeudenmukaista”.

”Miten olemme voineet sallia tämän?”

Keltaliivien ansiosta kaikki tietävät entistä paremmin, millaisiin epäoikeudenmukaisuuksiin nykyhallitus on syyllistynyt. Vuonna 2017 asumistuen saajat saivat viisi euroa vähemmän kuukaudessa, kun samaan aikaan poistettiin pääomaveron progressio. Varallisuusverosta luovuttiin, ja eläkeläisten ostovoimaa heikennettiin. Eikä unohdeta sitä, mikä käy kaikkein kalleimmaksi: yrityksille kilpailukyvyn ja työllisyyden tukemiseksi myönnetyn verohyvityksen (CICE) ”kirjanpidon yksinkertaistamista”. Ensi vuonna valtionvarainministeriö maksaa siis verohyvityksen kaksi kertaa Euroopan rikkaimmalle miehelle Bernard Arnault’lle. Vuonna 2019 pelkästään tämä toimenpide tulee maksamaan 40 miljardia euroa, siis 1,8 prosenttia bruttokansantuotteesta. Summa on yli sata kertaa suurempi kuin asumistuen leikkauksilla saatu säästö.

Jacline Mouraud julkaisi verkossa viisiminuuttisen ”suutahdusvideon”, joka oli osaltaan käynnistämässä keltaliivien liikettä, ja kysyi videolla kolmeen kertaan: ”Mitä te oikein teette niillä rahoilla?” Tässä vastaus.

Kun tankin täyttäminen maksaa hillittömästi ja autoja valvotaan pikkutarkasti, suuttumus kiehahtaa pintaan. Pankit rikastuvat myöntämillään luotoilla mutta ”uudelleenryhmittelevät” eli sulkevat toimipisteitään säästösyistä. Ja niin ne sulkevat asiakkaan tilinkin, jos tämä sattuu kirjoittamaan šekin varmistamatta ensin, että tilillä on vielä kuun lopussakin katetta.

Eläkeläiset ovat jo valmiiksi ahtaalla, mutta hallitus kuppaa heitä aivan kuin he olisivat Ali Baban aarreluola. Naisilla, jotka joutuvat kasvattamaan lapsensa yksin, on vaikeuksia saada elatusmaksuja entiseltä kumppaniltaan, joka usein on yhtä köyhä kuin he itsekin. Joidenkin pariskuntien täytyy erimielisyyksistä huolimatta asua yhdessä, koska he eivät pysty maksamaan kahta vuokraa.

Uusia välttämättömiä menoja, internetiä, tietokonetta ja älypuhelinta ei suinkaan makseta siksi, että voitaisiin huvitella katselemalla elokuvia Netflixistä, vaan koska postin, verottajan ja valtionrautateiden palvelut on rationalisoitu ja puhelinkopitkin ovat kadonneet. Enää ei ole mahdollista elää ilman tietotekniikkaa.

Neuvolat suljetaan, kaupat kuihtuvat, Amazonin varastot leviävät kaikkialle. Koko tämä yhteiskunnallisen hämmentymisen, anomian, teknologian luomien pakkojen, täytettävien lomakkeiden, tuottavuuden mittaamisen ja yksinäisyyden maailma on olemassa suunnilleen samanlaisena muuallakin kuin Ranskassa. Sille ei ole vaihtoehtoja, on poliittisen johdon suuntaus millainen tahansa, ja se oli olemassa jo ennen Macronin valintaa. Ranskan presidentti tuntuu kuitenkin rakastavan tätä uutta maailmaa. Hän tuntuu tehneen siitä yhteiskuntahankkeensa. Siksikin häntä vihataan.

Mutta eivät kaikki suinkaan vihaa häntä: monet hyvin toimeentulevat, koulutetut ja metropolien asukkaat juovat samaa optimismin nektaria kuin Ranskan presidentti. Niin kauan kuin maa on rauhallinen – tai epätoivoinen – maailma ja tulevaisuus kuuluvat heille.

Muuan keltaliivi omistaa omakotitalon – 1970-luvulla se oli sosiaalisen nousun symboli – ja ironisoi katkerasti: ”Kun lentokoneet lentävät matalalta tontin yli, sitä miettii: ’Kappas, pariisilaiset ne voivat lähteä vaikka lomalle. Ja jättävät perässään meille vielä lentopetroliakin’.”4

EU antaa Ranskan syyllistyä kuolemansynteihin

Macron voi luottaa muihinkin tukijoihin, esimerkiksi Euroopan unioniin. Kun Britannia käpertyy taas saarilleen, Unkari viittaa EU:lle kintaalla, Italia tekee mitä tahtoo ja Yhdysvallat vielä rohkaisee tätä kaikkea, EU:lla ei ole varaa luopua Ranskasta tai rangaista sitä kuin Kreikkaa, kun se ylittää tilinsä. Vaikka Macronin asema onkin heikentynyt pahasti, hän on yksi viimeisistä urheista pelinappuloista liberaalin Euroopan šakkilaudalla. Bryssel ja Berliini pitävät huolen, että hän kestää.

Ranskan presidentti julisti lopulta hyväksyvänsä useita keltaliivien vaatimuksia, mikä merkitsi budjettialijäämän nousemista pyhän kolmen prosentin rajan yli. Puhuessaan asiasta neljä päivää aiemmin Euroopan talouskomissaari Pierre Moscovici ei kuitenkaan murissut ja uhkaillut saadakseen Macronin luopumaan sopimattomasta suunnitelmastaan. Sen sijaan hän ei pitänyt tilannetta mitenkään ongelmallisena.

”Olen vakaus- ja kasvusopimuksen vartija, mutta minun tehtäväni ei ole sanoa tuolle tai tälle maalle: ’Teidän täytyy leikata niitä tai näitä sosiaalikuluja, teidän täytyy kajota tähän tai tuohon veroon’”, Moscovici sanoi ja jatkoi: ”Kolmen prosentin sääntö ei ole pääasia. Kuulin, kun [Ranskan budjettiministeri] Gérald Darmanin sanoi, että ’2,9 tai 3,1 ei ole sama asia kuin helvetin ja taivaan ero’. Hän ei ollut vallan väärässä, ja on Ranskan oma asia päättää, mitä se tekee. En aio sanoa tänään, että ’Ranskaa uhkaavat sanktiot, koska sen budjetti on liian alijäämäinen’” (France Inter, 6.12.2018).

Espanjalaisten, italialaisten ja kreikkalaisten kannattaa muistaa tämä lausunto ja myös Ranskan seuraavan hallituksen kannattaa pitää tekstiote mukana siltä varalta, että sen vapaus toimia talousasioissa kyseenalaistetaan eikä sen budjettiylityksiä hyväksytä.

”Kriisiaikana luvut ovat toissijaisia”, Macron sanoi parlamenttienemmistölleen perustellessaan kymmenkunnan miljardin euron budjettialijäämän, josta hän juuri oli kertonut. Angela Merkel kannatti ranskalaiskumppaninsa vetäytymisliikettä melkein heti, sillä pitihän tämän ”reagoida ihmisten valituksiin”. Ranskan oikeisto-oppositio puolestaan kiirehti vaatimaan mielenosoitusten lopettamista. Porvaristo tajuaa kyllä oman etunsa ja osaa vetää yhtä köyttä, kun talo palaa.

Pelastaakseen Macronin työnantajapuoli jopa rohkaisi yrityksiä maksamaan työntekijöilleen poikkeuksellisia bonuksia – ja työnantajien keskusjärjestön puheenjohtaja vaati peräti minimipalkan korottamista. Markkinamyönteinen lehdistökin lopetti ivaamisen, kun vallanpitäjät olivat todellisessa pulassa: ”Toistaiseksi täytyy tunnustaa, että maan johto onnistui pitämään kiinni keskeisistä asioista”, tiivistettiin Le Figaron pääkirjoituksessa tasavallan presidentin puheen jälkeen. ”Investointeja suosivat veroratkaisut (varallisuusveron osittainen poistaminen, säästöjen flat tax) säilyvät ennallaan, samoin yrityksiä raskauttavien maksujen ja verojen alennukset. Toivottavasti tämä jatkuu!”5

Toive saattaa täyttyäkin. Valtaa ei ole lyöty maahan; se on noussut takaisin pystyyn viidennen tasavallan instituutioiden ja parlamenttienemmistönsä tukemana. Parlamenttienemmistö on sille sitäkin uskollisempi, koska se tietää olevansa sille velkaa kaikesta. Valta on myös tehnyt selväksi, ettei sen julistama liberalismi estä sitä lähettämästä panssariautoja Pariisiin ja pidättämästä ennakoivasti satoja mielenosoittajia (1 723 ihmistä 8. joulukuuta), aivan kuten oli tehty jo kahdella peräkkäisellä viikolla. Se ei ole myöskään epäröinyt lietsoa pelkoa: presidentin palatsista varoitettiin ”kovasta ytimestä”, joka on tullut Pariisiin ”tappamaan” ja viitattiin vieraiden valtojen salaliittoon – jonka takana on tietysti Venäjä. Nostamalla etualalle ”maahanmuuttokysymyksen” Macron todisti lisäksi, että hänellä on taipumusta poliittiseen kyynisyyteen.

Valta voi myös väittää, etteivät keltaliivit ole ottaneet huomioon kansainvälistä järjestelmää. Tasavallan presidentin pyrkimys ”olla kuin Jupiter” ja hänen symbioosinsa finanssi- ja kulttuurimaailman kanssa loivat itse asiassa illuusion, että hänen politiikkansa juontuu henkilökohtaisista oikuista ja että hän niin ollen voisi siis muuttaa sitä radikaalistikin. Ranskalla ei kuitenkaan ole enää omaa valuuttaa, sen julkiset palvelut on alistettu Euroopan kilpailuttamispolitiikalle, saksalaiset viranomaiset syynäävät sen budjettia pikkutarkasti ja sen kauppasopimukset neuvotellaan Brysselissä. Mutta keltaliivien laajimmalle levittämien neljänkymmenenkahden vaatimuksen luettelossa sana ”Eurooppa” ja adjektiivi ”eurooppalainen” eivät esiinny kertaakaan.

Lisäksi liikenneympyröiden valloittajat ja heidän kannattajansa tuntuvat kiinnostuneemmilta protestoimaan parlamenttiedustajien määrää ja ministerien etuoikeuksia vastaan kuin syyttämään hallitsijoitaan voimattomuudesta. Fordin tapauksesta opittiin, että yhdysvaltalaisen ylikansallisen yrityksen johtaja ei edes suvaitse ottaa ranskalaisen ministerin puhelua vastaan, vaikka yhtymä on juuri ilmoittanut, että sen tehdas Blanquefortissa suljetaan ja kahdeksansataa työntekijää joutuvat työttömiksi.6

Yhteiskunnallinen ihme

Kun Pierre Bourdieu kaksikymmentä vuotta sitten analysoi työttömien liikettä talvella 1997–1998, hän piti sitä ”yhteiskunnallisena ihmeenä”, joka ”pelastaa työttömät ja heidän myötään päivä päivältä yhä lukuisammat epävarmuuden koettelemat työläiset näkymättömyydeltä, eristyneisyydeltä, hiljaisuudelta, sanalla sanoen olemattomuudelta.”7

Keltaliivien yhtä ”ihmeellinen” ja paljon voimakkaampi esiinnousu kertoo yhä suurempien väestöryhmien asteittaisesta köyhtymisestä. Mutta se kertoo myös ehdottomasta, vastenmielisyyttä muistuttavasta uhmasta tavanomaisia edustuskanavia kohtaan: liikkeellä ei ole johtajia eikä tiedottajaa, se hylkää puolueet, sysää ammattiliitot syrjään, ei piittaa intellektuelleista ja taistelee viestimiä vastaan. Sen suosio saattaa kummuta juuri tästä, ja se on säilyttänyt suosionsa väkivallasta kertovien kuvienkin jälkeen, vaikka ketkä tahansa muut vallanpitäjät olisivatkin jo kääntäneet ne omaksi edukseen.

On turha teeskennellä pystyvänsä tulkitsemaan liikkeen tulevaisuuden, kun liike on kulttuurisesti hyvin vieras useimmille niistä, jotka tätä lehteä tekevät ja lukevat. Sen poliittiset näköalat ovat epävarmoja. Sen moniaineksisuus on osaltaan lisännyt sen kannatusta mutta uhkaa toisaalta sen yhtenäisyyttä ja voimaa: työläisten ja keskiluokan yhteisymmärrys syntyy helpommin, kun vastustetaan polttoaineveroa tai varallisuusveron poistamista, mutta minimipalkan korottaminen saa pienyrityksen johtajan tai pienyrittäjän pelkäämään sosiaalimaksujen kohoamista. Potentiaalista yhdistävää sementtiä on kuitenkin olemassa sikäli kuin keltaliivien vaatimukset juontuvat kapitalismin muodonmuutoksista: epätasa-arvoisuudesta, palkoista, verotuksesta, julkisten palvelujen rappiosta, rankaisevilta tuntuvista ympäristönsuojelutoimista, uudelleensijoittamisesta sekä koulutetun porvariston yliedustuksesta politiikassa ja viestimissä.

Vuonna 2010 journalisti François Ruffin kertoi kahdesta edistysmielisestä kulkueesta, jotka ristesivät Amiensissa samana päivänä yhdistymättä kuitenkaan toisiinsa. Yhtäällä marssivat Goodyearin työntekijät, toisaalla globalisaation vastustajat vastustivat Espanjaan suunniteltua antifeminististä lakia. Ruffin kirjoitti: ”On kuin kaksi maailmaa, joiden välillä on vain kuusi kilometriä, kääntäisivät selkänsä toisilleen. Tehtaiden ’kovikset’ ja ’keskustan kävelyretkellä olevat porvarit’, kuten muuan työläinen ironisoi, eivät edes voi kohdata.”8

Samaan aikaan sosiologi Rick Fantasia mainitsi myös Yhdysvaltojen Detroitin ”kahdesta vasemmistosta, jotka eivät tunne toisiaan”: yksi muodostuu aktivisteista, joilla ei ole poliittisia näköaloja, toinen realisteista, joilla ei ole toimintatahtoa.9 Vaikka Amiensin ja Detroitin jakolinjat eivät vastaa täysin toisiaan, ne kertovat kasvavasta kuilusta. Se erottaa kansan, joka joutuu kärsimään ja yrittää antaa takaisin samalla mitalla, ja mielenosoittajat, jotka (liiankin?) usein saavat innoituksensa intellek­tuelleilta, joiden paperiradikalismi ei uhkaa yhteiskuntajärjestystä millään tavoin. Myös keltaliivien liike on muistuttanut tästä erosta omalla tavallaan. Tilanteen parantaminen ei ole yksin sen vastuulla.

Serge Halimi on Le Monde diplomatiquen päätoimittaja.

1 ”Un monstre des colères anciennes”, Christophe Castaner, Brut, 8.12.2018.

2 Simone Weil, ”La vie et la grève des ouvrières métallos”, La Révolution prolétarienne, Pariisi, 10.6.1936.

3 Serge Halimi, Quand la gauche essayait: Les leçons du pouvoir (1924, 1936, 1944, 1981), Agone, Marseilles, 2018.

4 Marie-Amélie Lombard-Latune & Christine Ducros, ”Derrière les ‘gilets jaunes’, cette France des lotissements qui peine”. Le Figaro, 26.11.2018.

5 Gaëtan de Capèle, ”L’heure des comptes”, Le Figaro, 11.12.2018.

6 Ks. Ford Blanquefort même pas mort! (kollektiivi), Libertalia, Montreuil, 2018.

7 Pierre Bourdieu, Vastatulet (Contre-feux, 1998). Suom. Tiina Arppe. Otava, Helsinki 1999, 118.

8 François Ruffin, ”Dans la fabrique du mouvement social”, LMD 12/2010.

9 Rick Fantasia, ”Ces deux gauches américaines qui s’ignorent”, LMD 12/2010.

LMD 1/19

Suom. Tapani Kilpeläinen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Kun hallinto perustuu voimankäyttöön ja pakkoon

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *