Sodanlietsojat

KIRILL MARTYNOV

Venäjän harjoittama ”hallittujen konfliktien” taktiikka on itsetuhoista politiikkaa.

Kertšinsalmella marraskuussa tapahtunut yhteenotto käynnisti sekä Moskovassa että Kiovassa hetkellisesti kriisimekanismit, jotka odottavat aina välittömässä valmiustilassa. Pidemmälle vietyinä ne olisivat saattaneet johtaa tilanteen vakavaan kärjistymiseen. Yksikin varomaton liike olisi voinut saada hybridisodan leimahtamaan ilmiliekkeihin. On korkea aika purjehtia rantaan ja tehdä sovinto.

Yli neljän vuoden ajan venäjänkielistä Itä-Eurooppaa ovat repineet rikki täysimittainen rintamataistelu, kiistat aluerajoista sekä itsenäisiksi julistautuneet tunnustamattomat valtiot. Alkuvuosina nimitys ”Ukrainan sota” kuulosti B-luokan fantasiakirjasta lainatulta absurdilta fraasilta. Vieraan oloisesta vaihtoehtoisesta todellisuudesta tuli kuitenkin pelottavan nopeasti uusi normaali.

Totuuden itsepintaisesti kiistävät valepasifistit jaksoivat vuosikausia toistaa samaa argumenttia: mitään sotaa ei ole, koska jos olisi, ”meikäläiset” olisivat olleet jo aikaa sitten Kiovassa. Fakta on kuitenkin se, että Venäjän naapurimaalta on laittomasti riistetty sille kuuluvia alueita.

Epäviralliset sotajoukot marssivat paraateissa humanitaariset apupaketit arsenaalissaan. Salakuljettajat kauppaavat tupakkaa ja aseita molemmin puolin rajaa. Televisiossa puhuvat päät haaveilevat ääneen ydinaseiskuista. Tätä kaikkea katsellessa tuntuu mielipuoliselta paradoksilta, ettei sotaa virallisesti ole tai jos onkin, niin korkeintaan joku epämääräinen hybridisota. Mutta kuten tunnettua kaikkeen tottuu, eivätkä uudet venäläiset ”olosuhteet” ole mikään poikkeus. Ihmiset jatkavat normaalia elämäänsä kaikesta huolimatta.

Näennäinen rauhantila lepää kuitenkin hyvin ohuella maaperällä. Se kävi selväksi, kun Krimin sillan eristämällä Asovanmerellä sattui välikohtaus, jonka kansainvälinen laki luokittelee katego­riaan casus belli.

Normaalielämän hauras tasapaino murskautui muutamalla laukauksella, kun Venäjän ja Ukrainan sotilaat asettuivat vastakkain – tällä kertaa virallisesti ja ilman välikäsiä.

Moni huomasi nopeasti, että tapahtuneessa piilee loistava tilaisuus väistää käsillä olevia hankalia kysymyksiä. Asian­tuntijat ryntäsivät joukolla tv-studioihin vyöryttääkseen kansalaisten niskaan tuutin täydeltä ”aggressiivista hyökkäystä merellä”. Tv-juontaja Kiselev heittäytyi koko persoonallaan mukaan ja lopputulemana voitiin yksimielisesti todeta, että Venäjän vastaoperaatio on erinomaisuudessaan vailla vertaa. Pieni selkkaus ukrainalaisten merimiesten kanssa eikä Venäjällä ole enää ongelmia: ei eläkeiän nostoa, epäoikeudenmukaisuutta, köyhyyttä tai kurjuutta.

Valtiovallan torkahtamaan päässyt propagandapeto valpastuu pienimmästäkin rasahduksesta: mitä Ukrainassa nyt tapahtuu? Ja Kiova halusi näyttää, ettei se taatusti jää sekuntiakaan jälkeen, ja julisti välittömästi poikkeustilan. Ei kuitenkaan koko maahan vaan vain yhdeksälle alueelle. Sotaa ei sentään onneksi julistettu, mutta sotavalmius on kuitenkin päällä, ainakin osittain. Presidentinvaalien alla poikkeustila ei oikeastaan ole hullumpi: sen varjolla voi rajoittaa kansalaisvapauksia ja harjoittaa sensuuria. Vallasta luopumistakin voi lykätä kunnes ”tilanne on normalisoitunut”.

Hybridivuosien jälkeen tilanteen palaaminen normaaliksi ei ole kovin monen ensisijainen intressi. Sota tarkoittaa yksille toimeentuloa, toisille mahdollisuutta edetä poliittisella uralla ja joillekin yksinkertaisesti halpoja savukkeita.

Jotain tilanteesta kertoo se, että tavallinen maanviljelijä miltei pakahtuu innostuksesta saadessaan kiittää Valdai-­foorumilla presidentti Putinia sanktioista. Neljässä ja puolessa vuodessa maiden (etenkin Venäjän) johtokerros on ehtinyt mukautua uuteen tilanteeseen ja alkanut pitää itseään strategisten sotapelien mestarina.

Normaaleissa olosuhteissa sotaisa merikonflikti naapurivaltion kanssa johtaisi skandaaliin ja hallituskriisiin. Ulkoministeriöt aloittaisivat neuvottelut ja esitettäisiin pahoitteluja. Näin toimivat poliitikot, jotka kantavat vastuuta ja jotka välittävät maansa kansalaisten turvallisuudesta. Poliitikot, jotka ymmärtävät, etteivät sotatoimet ole koskaan oikea tapa ratkaista kiistoja. Venäjän strategit kuitenkin näkevät aseellisen yhteenoton olevan peruste jälleen uudelle propagandistiselle täsmäiskulle. Sillä edistetään ”uusia poliittisia arvoja”, joiden puitteissa lopullinen päämäärä eli oman aseman säilyttäminen oikeuttaa kaikki keinot. Vakiintuneet diplomaattiset käytännöt eivät näiden strategien mielestä ole koskaan ”oikea-aikaisia”.

Syyrian tilanne on oiva esimerkki siitä, miten Venäjän vallan suosimat metodit sopivat yhteen reaalitodellisuuden kanssa. Syyria on kaukana ja siitä on muutenkin helpompi puhua kuin Ukrainasta – ei hävetä ihan niin paljoa. Venäjän sekaantuminen Syyrian tilanteeseen on tähän mennessä tuottanut ainakin yhden terroristien räjäyttämän matkustajakoneen, konfliktin Turkin kanssa sekä Puna-armeijan kuoron kuoleman. Tässä vasta räikeimmät esimerkit.

Valta uskoo kesyttäneensä sodan ja olevansa sitä täydellisesti hallitseva isäntä. Kerta toisensa jälkeen peto kuitenkin riistäytyy käsistä.

Nyt on korkea aika kysyä, mistä löytyvät tämän masiinan jarrut. Ne on löydettävä ja tartuttava samalla jokaiseen näköpiiriin ilmestyvään potentiaaliseen rauhankyyhkyseen.

NG 132, 28.11.2018

Suom. Marjo Mustonen

Kiistanalaiset kumiluodit
Näköalattomuutta vironvenäläisittäin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *