Tunisia vastaan Tunisia

THIERRY BRÉSILLON

Vaaliuurnat odottavat tunisialaisia. Maalle valitaan tänä vuonna sekä uusi presidentti että uudet kansanedustajat. Jännittyneessä taloudellisessa ja sosiaalipoliittisessa tilanteessa poliittisten väittelyiden ja kiistojen keskiöön nousevat enemmän henkilöt kuin ajettavat asiat, minkä vuoksi Tunisian rannikkoalueiden ja sisämaan väliseen syvään kehityskuiluun puuttuminen jää vaille tarvitsemaansa huomiota.

Seuraavatko Libya, Egypti, Sudan ja Algeria Tunisia tiellä?
Kuva: Khalid from Doha

Viime kesäkuun toisen ja kolmannen päivän välisenä yönä Sfaxin kaupungin edustalla, viiden merimailin päässä Kerkenna-saarilta tapahtui haaksirikko, jossa pieni kalastusalus upposi mereen. Sen kyydissä oli 180 Italiaan pyrkinyttä matkustajaa, joista vain 68 selvisi hengissä. Suurin osa hukkuneista oli tunisialaisia.

Tragedia paljasti rajusti sen, että Tunisiasta on tulossa sen nuorisolle maa vailla toivoa. Vuoden aikana Tunisiasta on lähdetty luvattomasti kohti Eurooppaa yhä useammin. Omaa maata kohtaan tunnettu pettymys on levinnyt myös hyvin toimeentulevien pariin. Kansallisen lääkäriliiton pääsihteerin mukaan uusista jäsenistä peräti 45 prosenttia lähti ulkomaille vuonna 2017, kun vuonna 2012 muutta­jien osuus oli 9 prosenttia.1

Toiset pakenevat, mutta toiset yrittävät vielä saada äänensä kuuluviin. Tunisian yhteiskunnallinen tarkkailuryhmä, joka kerää tietoja kaikista mielenosoituksista, tiesuluista, rakennusten valtauksista ja lakoista, on todennut, että kiihtymys on kasvanut eikä se ota laantuakseen. Vuonna 2015 erilaisia protesteja järjestettiin 5 000, vuonna 2017 yli 11 000 ja vuoden 2018 neljän ensimmäisen kuukauden aikana 4 500.

Demokratisoitumisesta huolimatta monipuoluejärjestelmä, poliittiset vapaudet ja valtionhallinnon vastuuvelvollisuus eivät ole synnyttäneet uutta talousohjelmaa, joka välittömien tulosten puutteessa loisi edes myönteisiä tulevaisuusodotuksia.

Inflaatio ja velkaantuminen

Vuoden 2011 jälkeen valtiolla ei ole ollut muuta ratkaisua kuin ostaa yhteiskuntarauha pätkä kerrallaan. Kun helmikuussa 2011 kaikki poliittiset vangit armahdettiin, valtio otti heidät palkkalistoilleen. Sen jälkeen valtion ulkoistamia palveluja tuottavien alihankkijoiden 50 000 työntekijää vakinaistettiin ja uusia työpaikkoja luotiin työttömyyden vähentämiseksi. Vuosina 2011–2017 julkishallinnon palvelukseen tuli 200 000 uutta virkamiestä, mikä nosti heidän palkkojensa osuuden bruttokansantuotteesta 10,8 prosentista 15 prosenttiin.2 Luku on yksi korkeimmista maailmassa ja sen aiheuttama shokkivaikutus on ollut ennennäkemätön.

Hallitus on myös joutunut vastaamaan mielenosoitusaaltoihin. Se on hakenut pelastusta erilaisista hankkeista ja palkannut uutta työväkeä ympäristö- ja puutarha-alan yrityksiin. Nämä työpaikat tarjoavat köyhimmille kotitalouksille mitätöntä, alle 100 euron kuukausipalkkaa.

Lyhyen aikavälin ratkaisut eivät anna todellista vastausta yhteiskunnan perusongelmiin ja niiden aiheuttamat menot ovat tukahduttaneet valtion investointimahdollisuudet ja käynnistäneet vakavan valtiontalouden kriisin. Tunisia on ottanut jatkuvasti lisää lainaa, ja valtion velkataakka on kasvanut huimaa vauhtia 25,6 miljardista dinaarista vuonna 2010 (silloisen kurssin mukaan 13,5 miljardia euroa) peräti 76,2 miljardiin (24 miljardiin euroon), mistä 46 miljardia on ulkomaanvelkaa. Valtionbudjetista menee nykyisin yli 20 prosenttia velkojen hoitoon.

Kun palkat ja öljyn hinta ovat nousseet ja rahaa liikkuu runsaasti pankkien avokätisesti myöntämien lainojen ja epävirallisen talouden voimakkaan kasvun vuoksi (epävirallisen talouden arvellaan edustavan yli puolta bruttokansantuotteesta), Tunisiaan on syntynyt inflaatiokierre ja tunisialaisten ostovoima on romahtanut.

Gafsan kaivosteollisuusalueella, jossa vuonna 2008 koettiin joulukuun 2010 kansannousun pitkä kenraaliharjoitus, yhteiskunnallinen kriisi on pitkittynyt pitkittymistään. Fosfaatin louhinta, josta Tunisia saa suurimman osan ulkomaanvaluutastaan, on pudonnut neljään miljoonaan tonniin vuodessa, mikä on puolet vuotta 2010 edeltävän ajan tuotannosta. Vuoden 2011 vallankumous ja vuoden 2015 terrori-iskujen aalto aiheuttivat shokin, joka on pudottanut kasvun alimmilleen.

Inflaatio, työttömyys, velkaantuminen ja valuuttavarannon kutistuminen ovat muodostaneet noidankehän, josta irtautumiseksi hallitus toisensa jälkeen on pyytänyt apua kansainväliseltä valuuttarahastolta (IMF). Ensimmäisen kerran lainaa anottiin vuonna 2012, ja 1,74 miljardin dollarin laina myönnettiin kesäkuussa 2013 kahdeksi vuodeksi. Toinen laina oli suuruudeltaan 2,9 miljardia dollaria, ja se myönnettiin neljäksi vuodeksi vuonna 2016.

Lainan myöntämisen vastineeksi vaadittiin tietenkin uudistusohjelmaa. Tunisian on pantava julkinen taloutensa kuriin ja sitä varten sen on nostettava tiettyjä veroja, supistettava valtion virkamiesten palkkamenoja, nostettava polttoaineiden hintoja neljännesvuosittain valtion subventiomenojen keventämiseksi, uudistettava eläkejärjestelmä ja niin edelleen.

Huhtikuussa 2016 Tunisia joutui hyväksymään keskuspankin itsenäisyysperiaatteen ja nostamaan etusijalle inflaation hillinnän talouskehityksen tukemisen sijaan. Sen seurauksena dinaarin arvo on päästetty laskemaan: vuonna 2011 yksi euro oli 1,9 dinaaria, nyt se on yli 3 dinaaria. Toimenpiteen tarkoituksena on ollut vahvistaa viennin kilpailukykyä ja palauttaa valuuttavaranto kohdilleen, kun se oli jo laskenut alle kolmen kuukauden vientitulojen rajan. Todellisuudessa dinaarin arvon lasku on ruokkinut erityisesti inflaatiota ja näännyttänyt kuluttajia entisestään.

Tämän kierteen katkaisemiseksi keskuspankki on IMF:n suositusten mukaisesti pannut korkotason seuraamaan inflaatiotasoa, joka on jo lähes 8 prosenttia vuodessa. Tavoitteena on rajoittaa lainanottoa ja tarjota säästämiselle todellinen positiivinen kate, jotta kysyntä supistuisi.

Toimet ovat ankaria, mutta teoriassa niiden pitäisi tasapainottaa valtiontaloutta ja palauttaa valtiolle riittävästi liikkumavaraa, jotta se voi investoida ja virkistää vientiä ja sen myötä kiihdyttää kasvua. Monet kuitenkin pelkäävät budjettikurin, hintojen nousun, investointien ja kulutuksen rajoittamisen ja sosiaaliturvamaksujen kasvun vain näännyttävän taloutta.

Yhteiskuntamallin kriisi

Presidentti Zine el-Abidine Ben Ali syöstiin vallasta vuonna 2011. Sen jälkeen Kansainvälinen valuuttarahasto antoi tilaa maan poliittiselle kehitykselle ja suhtautui Tunisian velanottoon sävyisästi. Viestien sävy on kuitenkin kiristynyt toukokuusta 2018 lähtien ja nykyisin lainaerien maksamisen ehtona olevat uudistusohjelman välitarkistukset tehdään joka kolmas kuukausi entisten kuuden kuukauden sijaan.

Samaan aikaan talouden indikaattorit ovat heikentyneet lukuun ottamatta pientä parannusta talouskasvussa ja kauppataseessa. Tässä tilanteessa Tunisian ammattiliittojen keskusjärjestö UGTT, joka ajaa erityisesti julkishallinnon palveluksessa olevien työntekijöiden etuja, tulee olemaan äärimmäisessä paineessa.

Eletään kireää aikaa, erityisesti kun presidentin- ja parlamenttivaalit ovat tulossa joulukuussa 2019. Tunisian talous, yhteiskunta ja politiikka ovat joutuneet kurimukseen, josta kukaan ei osaa tietä ulos. Fosfaatintuotannon oletettu uudelleenkäynnistyminen ja matkailijoiden paluu saattavat helpottaa tilannetta hiukan, mutta se ei riitä laukaisemaan Tunisian ahdinkoa.

Kyse on yhteiskuntamallin kriisistä, mutta millainen malli Tunisiassa oikeastaan vallitsee? Useimmin esiin nouseva selitys on, että Tunisiassa maan tuotantokoneisto on sijoitettu kansainvälisen työnjaon alimmille portaille. Tunisiassa tämä valinta tehtiin 1970-luvulla kompensoimaan valtiojohtoisen kehityksen epäonnistumista.

Sektorit, joihin Tunisiassa keskityttiin, kuten tekstiiliteollisuus, menettivät nopeasti kilpailukykynsä, jolloin maa asemansa säilyttääkseen lähti mukaan sosiaaliseen alennusmyyntiin. Yrityksille tarjottiin verokannustimia, joita vähemmän tunnontarkat investoijat käyttivät surutta hyväkseen, mikä kasvatti työntekijöiden prekaarisuutta. Myös matkailussa lähdettiin kilpailemaan halvimmilla tarjouksilla, laadun kustannuksella.

Ben Alin presidenttikaudella julkisille pankeille annettiin ohje olla vaatimatta lainojen takaisinmaksua, jotta strateginen matkailusektori pysyisi pinnalla ja vallanpitäjien suojelemat hotellien omistajaklaanit säilyttäisivät etunsa. Pankkisektori kärsiikin edelleen lainojen takaisinperinnän mahdottomuudesta, ja IMF ja Maailmanpankki vaativat jatkuvasti sen uudistamista.

1980-luvulla aloitetusta liberalisoinnista huolimatta talous ja politiikka pysyivät tiukasti toinen toisensa otteessa.

”Yksityistämiset ovat tarjonneet ’klaaneille’ ainutlaatuisen saalistuspaikan sekä tilaisuuden jakaa perinteiselle porvaristolle etuja ja korkotuloja”, huomautti Euroopan ja Välimeren alueen ihmis­oikeusverkosto vuonna 2011.3 Valtio varasi itselleen lukuisan joukon puuttumismahdollisuuksia, joihin kuuluivat muun muassa tullirajoitukset, elinkeinolupamenettelyt ja tonttien ja rahoituksen myöntämisoikeus. Vallanpitäjien autoritaarinen suhde taloudenpitoon ilmeni liberalisoinnissa, jossa ei kuitenkaan ollut tilaa kilpailulle.

Alueiden välinen kuilu

Diktatuurin aikainen talouspolitiikka jatkuu edelleen Tunisian kehityksessä. Historiallisesti sisämaan väestö ja heimot ovat olleet pääkaupunki Tunisin ja sen eliitin – joka syntyi ensin osmanien valtakunnan ja sen jälkeen Ranskan protektoraatin aikana – herruuden alaisia. Vuonna 1956 saavutettu itsenäisyys ei muuttanut tilannetta. Sahelin alueella sijaitsevasta Monastirin kaupungista kotoisin ollut presidentti Habib Bourguiba liittoutui pääkaupungin eliitin kanssa mutta suosi samalla valta-asemien jaossa sahelilaisia, mistä todisteena ovat kuvernöörien ja valtionvirastojen johtajien sekä hallituksen ministereiden nimitykset.

”Sahelilaisten piti kuitenkin rakentaa poliittiselle herruudelleen taloudellinen perusta. He tekivät sen suuntaamalla julkisia menoja omaksi hyväkseen ja estämällä muiden alueiden yritysten toiminnan korkotuloja suojelevan hallintovaltaisen talousmallin avulla”, arvioi Sghaier Salhi, joka on julkaissut perusteellisesti dokumentoidun, maan sisäistä kolonisaatiota ja epätasa-arvoista kehitystä käsittelevän teoksen.4

Tämä ylivalta on sopeutunut talouden ja politiikan muutoksiin ja pitää pintansa demokratisoitumista vastaan.5 Sghaier Salhi sanoo: ”Rannikon ja sisämaan välinen alueellinen murros ei tarkoita, että nämä maan kaksi osaa toimisivat tasaveroisesti rinnakkain. Todellisuudessa Tunisiassa vallitsee yhdenmukaistettu järjestelmä, jossa maan sisämaa ja eteläosat toimittavat rannikon käsissä olevalle talouselämälle halpaa työvoimaa, maataloustuotteita, fosfaattia, vettä ja niin edelleen. Sitä voidaan kuvata eräänlaiseksi takavarikoinniksi.”

Tutkija Béatrice Hibou puolestaan puhuu ”valtion epäsymmetrisyydestä”, joka pakottaa osan tunisialaisista sosiaalisesti ja poliittisesti alistettuun asemaan.6

Yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi rannikon ylivaltaan alistetuilla alueilla – joiden kansannousut ovat viitoittaneet Tunisian historiaa – valtakoneisto jatkaa sosiologi Hamza Meddebin sanoin ”odotukseen ja toivoon perustuvaa hallintomallia”. Siinä kansalaisille jaetaan epävarmoja työpaikkoja ja työttömiä sijoitetaan erilaisiin työllistämishankkeisiin.7

”Valtion pitäisi keskittää paljon enemmän toimia alistettujen alueiden vaikeuksien ratkaisemiseksi, mutta se mieluummin delegoi tilanteen hallinnoinnin [– –] valtapuolueelle ja klaaniverkostolle, jotka jakavat vaurautta ja valvovat pääsyä talouden onnelaan oman suosikkijärjestelmänsä mukaan”, arvioi Hamza Meddeb.

Rajaseuduille kehittynyt epävirallinen kaupankäynti ei ole niinkään merkki valtion poissaolosta kuin siitä, että tämä osa maasta jätetään yksin integroitumaan maailmantalouteen ja kasvattamaan pääomansa.

Tällainen järjestelmä piti yllä jonkintasoista poliittista vakautta vuosikymmeniä, mutta vuonna 2008 alkanut kriisi ei laannu. Sisämaan nuoriso nousi tuolloin vastustamaan nimenomaan järjestelmän yhä selvemmin ilmenevää epäoikeudenmukaisuutta. Kansannousu alkoi kaivosseudulta ja jatkui vuonna 2010, kunnes poliittinen eliitti otti vallankumouksen haltuunsa.

Sillä ei kuitenkaan ole ollut mielikuvitusta hakea muuta kiintopistettä kuin Kansainvälisen valuuttarahaston suosittelema budjettikuri, eikä se ole osannut avata laajempaa horisonttia kuin laaja-alaisen vapaakauppasopimuksen (ALECA) solmiminen Euroopan unionin kanssa. Sopimuksen seurauksena Tunisia joutuu sopeuttamaan omat norminsa EU:n vastaaviin ja ”Tunisiaan syntyy ainoastaan eurooppalaisille tuotteille varatut markkinat”, arvioi ekonomisti Mustapha Jouili.8 Vaarana on, että Tunisian yhteiskuntamallia vaivaava perustavanlaatuinen epätasa-arvo vain syvenee.

1 Wafa Samoud, ”Le nombre de médecins quittant le pays double d’une année à une autre”, HuffPost Maghreb, 14. helmikuuta 2018.

2 Luvut ovat peräisin Mahmoud Ben Romdhanen teoksesta La Démocratie en quête d’État, Sud Éditions, Tunis, 2018.

3 Béatrice Hibou, Hamza Meddeb ja Mohamed Hamdi, ”La Tunisie d’après le 14 janvier et son économie politique et sociale. Les enjeux d’une reconfiguration de la politique européenne”, Euroopan ja Välimeren ihmisoikeusverkosto, Kööpenhamina, kesäkuu 2011.

4 Ks. ”Blocked Transition: Corruption and Regionalism in Tunisia”, International Crisis Groupin raportti Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta, n° 177, Bryssel, 10. toukokuuta 2017.

5 Irene Bono, Béatrice Hibou, Hamza Meddeb ja Mohamed Tozy, L’État d’injustice au Maghreb. Maroc et Tunisie, Karthala, ”Recherche internationale” -kokoelma, Pariisi, 2015.

6 Ibid.

7 Béatrice Hibou ja Hamza Meddeb, ”Tunisie: la ’démocratisation’ ou l’oubli organisé de la question sociale”, Aoc.media, 29. tammikuuta 2018.

8 Marco Jonville, ”En Tunisie, ’l’Aleca, c’est la reproduction du pacte colonial de 1881’, Mediapart, 1. lokakuuta 2018.

LMD 11/2018

Suom. Kirsi Kinnunen

Maghrebin epävakaa valta
Digitaalihuumaa Keniassa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *