Presidentti Donald Trump jatkaa Joe Bidenin ajaman maailmanjärjestyksen ylläpitämistä. Trumpilla on toki hyvin erilainen näkemys ulkomaanpolitiikasta kuin edeltäjällään, ja hänen “America First” -lähestymistapansa muuttaa ajan myötä perusteellisesti Washingtonin suhteita muuhun maailmaan.
Toisin kuin Biden ja hänen tiiminsä, jotka näkivät maailman jättimäisenä shakkilautana, jolla ystävälliset ja vihamieliset blokit kamppailevat geopolittisesta vallasta kriisialueilla, Trump näkee sen pikemminkin jättimäisenä Monopoli-pelinä, jolla useat kilpailijat kamppailevat arvokkaista kiinteistöistä, markkinoista ja resursseista. Bidenin aikana ideologia oli etusijalla: demokratia, lakien kunnioittaminen ja ’länsimaisiin arvoihin’ sitoutuminen nähtiin Natoa ja muita Yhdysvaltain johtamia liittoumia yhdistävänä tekijänä. Trumpin mukaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikan tulisi perustua taloudellisen ja strategisen edun röyhkeään tavoitteluun.

Ulkoministeriksi valittu senaattori Marco Rubio tiivisti Trumpin maailmankatsomuksen marraskuussa näin: “Olemme sellaisessa globaalissa tilanteessa, jossa vastuullinen amerikkalainen ulkopolitiikka ei saa perustua idealistisiin fantasioihin vaan pragmaattisiin päätöksiin, jotka asettavat Yhdysvaltojen keskeisen kansallisen edun kaiken muun edelle” (1).

On vaikea sanoa, mitä Rubio tarkalleen ottaen tarkoittaa “keskeisellä kansallisella edulla”: hän, Trump ja muut heidän piirissään ovat kuvailleet sitä eri tavoin, ja joskus jopa ristiriitaisesti. Mutta sen ytimessä ovat Yhdysvaltojen maailmanlaajuisen etuaseman säilyttäminen, Kiinan kahlitsemhyödyntäminen. Näiden neljän tavoitteen on määrä ohjata kaikkia Trumpin ulkopolitiikan osa-alueita.

Yhdysvaltojen maailmanlaajuisen etuaseman varmistaminen on toki ollut kylmän sodan päättymisen jälkeen Yhdysvaltojen ulko- ja puolustuspolitiikan keskeinen tavoite. Puolustusministeriö vahvisti vuonna 1992 laaditussa asiakirjassa (joka myöhemmin vuodettiin New York Times -lehdelle), että ”tärkein tavoitteemme on estää uuden kilpailijan nousu. Tämä edellyttää, että pyrimme estämään kaikkia vihamielisiä voimia hallitsemasta mitään aluetta, jonka resursseja hyväksikäyttämällä se kykenisi nousemaan globaaliksi valtatekijäksi” (2). Yhdysvaltojen hallinto vähätteli saman tien lausuntoa, joka yhdistettiin tuolloiseen puolustusministeriön alivaltiosihteeriin Paul Wolfowitziin. Eikä sitä ole toistettu sen jälkeen. Siitä huolimatta siihen kiteytyy monien Trumpin lähipiirissä olevien ajattelun: Yhdysvaltojen tulisi tehdä kaikkensa säilyttääkseen maan asema hallitsevana suurvaltana.

Yhdysvaltojen liittoumien vahvistaminen


Kun Wolfowitz esitti analyysinsa, Yhdysvallat oli paljon vahvemmassa asemassa kuin tänään. Kiina ei ollut vielä aloittanut rakettimaista nousuaan taloudelliseksi mahtitekijäksi, Venäjä ei ollut jälleenrakentanut sotilaallista voimaansa eivätkä muut mahdolliset kilpailijat, kuten Intia, muodostaneet minkäänlaista uhkaa. Ajan myötä Yhdysvaltojen johtoasema on kuitenkin kaventunut merkittävästi. Biden pyrki kääntämään suuntaa elvyttämällä suhteita samanmielisiin valtioihin Euroopassa ja Aasiassa väittäen, että nämä liittoumat vahvistaisivat Yhdysvaltojen valta-asemaa.
Trumpin tukijoiden näkökulmasta lähestymistapa viestitti heikkoutta, eikä suinkaan vahvuutta. Jotta Yhdysvallat voisi ”tehdä Amerikasta jälleen suuren”, sen olisi näytettävä ylivoimaisuutensa ilman riippuvuutta ulkomaisista ystävistä ja liittolaisista (3). Lisäksi tätä politiikkaa toteuttavat Trumpin 2.0 ”America First” -näkemyksen kannattajat, kuten Rubio ja varapresidentti JD Vance, eivätkä Trumpin ensimmäisen presidenttikauden uuskonservatiivit.

Trumpistit uskovat, että Yhdysvaltojen globaalin valta-aseman ylläpitäminen vaatii maan taloudellisen voiman vahvistamista korkeiden tuontitullien avulla. Heidän mielestään globalisaatio ja vapaakauppa ovat kuihduttaneet maan taloutta siirtämällä kriittistä teollisuutta ulkomaille. Kansakunnan taloudellisen elinvoiman palauttamiseksi on välttämätöntä supistaa tuontia korkeilla tulleilla, ja niitä pitää asettaa läheisille liittolaisillekin Nato-maat mukaan lukien. Tullit ovat “mahtavin keksintö ikinä”, julisti Trump presidenttikampanjansa aikana.

Kiinan kahlitseminen

Kun Wolfowitz kirjoitti vuonna 1992 tarpeesta estää ketään potentiaalista kilpailijaa saavuttamasta kykyä “nousta globaaliksi vallaksi” sellaista maata ei ollut näköpiirissä. Tänä päivänä Kiina on kuitenkin yhä lähempänä tuota asemaa. Siksi Trumpin ensimmäisestä kaudesta lähtien Yhdysvaltojen keskeinen tavoite on ollut estää Kiinaa tulemasta sen veroiseksi suurvallaksi.

Taatakseen valta-asemansa jatkumisen Yhdysvaltojen täytyy lisätä investointejaan korkeaan teknologiaan, estää Kiinaa hyödyntämästä Yhdysvaltojen teknologisia innovaatioita ja lisätä sotilaallista läsnäoloaan läntisellä Tyynellä valtamerellä. Aasialaisia liittolaismaita on pyydetty mukaan Kiinan kahlitsemiseen, mutta ne eivät voi pitää Yhdysvaltojen tukea itsestäänselvyytenä. Ja niiden pitää “panostaa enemmän omaan puolustukseensa” (4).

Tämä koskee jopa Taiwania, jonka puolustamista kongressin Kiina-haukat ovat pitäneet Yhdysvaltojen politiikan kulmakivenä. Jyrkän linjan kannattajia löytyy sekä demokraattien joukoista, kuten entinen edustajainhuoneen puhemies Nancy Pelosi (jonka vierailu saarella elokuussa 2022 sai aikaan Kiinan ilmavoimien, merivoimien ja ohjusmahdin massiivisen näytöksen), että republikaaneista kuten Rubio ja Michael Waltz, joka on Trumpin valinta kansalliseksi turvallisuusneuvonantajaksi. Trump on kuitenkin tehnyt selväksi, ettei Taiwanin pidä olettaa saavansa varauksetonta tukea Yhdysvalloilta. “Minusta Taiwanin pitäisi maksaa meille maan puolustamisesta”, sanoi Trump heinäkuussa 2024 Bloomberg Businessweek -lehden haastattelussa.

Liittoutumien heikentäminen koskee myös Ukrainaa ja Natoa. Trump ja Vance ovat toistaneet useasti, että ukrainalaiset eivät tule saamaan sotilaallista tukea Yhdysvalloista, mikäli he eivät suostu neuvottelemaan rauhasta Venäjän kanssa, mikä tulisi lähes varmasti johtamaan siihen, että Ukrainan pitäisi luopua ainakin viidesosasta maa-alueestaan ja hylätä aikeensa liittyä Natoon. Samoin Trumpin tiimi on toistuvasti sanonut Euroopan Nato-maille, että näiden täytyy panostaa enemmän maidensa puolustamiseen tai muutoin Yhdysvaltojen antama tuki saattaa laskea merkittävästi. Puolustusmenojen kasvattaminen – Trump vaatii nostamaan niitä jopa kolmeen prosenttiin bruttokansantuotteesta – voisi olla merkittävä lahja Yhdysvaltain aseteollisuudelle, joka vuonna 2023 keräsi ennätysmäiset 238 miljardin dollarin voitot (5).

Trumpin lähipiiri katsoo, että Euroopan puolustaminen on toissijaista Kiinan kahlitsimisen rinnalla. “Yhdysvalloilla ei ole riittävästä sotilaallista kapasiteettia hääriä joka paikassa”, toteaa Trumpin ensimmäisen kauden hallinnossa apulaisministerinä toiminut Elbridge Colby, joka jatkaa nyt luultavasti neuvonantajan asemassa. Hänen mielestään Yhdysvallat ei voi käyttää näin paljon voimavaroja Venäjän torjumiseen Euroopassa, kun “kiinalaiset ovat yhä vaarallisempi ja merkittävämpi uhka” (6).

Trump suhtautuu myös pakkomielteisesti elintärkeiden resurssien tuotantoon ja hankintaan. Hän on päättänyt pidentää fossiilisten polttoaineiden valtakautta varmistaen samalla, että Yhdysvallat saa kaiken tarvittavan taloudellisen ja teknologisen voimansa vahvistamiseen.

Hän ei ole salaillut aikeitaan hylätä monet Bidenin hallinnon uudistuvan energian hankkeet ja panostaa kotimaisten öljy- ja kaasulähteiden hyödyntämiseen. Yhdysvallat on nyt melko lailla energiaomavarainen, mutta Trumpille on silti tärkeää ylläpitää suhteita merkittäviin öljyn- ja kaasuntuottajamaihin, etenkin Saudi-Arabiaan ja Persianlahden kuningaskuntiin. Hän loi ensimmäisellä kaudellaan läheiset suhteen saudien kruununprinssiin Mohammed bin Salmaniin, kun Trumpin lähisukulaiset, etunenässä vävy Jared Kushner, solmivat tuottoisia liikesopimuksia Saudi-Arabiaan.

Etusijalla fossiiliset polttoaineet

Nämä poliittiset siteet, joiden takana ovat etenkin taloudelliset edut ja yhteinen Iranin vastaisuus, heijastavat myös yhteistä tahtoa pidentää fossiilisten polttoaineiden aikakautta. Kansainvälisissä ilmastonmuutosta käsittelevissä neuvotteluissa (viimeksi COP29-kokouksessa Bakussa) saudit vastustivat järkkymättä yrityksiä rajoittaa niiden kulutusta, Trump puolestaan päätti heti virkakautensa ensimmäisenä päivänä irroittaa Yhdysvallat kansainvälisistä ilmastosopimuksista.

Pyrkiikö Trump parantamaan suhteita myös muihin fossiilisten polttoaineiden tuottajamaihin kuten Iraniin, Venezuelaan ja Venäjään? Huolimatta vihamielisestä suhtautumisesta kahden ensimmäisen maan johtajiin ja ristiriitaisesta asenteesta Vladimir Putiniin hän ei ole tyrmännyt ajatusta suhteiden parantamisesta. Trumpin ehdottama aselepo Venäjän ja Ukrainan välillä antaisi hänelle tilaisuuden poistaa Venäjän öljy- ja kaasuteollisuudelle 2022 asetettuja monia pakotteita, mikä mahdollistaisi uudenlaisen yhteistyön Yhdysvaltojen ja Venäjän energiayhtiöiden välillä.

Samoin uusi sopimus Iranin ydinaseuhasta voisi johtaa maan öljy- ja kaasukenttien tuotannon tehostamiseen, mikä entisestään vahvistaisi fossiilisten polttoaineiden asemaa. Yksi Trumpin miljardööritukijoista, Harry Sargeant III, on vaatinut Maduron hallinnolle Venezuelassa asetettujen pakotteiden purkamista, mikä avaisi uusia investontimahdollisuuksia Yhdysvaltojen öljyteollisuudelle. Tällaiset avaukset olisivat ristiriidassa Trumpin toistuvalle lupaukselle tukea Israelia sen yhteenotossa Iranin kanssa ja hänen haluaan rangaista Irania ja Venezuelaa, joten ne eivät ehkä toteudu. Ne kuitenkin osoittavat Trumpin pyrkimystä diilien tekemiseen.

Mineraalituotannon edistäminen

Trumpin pakkomielle resurssien hankkimiseen ulottuu myös kriittisiin mineraaleihin kuten kobolttiin, litiumiin ja harvinaisiin maametalleihin, joita tarvitaan korkean teknologian teollisuudessa ja etenkin tietokoneiden, sähköautojen akkujen ja lentokoneiden osien valmistuksessa. Alat ovat tiiviissä yhteydessä Elon Muskiin, Peter Thieliin ja muihin Trumpin neuvonantajiin. Monia näistä mineraaleista louhitaan tai jalostetaan Kiinassa, tai ne tulevat kiinalaisten omistuksissa olevista kaivoksista Afrikasta tai Latinalaisesta Amerikasta.

Trumpin yksi keskeinen tavoite on vähentää riippuvuutta Kiinasta lisäämällä tuotantoa Yhdysvalloissa. Yhdysvaltojen mineraalivarannot eivät kuitenkaan ole yleisesti ottaen niin puhtaita tai suuria kuin muualla, ja uusien kaivosten perustaminen on kallista ja vaikeaa (etenkin kun ottaa huomioon ympäristöriskit). Siksi Trump kumppaneineen pyrkii luultavasti vahvistamaan Yhdysvaltojen suhteita niihin maihin, joilla on suuret varannot näitä mineraaleja, kuten Chileen, Peruun ja Kongon demokraattiseen tasavaltaan.

Tuleeko Trumpin politiikka lisäämään vai vähentämään riskiä Yhdysvaltojen ajautumisesta aseellisiin konflikteihin? Hänen ulkopolitiikkansa perusajatus viittaa siihen, että Yhdysvallat olisi haluttomampi sekaantumaan konflikteihin muissa maissa. Trump pyrkii ylläpitämään Yhdysvaltojen globaalia valta-asemaa, mutta hänen keinonsa siihen ovat lähinnä taloudellisia ja teknologisia eivätkä sotilaallisia. Hän saattaa uhitella maansa sotilaallisella voimalla, mutta vain keinona vaikuttaa mahdollisiin vastustajiin. Hän ei ole ollut halukas sitomaan Yhdysvaltoja “ikuisiin sotiin” kuten kävi Irakissa tai Afganistanissa. Lisäksi hänen selvä halunsa luoda parempia suhteita muiden öljyntuottajamaiden kanssa saattaa vähentää riskiä ajautua avoimeen konfliktiin Iranin tai Venezuelan kanssa.

Samaan aikaan hänen tiukka kantansa Kiinan kasvun hillitsemisestä ja Yhdysvaltojen valta-aseman ylläpitämisestä läntisellä Tyynellä valtamerellä voi konfliktitilanteessa johtaa virheratkaisuihin tai jopa sotaan. Toisaalta pyrkimykset hyödyntää ulkomaiden kriittisten mineraalien lähteitä voi aiheuttaa yhteenottoja paikallisten voimien tai mahdollisesti myös Kiinan tai Venäjän kanssa.

On mahdotonta ennustaa, mikä näistä kilpailevista impulsseista pääsee niskan päälle. Trumpin motiiveina tuskin tulevat olemaan minkäänlaiset “idealistiset haihattelut” – kansainvälisen lain kunnioittaminen, demokratian edistäminen, ihmisoikeuksien vaaliminen – jotka ovat olleet innoituksen lähteenä hänen demokraattisten ja republikaanisten edeltäjiensä puheissa. Niitä on saatu kuulla tiuhaan etenkin viime vuonna, vaikkakin palestiinalaiset ja monet muut on näissä puheissa unohdettu.