Yönistujat-romaanin ensimmäiset sivut ovat monelle lukijalle vieraalla kielellä, vaikka kyseessä on kotoperäinen kieli, yhtä vanha kuin suomi. Suomessa karjalankieliseen yhteisöön kuuluu joitakin kymmeniä tuhansia ihmisiä, mutta päivittäin sitä puhuu vain muutama tuhat.

”Ajattelen, että teoksen alku tekee näkyväksi kielen ja muukalaisuuden, josta kirjassa on kysymys. Ja toisaalta se antaa äänen ihmisryhmälle, jonka ääni on historiassa järjestelmällisesti sivuutettu”, kertoo kirjailija Riko Saatsi.

Tuo ääni kuuluu ortodoksisille, karjalaa puhuville rajakarjalaisille. Sellaisille kuin romaanin kertoja Nasti. Hän on syntymänimeltään Anastasia, mutta Karjalan Suistamolta lähteneen evakkomatkan myötä nimi on vaihtunut Anniksi. 

Nastin, tämän aviomiehen, lasten ja miehen äidin muodostama perhe on asettunut Nurmekseen. Eletään vuotta 1951, ja isoäiti kuolee. Ortodoksisen karjalaisperinteen mukaisesti vainajalle aletaan järjestää ruumiinvalvojaisia. 

Romaanin tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi yhden vuorokauden ajalle. Ruumista pestessään ja itkuvirsiä muistellessaan Nasti pohtii koko kielen, kulttuurin ja identiteetin hautaamista mummon mukana. Lapsia ei kiusattaisi koulussa eivätkä kylän ihmiset katsoisi vinoon, jos aviomies vain suostuisi Feodorin sijaan Heikiksi ja jos pojan ei tarvitsisi kutsua valvojaisväkeä kielellä, joka on koulussa kielletty.

Karjalaisuudesta luopuminen ei ole kuitenkaan helppoa. Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä, joita olimme, Nasti ajattelee.

Kirjailija Saatsi kuuluu ortodoksisten ja karjalaa puhuvien evakkojen perillisiin itsekin. Myös hänen isänsä on Laatokan pohjoispuolelta Suitsamosta. Perhe asui Lieksassa.

”Minut on kasvatettu hyvin epäajanmukaisesti rajakarjalaisten perinteiden mukaan. Konkreettisesti se näkyi paastokausina ja paastottomina kausina, virpomisina ja päiväkausia kestäneinä juhlina, kun juhlan aika oli.”

Saatsin äiti pukeutui juhlissa rajakarjalaisten naisten asuun, feresiin, ompeli ikoneita ja käspaikkoja, ja vuodenkiertoa määrittivät ennen kaikkea kirkolliset juhlat. Silti kesti vuosia ennen kuin Saatsin isoveli keksi yhdistää ”isän höblötyksen” karjalan kieleen. Siitä oli jäljellä sanoja siellä ja täällä, vaikka isää oli lapsena kansakoulussa kielletty puhumasta karjalaa.

”Suomi on äidinkieleni ja kieli, jota kauhean syvästi rakastan ja jonka kanssa olen ollut, hengittänyt ja työskennellyt pitkän aikaa. Mutta karjala, joka paljastui suvun vanhaksi äidinkieleksi, on merkillisen kotoisa kieli sekin. Jollakin tavalla sitä kieltä on elänyt ja hengittänyt ihan sieltä pienestä saakka myös”.

Kun hän opiskeli yliopistolla filosofiaa ja tutkintoon sisältyviä pakollisia äidinkielen opintoja, tenttikirjana oli Suomea ennen ja nyt: suomen kielen kehitys ja vaihtelu. Kirja sisälsi esimerkkejä lähisukukielistä. 

”Kun kirjassa tuli karjalankielinen aukeama, rupesin itkemään. En ymmärtänyt, mitä minussa tapahtui. Jotenkin se kieli meni tunnerekistereiden, kokemusten ja ruumiillisuuden alueelle.”

Vahva tunnesuhde kieleen liittyy myös sen uhanalaisuuteen.

”Kun kielen puhujia on vain muutama tuhat, sen hengissä säilyminen on konkreettisesti myös minusta itsestäni kiinni, mikä tuo kieleen tietenkin oman latauksensa.”

 

Kaunokirjallisuus oli Saatsille varhainen rakkaus – hän kirjoitti ensimmäiset novellinsa jo parikymppisenä – mutta niin oli musiikkikin. Niinpä hän hakeutui opiskelemaan Teatterikorkeakouluun äänisuunnittelua. Koulussa saatu kurkistus näyttämötaiteeseen puolestaan johti filosofian opintojen jälkeen ohjaajan opintoihin. 

Teatteri oli Saatsille täysin uusi ilmaisun areena. Vuosikymmen sitten hän huomasi kuitenkin jälleen kaipaavansa kirjoittamista.

”Teatteri on korostuneesti ryhmätyötä, kollektiivista työskentelyä, mihin liittyy jatkuva neuvottelu ihmisten kanssa. Huomasin, että aloin kaivata semmoista ilmaisun tilaa, jossa minun ei tarvitse neuvotella kenenkään kanssa.”

Hän julkaisi vuonna 2021 esikoiskirjansa, novellikokoelman Hyviä aikomuksia (Gummerus). Se on tyyliltään kokeileva, muun muassa kasvatusoppaan ja sähköpostiviestin tyylejä jäljittelevä sekä listoja ja matemaattisia kaavoja sisältävä teos. 

”Koin tarvetta tutkia sitä, että millä eri tavoilla, minkälaisilla erilaisilla muodoilla, kerronnan tavoilla, lähestymistavoilla kaunokirjallisuutta voi kirjoittaa. Se ensimmäinen kokoelma on mulle nimenomaan sen kysymistä, mitä kirjoittaminen on.”

Yönistujien kohdalla Saatsi oli valmiimpi tarttumaan romaanimuotoon sekä henkilökohtaiseen aiheeseen. Se ei tarkoita, että kirjoittaminen olisi toisella kertaa ollut helppoa tai seurannut suunnitelmaa. 

”Kirjoittamiseni prosessia on vaikea jäljittää – se on kaikkea muuta kuin johdonmukainen. Suunnittelen ja piirrän paljon erilaisia visualisointeja: tämä on tämmöinen maailma, ja tämä tulee kerrotuksi tällä tavalla. Ja sitten kun alan kirjoittaa, kiinnostunkin ihan odottamattomista asioista, jostain likaisen vaatteen hajusta. Ja yhtäkkiä huomaan, että olen jossakin, josta en tiennyt mitään.”

 

Yönistujista on hiottu pois kaikki ylimääräinen, mutta kerronta piipahtaa kyllä muutamaan kertaan vuodessa 1991, kun vanheneva Nasti puhuu karjalaa joensuulaisessa hoivalaitoksessa. Tapahtumat nähdään muutenkin Nastin, perheen äidin silmien läpi. Saatsia kiinnosti kirjoittaessa tavallinen arki, se jokapäiväinen elämä, jota eletään keittiössä ja jossa pyykätään ja huolehditaan lapsista.

”Ja toisaalta koin, että minulla ei ole mitään lisättävää sellaiseen sota-ajan kuvaukseen, joka on tyypillisesti miesten maailmaa. Se ei kiinnostanut itseäni lainkaan.”

Vaikka teoksen aika ja paikka ovat tiukasti rajattuja, romaanin kirjoittamisessa vauhtiin pääseminen kesti vuoden. Saatsi kertoo pyörineensä aluksi aiheen liepeillä ikään kuin väistellen nurmeslaiseen tupaan astumista.

”On pelottavaa mennä kohti sellaisia asioita, joiden kohdalla kokee, että koko siihen asti julki tuotu identiteetti asettuu erilaiseen valoon.”

Saatsi kirjoitti tavallaan näkyväksi myös omaa historiaansa. Hän kertoo aiemmin piilottaneensa osia itsestään ja etenkin lapsena yrittäneensä olla mahdollisimman “samanlainen suomalainen” kuin kavereiden perheissä oltiin.

”Kirjan kirjoittamisen aikana paljon mietin sitä, että onko se ollut sattumaa tämä tarve piilottaa vai onko se ikään kuin alitajuisesti opittu malli edellisiltä sukupolvilta.”

Vuoden kiertelyn jälkeen hän kirjoitti itsensä viimein tupaan, jossa kuollut isoäiti makaa ruumislaudalla suitsutussavun ja rukousten ympäröimänä. Saatsin mukaan henkilöhahmojen kanssa oli hyvä olla.

”Myös oma tunnekokemus on ollut voimakkaasti läsnä, osa sitä kirjoittamista. Olen itkenyt paljon tätä kirjaa kirjoittaessani.”

Lasari on Nastin nuorin poika, erityinen lapsi, joka saa kohtauksia ja näkee ilmestyksiä. Yksi hänen näyistään on tuvan poikki kulkeva nokinen mies. Nasti herkistyy näyille itsekin. 

Maagisen realismin elementit rikkovat perinteistä realismia, joka tuntuu tyypilliseltä sota-aikaan sijoittuville ja evakkokokemuksista kertoville romaaneille. Saatsi ei tosin itse näe kirjassaan esiintyviä näkyjä maagisena realismina.

”Ajattelen itse niin, että se, mitä kirjassa on luettu maagiseksi realismiksi, on ikään kuin luonnollinen osa karjalaista maailmankatsomusta, jossa suhde kuolemaan on radikaalisti erilainen kuin valtakulttuurissa. Elävien ja kuolleiden raja on tosi huokoinen, ja edesmenneet ovat läsnä elävien elämässä monin eri tavoin.”

Saatsi halusi tavoittaa karjalaisen maailmankatsomuksen ja kokemuksen nimenomaan sisältäpäin. Hän kutsuu tätä ”vilpittömyyden projektiksi”, yritykseksi tavoittaa valtakulttuurin ulkopuolelle jäävä näkökulma.

”Rajakarjalaisen sukuun kuuluvana olen tuntenut paljon monenlaisia hämmennyksen ja vihankin tunteita esimerkiksi lukiessani vanhoja matkakertomuksia, joissa alueen ihmisiä toiseutetaan lukuisilla eri tavoilla.”

Ulkopäin tuleva katse on Saatsin mukaan tehokkaasti mitätöinyt kokonaisen kansanryhmän joko määrittelemällä heidät myyttisiksi alkusuomalaisiksi tai sitten tietämättömiksi metsäläisiksi, jotka tulisi tuoda sivistyksen pariin. Topelius luonnehti karjalaista ihmistä Maamme kirjassaan (1875) ”herkkäuskoiseksi kuin lapsi”.

Toisaalta toisten mielestä karjalaiset olivat venäläisiä. Niin ajattelee myös osa Yönistujat-romaanin kyläläisistä.

”Vielä ihan muutama vuosi sitten julkaistussa tietokirjassakin törmäsin kuvaukseen siitä, että Vuokin–Vienan-reittiä pitkin Vienan Karjalasta tulivat sadat venäläiset laukkukauppiaat. Ja siis puhutaan nimenomaan autonomian ajasta. Samalla logiikalla kaikki suomalaiset olisivat olleet venäläisiä, koska Suomi oli osa tsaarin Venäjän keisarikuntaa.”

 

Karjalan kielelle tai kansalle ei ole haluttu antaa arvoa. Tutkija Anneli Sarhimaa kirjoittaa kirjassaan Vaietut ja vaiennetut. Karjalankieliset karjalaiset Suomessa (2017), että ”vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki olisi periaatteessa avannut mahdollisuuden karjalankielisen kouluopetuksen aloittamiseen”. Suomen puolelle rajaa oli tullut tuhatmäärin karjalaisia pakolaisia jo 1910- ja 1920-luvuilla, ja karjalankielisiä ihmisiä oli Suomessa toki sitä ennenkin.

Sarhimaa arvelee, että syyt siihen, ettei karjalasta tullut koulukieltä, olivat myös poliittiset. Siihen vaikuttivat pelko sosialistisen vallankumouksen leviämisestä Suomeen karjalankielisen väestön kautta sekä kansallismieliset pyrkimykset ja politisoitunut heimoaate, joka näki karjalan kielen pelkkänä suomen murteena.

”Itseäni hämmentää suuresti, että vieläkin joillekin saattaa olla epäselvää, mikä ero on karjalan kielellä ja Suomen karjalaismurteilla”, Saatsi sanoo.

Kirjailijaa häiritsi jo peruskouluaikoina se, ettei karjalankielisen vähemmistön historiaa kerrottu.

”Ja erityisesti kaunokirjallisuudessa on tosi vähäistä nimenomaan karjalankielisten ortodoksikarjalaisten kohtaloiden kuvaaminen. Se on kuitenkin aika radikaalisti toisenlainen historia kuin sillä 90 prosentilla karjalaisista, jotka olivat suomenkielisiä ja luterilaisia.”

Karjalaa puhuvien ortodoksien kohdalla sopeutuminen tarkoitti identiteetistä ja kielestä luopumista. ”Oikeanlainen” suomalaisuus suorastaan edellytti sitä.

 

Karjalan kielen asemaa on yritetty viime vuosikymmenien aikana korjata. Se sai virallisen vähemmistökielen aseman 2009, ja samana vuonna Itä-Suomen yliopisto sai karjalan kielen professuurin. Yle aloitti karjalankieliset uutiset 2015, ja tämän vuoden alusta Kotimaisten kielten keskuksessa aloitti karjalan kielen lautakunta.

Viime vuoden toukokuussa julkaistiin karjalan kielen elvytysohjelma. Itä-Suomen yliopiston ja opetus- ja kulttuuriministeriön nimittämän asiantuntijatyöryhmän yhteistyönä tehty raportti sisältää 23 toimenpide-ehdotusta.

Saatsin mukaan on hieno asia, että elvytysohjelma on tehty. “Mutta se ohjelma ei vielä yksin johda mihinkään. Tarvittaisiin konkreettisia toimia, jotka panisivat elvytysohjelman suosituksia käytäntöön. Niistä konkreettisin ja tärkein olisi kielilaki, joka mahdollistaisi karjalankielisten sukujen lapsille kielen opiskelun päiväkodissa ja koulussa.”

Professori Pekka Suutari Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitokselta nosti Itäsuomalainen-lehden kolumnissaan esiin myös toisenlaisen näkökulman kielen elvyttämiseen.

”Nimittäin karjalan kielen prestiisin eli sen koetun arvon, houkuttelevuuden ja kulttuurisen vetovoiman lisääminen. Vaikka tätä ei kesällä julkaistussa elvytysohjelmassa mainitakaan, on sillä suuri merkitys kielen elpymiseen ja ylipäätään karjalaisen identiteetin kehittymiseen”, Suutari kirjoittaa.

Riko Saatsi lienee lisännyt arvostusta Yönistujat-romaanillaan. Teos on saanut kiittäviä arvioita sekä Finlandia-ehdokkuuden. Kysymys karjalan kielestä on tullut entistä näkyvämmäksi.

”Isäni sukupolven ihmiset, jotka ovat Yönistujat-romaanin luettuaan tulleet juttelemaan kanssani, kommentoivat hyvin usein ensimmäisenä, että heillä ei ollut aikanaan mahdollisuutta sanoa tämmöisiä asioita ääneen.”

Ajallinen etäisyys on helpottanut asioiden käsittelyä. Saatsi kertoo kirjoittaneensa kirjan ensisijaisesti isovanhempiensa sukupolvelle, jolle kielikysymys oli aikanaan akuutti.

”Yksi kirjan lähtökohdista oli kysyä karjalan kielen katoamisen syytä. Sen sijaan, että syyttäisin omia isovanhempiani, yritin ymmärtää sitä, millaista on elää ennakkoluulojen kohteena. Se sukupolvi on joutunut elämään jatkuvan kyseenalaistamisen ja todistustaakan kanssa.”

Yönistujissa Saatsi ikään kuin palauttaa karjalan kielen romaanin päähenkilölle, joka puhuu kerran jo luopumaansa kieltä vanhana ihmisenä. Samalla romaani konkreettisesti tuo karjalan kielen teoksen lähtökohdaksi, kirjaimiksi sen sivuille.

”Ajattelen itse, että koko kirja on jollain tavalla käännös siitä alkukielisestä kuvauksesta.”