Vallankumouksellinen menetelmä, vaikkakin jo kahden vuosituhannen ikäinen, saattaisi hyvinkin tarjota turvapaikan verkossa käytävän tarkkaavaisuussodan karkureille. Sen hyveet hämmästyttävät käyttäjiään ja sen voima saa Piilaakson tolaltaan.
Huomio: tässä on teksti, joka on ajan, tietovirtojen ja digitaalisen pyörteen ulkopuolella. Sen rakenne ei noudata niitä uusia sääntöjä, jotka journalistit, bloggaajat, vaikuttajat ja kustantajat ovat omaksuneet yrittäessään selviytyä ruuduilla riehuvasta kilpailusta tarkkaavaisuudestamme. Sen lukeminen aloitetaan tietämättä maagista lukua, joka nykyään edeltää minkä tahansa verkkoartikkelin ensimmäistä lausetta: lukemiseen vaadittavien minuuttien määrää. Sen pääviesti ei kipinöi heti ensimmäisessä koukussa painaakseen verkkokalvoihin jälkensä ennen kuin huomio lehahtaa muualle, kuten verkkosivua silmäiltäessä usein käy.
Silmäliikeseurannan avulla tietotekniikan ergonomian asiantuntija Jakob Nielsen on todennut, että ”vallitseva lukemisen malli muistuttaa F-kirjainta. Lukijat tapaavat aloittaa vasemmasta yläkulmasta ja kulkee sitten koko sivun oikealle. Mitä alemmas sivulla mennään, sitä vähemmän he katsovat sivun oikeaa laitaa (1).”
Nettisivulla vietetään keskimäärin 54 sekuntia, mutta puolet käynneistä keskeytyy kymmenen sekunnin kuluttua. Uutissivustolla käynnin keskimääräinen kesto ei sekään ylitä kahta minuuttia (2). Jos tekstin pituus edellyttää vierittämistä, kävijä alkaa putoamaan kyydistä. Sitäkin varmemmin, kun älypuhelimen ilmoitusten lisääntyminen houkuttelee tarkistamaan pursuavat viestit, vastaamaan tekstiviestiin sekä kelamaan Instagramin tai TikTokin loputonta virtaa.
Jopa hyperlinkit — digitaaliset helmet, jotka avaavat sisäkkäisen pääsyn rajattomaan tietoon — heikentävät lopulta ymmärrystä. ”Lisäpäätöksenteko ja visuaalinen käsittely, joita vaaditaan linkistä toiseen navigoimiseksi, lisäävät lukijoiden kognitiivista kuormaa ja kuormittavat muistia tavalla, joka saattaa ylittää heidän kykynsä”, todetaan katsauksessa aihetta koskevista tutkimuksista (3).
Ranskan katsotuimman televisiokanavan TF1:n entinen toimitusjohtaja Patrick Le Lay kehuskeli vuonna 2004 myyvänsä Coca-Colalle ”käytettävissä olevaa ihmisaivojen aikaa”. Mediatalouden luonne tai tavoite eivät ole siitä perustavanlaatuisesti muuttuneet, vaikka digitaaliset alustat huutokauppaavat tieteellisesti paloiteltua tietoa ihmisistä, mutta tiedon rytmi on kokenut huimaavan kiihtymisen.
Television katsojalukuja Ranskassa mittaavan Audimatin haparoivat yritykset kohdentaa karkeasti rajattuja yleisöjä (1990-luvun mainostajille tarjottu kuuluisa ”alle 50-vuotias perheenemäntä”) ovat väistyneet yksilölliseen viestin kohdentamiseen henkilötietojen louhinnan ansiosta. Tilastollisesti määritetyt algoritmit kertovat, mitä kullekin käyttäjälle on tarjottava luettavaksi ja kuunneltavaksi, jotta hän pysyisi mahdollisimman pitkään kytkeytyneenä alustaan.
Kärjistetyiksi makupaloiksi, äänikatkelmiksi, kuviksi ja sanan sirpaleiksi hajotettuna tiedonkeruu irtautuu niistä ehdoista, jotka mahdollistavat merkityksen antamisen: hitaudesta, jatkuvuudesta, mielen vapaista harhapoluista. Ruudulla vietetyn ajan lisäksi kaikki sosiaalinen ajankäyttö joutuu tämän tuhoisan silppuamisen kohteiksi.
”Tyhmiä, tietämättömiä, pahantahtoisia, panettelevia”
Tietotulvan ja kaiken omaksumisen mahdottomuuden edessä ihmiset ovat reagoineet monin tavoin. Euroopassa 1500-luvulla kirjapainotaidon yleistyminen, Uuden maailman haltuunotto ja antiikin kirjoittajien uudelleenlöytäminen synnyttivät tekstien hyökyaallon.
”Onko maan päällä paikkaa, joka välttyisi näiltä uusien kirjojen pilviltä?”, huokasi itsekin tuottelias kirjoittaja humanisti Erasmus vuonna 1525 kommentoidessaan sananlaskua ”kiiruhda hitaasti”. ”Niiden pelkkä lukumäärä on vakava este oppimiselle”, hän kiukuttelee, sillä ”nämä häiriötekijät kääntävät ihmisten mielen pois muinaisten kirjoittajien lukemisesta”. Hollantilainen teologi jyrisee kuin olisi juuri viettänyt tunnin X:ssä: hillittömät kirjapainajat ”peittävät maailman pamfleteilla ja kirjoilla, jotka ovat tyhmiä, tietämättömiä, pahantahtoisia, panettelevia, hulluja, jumalattomia ja kumouksellisia. Virta on sellainen, että jopa asiat, joista olisi voinut olla hyötyä, menettävät kaikki hyveensä” (4).
Sama paheksunta kuultiin uskonpuhdistaja Jean Calvinilta, jota ärsytti ”tämä kirjojen sekava metsä”. Puolitoista vuosisataa myöhemmin René Descartes’n ensimmäinen elämäkerturi Adrien Baillet’t (1649–1706) totesi: ”Meillä on syytä pelätä, että joka päivä suunnattomasti kasvava kirjojen massa syöksee tulevat vuosisadat yhtä barbaariseen tilaan kuin se, joka seurasi Rooman valtakunnan kukistumista.”
Lontoossa 1500-luvun alun ja 1700-luvun lopun välillä julkaistujen nimikkeiden määrä kasvoi sataviisikymmenkertaiseksi (5). Mutta sen sijaan, että oppineet olisivat pystyttäneet Sardanapaloksen* tapaan rappiollisen rovion, he kiersivät ylenpalttisuuden järjestämällä tietoa systemaattisesti. Tämä oli almanakkojen, antologioiden, tietosanakirjojen ja oppaiden, mutta myös bibliografioiden ja aihehakemistojen aikaa.
*Muinaisen Assyrian viimeinen kuningas, joka määräsi tappion häämöttäessä rakennettavaksi itselleen valtavan rovion, jossa hänet poltettiin elävältä yhdessä orjiensa, jalkavaimojensa ja palatsinsa aarteiden kanssa.
Markkinat reagoivat 2000-luvun alussa algoritmiseen informaatioon aivan toisin. Kyse ei ole enää tietovirtojen kaaoksen kesyttämisestä kuten 1700-luvulla, vaan niiden imeytymisen kiihdyttämisestä erilaisten automatisoitujen pakkosyöttötekniikoiden avulla. Alustat ja sosiaaliset verkostot tarjoavat sisällön lukemista nopeutettuna (×1,5 tai ×2), mikä moninkertaistaa samalla mainosten nielemisen. Lukuisat palvelut kuten Power Reader, Spreeder, Outread, Speed Reader, ReadQuick ja Reedy lupaavat ”kolminkertaistaa lukunopeuden menetelmällä, jossa katse keskitetään pieniin tekstinpaloihin kerrallaan” ja ” jossa sanoja korostetaan automaattisesti helpottamaan sisällön ymmärtämistä”.
SmartNews ”kokoaa useista lähteistä uutisia tiiviiksi yhteenvedoiksi, jotta pysyt ajan tasalla ilman että tunnet olevasi hukassa”. Inshorts taas tiivistää ”parhaat kotimaiset ja kansainväliset uutiset enintään kuuteenkymmeneen sanaan”. ”Älykäs palvelu” Briefly ”tiivistää olennaiset kohdat selkeästi ja luokittelee ne automaattisesti teemoittain”. Tiivistäen voidaan sanoa, että markkinat vastaavat ”liikaan” ”vielä enemmällä”. Pitkä teksti edellyttää huomion keskittämistä, ja siksi se näyttäytyy esteenä tietotulvalle.
Yksi toisensa jälkeen ”sisällöntuottajat” — kuten nyt kutsutaan ammatteja, joissa tuupataan lisää tavaraa someen eikä ravita mieliä — laskevat tasoaan. Tarjotaan enemmän artikkeleita hakukonenäkyvyyden vuoksi, laaditaan naposteltaviksi koukuttavia otsikoita ja täkyjä, seurataan jatkuvaa uutiskanavien ja TikTokin rytmiä ja poseerataan tuntikausia Twitchissä. Nämä puhki kuluneet reseptit ovat jo pitkään rytmittäneet verkkojournalismin arkea.
Olennainen tapahtuu kuitenkin muualla. Suosio- ja näkyvyysmittareiden ruokkima algoritminen informaatio aiheuttaa toimituslinjaan hienovaraisen muutoksen, jollainen nähtiin, kun lisääntyneen katsojakilpailun paineessa TF1-televisokanava yksityistettiin vuonna 1987 . Tuore tutkimus on eritellyt käynnissä olevan prosessin Brut-kanavan tapauksen kautta. Se on verkkomedia, jolla on aito toimitus ja joka perustettiin vuonna 2016 levittämään laadukkaita videoita sosiaalisissa verkostoissa perinteisestä journalismista vieraantuneelle nuorelle yleisölle (6).
”Katselumittarit korvaavat osittain päätökset toimituksen linjavalinnoista”, päättelee aiheesta tutkimuksen tehnyt opettaja-tutkija Aurélie Aubert käytyään läpi lähes kolmen vuoden tuotannon (marraskuu 2016 – toukokuu 2019), yhteensä 828 videota. Ajan myötä yhteiskunnalliset teemat lisääntyivät, kun taas talousaiheiden osuus väheni. Ympäristökysymykset (219 esiintymää 828:sta), joita usein käsiteltiin arjen ekovastuullisten asenteiden näkökulmasta, nousivat kärkeen, kun taas sosiaaliset liikkeet inspiroivat vain 15 juttua, joista 11 käsitteli Ranskan “keltaliivien” protestiliikettä. Ne kun eivät miellytä mittareita eivätkä mainostajia.
Koska personointi tarjoaa paremman tuoton synnyttämällä korkeamman ”sitoutumisasteen” (tykkäysten, jakojen ja kommenttien määrä jaettuna katselukerroilla), se lisääntyy niin, että siitä tulee vallitseva käytäntö. Ihmisläheinen näkökulma koski loppuvuodesta 2016 vain yhtä prosenttia Brut’n julkaisemista pääjutuista, mutta keväällä 2019 yli 49 prosenttia. Yhä enemmän näkee ”videoita suurelle yleisölle tutuista henkilöistä tai tavallisista ihmisistä, jotka kertovat tarinansa ja vaikeutensa, mutta myös tavan, jolla he ovat vaikeutensa voittaneet, ja osoittavat näin poliitikkojen kyvyttömyyden”. Tähän tapaan: ”Koulukiusaamisen kohteena ollut Jonathan Destin yritti 16-vuotiaana päättää päivänsä sytyttämällä itsensä tuleen. Tänään hän kertoo, mikä ajoi hänet tähän tekoon.”
Kuvajournalismille alistuneen Brut’n kehityskaari on epäilemättä jyrkempi kuin kirjoitetun median. Mutta mittareiden vaikutus ulottuu myös painettujen sanomalehtien toimituksellisiin valintoihin. Ne ovat viimeisten viidentoista vuoden aikana palkanneet joukoittain ”yhteisömanagereita”, jotka näennäisesti lisäävät otsikoiden näkyvyyttä sosiaalisissa verkostoissa, mutta työskentelevät tosiasiassa julkaisualustojen rikastuttamiseksi. He kasvattavat niiden pörssiarvoa ja syöttävät niihin sisältöä.
Muotista poikkeaminen merkitsee usein riskiä konkurssista. Kun Facebook vuonna 2017 muutti uutisvirran algoritmiaan poliittisen informaation kustannuksella maksimoidakseen ”sitoutumisasteen”, muutos vaikutti etenkin vasemmistolaisiin julkaisuihin. Amerikkalaisen kuukausilehden Mother Jonesin verkkoyleisö romahti, ja päätoimittajan mukaan pienen yrityksen vuositulot laskivat 400 000–600 000 dollaria. Lehteä kustantavalle voittoa tavoittelemattomalle säätiölle summa on huomattava.
Vuosina 2022–2023 Meta heikensi uutisten näkyvyyttä alustallaan entisestään ja päätti ”vähentää niiden näkyvyyttä” uudessa tekstipohjaisessa Threads-palvelussaan. Pian vain pieni murto-osa aiemmista Facebookin käyttäjåmääristä klikkasi Threadsiin lukeakseen juttuja. ”Kun alustat estävät tilaajaa näkemästä suurta osaa sisällöstä — kun linkkejä ei enää tarjota niin aktiivisesti — se merkitsee, etteivät toimitukset ole kontaktissa tilaajiinsa tai mainostajiinsa. (…) Siksi Yhdysvallat menettää kaksi sanomalehteä viikossa, ja siksi tämä vuosi [2023] on ollut median jatkuvien irtisanomisten leimaama (7).” Mother Jones ei ole muuttanut linjaansa.
Ei myöskään Le Monde diplomatique. Olemmehan nyt 23. peräkkäisessä kappaleessa yhtäjaksoista tekstiä ilman ”älykästä tiivistelmää” tai vilkkuvia sanoja. Lukija, oletko yhä siellä? Jos olet, se johtuu ehkä siitä, että lehdellämme on ominaisuus, josta on tullut harvinainen: sitä luetaan yhä valtaosin paperilta. Ranskankielisellä painetulla emolehdellä on 85 000 tilaajaa ja miellyttävällä sovelluksellamme 25 000, jossa näkyy sama hillitty perinne. Tällainen erityislaatu on ymmärrettävää, sillä kuukausilehdessä julkaistaan pitkiä ja vaativia artikkeleita. Ja kaikki tutkimukset, jotka ovat kolmenkymmenen vuoden ajan verranneet näytöltä ja paperilta lukemisen hyveitä — Yhdysvalloissa, Itävallassa, Saksassa, Israelissa tai Espanjassa — päätyvät samaan johtopäätökseen: lukijat osoittavat syvempää keskittymistä, parempaa ymmärrystä ja kestävämpää muistamista monimutkaisista teksteistä, kun ne ovat painettuja.
Sähköisen koulun uranuurtaja tekee täyskäännöksen
Olipa kyse visuaalisesta työmuistista, joka helpottaa palaamista taaksepäin tarkistamaan ja jota ruutujen jatkuva uudelleenjärjestyminen niiden muodon mukaan häiritsee, käyttömukavuudesta ja silmien rasituksesta, mahdollisuudesta tehdä muistiinpanoja, alleviivata, rastittaa, taittaa kulmia paremman omaksumisen tueksi tai itse välineen synnyttämästä häiriöstä, paperi voittaa mennen tullen. Siinä määrin, että aiemmin kaiken teknologiapohjaisen pedagogiikan varaan satsannut Ruotsi päätti vuonna 2023 kieltää pieniltä lapsilta digitaalisten välineiden käytön koulussa ja palata painettuihin oppikirjoihin sekä käsin kirjoittamiseen (8). Tekoälyn yleistyminen luokkahuoneissa vahvistaa nykysuuntausta ja piirtää uuden sosiaalisen jakolinjan. Korkeakoulutetut vanhemmat vaativat, että heidän jälkikasvunsa saa perinteistä opetusta. Kuten myös ne teknologiajohtajat, jotka kieltävät omilta lapsiltaan alhaiselle rahvaalle kauppaamiensa palvelujen ja tuotteiden käytön.
Vaikka digitaalisuus helpottaa pikaista ja epämuodollista tiedonvaihtoa, paperi säilyttää asemansa viimeisten kahden vuosituhannen vallankumouksellisimpana viestinnällisenä innovaationa. Amerikkalainen toimittaja ja kirjailija William Powers totesi jo vuonna 2007, että juuri sen yksinkertaisuus estää meitä näkemästä sitä huipputeknologiana, joka säilyy pitkään ylitsepääsemättömänä tietyissä käyttötarkoituksissa (9) — kuten Le Monde diplomatiquen lukemisessa.
Kasvava kritiikki näytöltä lukemista kohtaan on murskaava vastalause sille digitaalisen siirtymän strategialle, jonka lehtien kustantajat omaksuivat 2000-luvun lopulla idealistisen periaatteen nimissä: ”Se, millä on merkitystä, ovat sanat, kuvat, ideat, käsitteet ja sisältö, joita tuotamme, ei väline, jonka kautta ne välittyvät”. Näin selitti jo vuonna 2000 New York Times -lehden voimahahmo Daniel Okrent. Median sosiaaliset käyttötavat eivät kuitenkaan palaudu viestiin. Oman lehden avaaminen kahvilan terassilla, myötämielisen hymyn vastaanottaminen vierustoverilta junassa, lehden jättäminen lojumaan julkiseen tilaan tai sen kohottaminen kulkueessa ovat eleitä, joita ei voi kuvitella aineettomassa muodossa.
Ehkä siksi, että paperi avaa mielikuvituksen, joka on äärettömän paljon syvempi kuin pelkkä kirjoitusalustana toimiminen. Painettu sanomalehti symboloi uteliaisuuden takaisinvaltausta, keskittymiskykymme hallintaa, taipumusta ”kiiruhtaa hitaasti” sekä vastarintaa henkilötietojen varkauksille ja yksityiselämän loukkauksille, joita verkottuneiden laitteiden käyttö markkinajärjestelmässä väistämättä tuo mukanaan.
Algoritmisen informaation aikakaudella paperi ei hallitse lukijaansa, ei kaappaa hänen aikaansa eikä hänen tunteitaan. Se ei tee tilastoilla mitään tahtomme vastaista. Päinvastoin sen lukeminen vaatii ponnistelua, ja lehden junassa seuraaminen edellyttää joskus jopa pieniä akrobaattisia liikkeitä. Kun lukeminen synnyttää ajatuksen, analogian, perspektiivin, vihan tai toiminnan, lehti lasketaan käsistä, pysähdytään ja ajatellaan. Se on väline, jonka kautta palautamme itsemääräämisoikeuden huomiomme kohteisiin ja sitä kautta toimintaamme. Paperin ylistys ei ole konservatiivinen vastareaktio vaan rationaalinen liike ja poliittinen välttämättömyys.
Vaikka painetun sanan sivilisaatio elää todennäköisesti pitkään rinnakkain pikselien kanssa, on paperilehden kohtalo enemmän kuin epävarma. Ruuduilla ohi vilisevän, usein ilmaisen tiedon houkuttelemina lukijat karttavat lehtikioskeja, joiden myynti romahtaa. Ranskassa ACPM:n (Alliance pour les chiffres de la presse et des médias) listaamista 199 aikakauslehdestä yli 150:n maksullinen levikki laski heinäkuun 2024 ja heinäkuun 2025 välillä. Vuoden 2025 yhdentoista ensimmäisen kuukauden aikana Le Monden päivälehden irtonumeromyynti putosi 15,3 %, Le Figaron 13,3 %, Le Nouvel Obsin 17,7 % ja Téléraman 11,7 %. Välttääkseen syöksykierteen lehdet paisuttavat keinotekoisesti digitaalisten tilaajien salkkuaan alennuksilla, jotka haiskahtavat loppuunmyynniltä (“poikkeuksellinen Libération-lehden Libé Friday -tarjous, 2 vuotta 50 eurolla”, eli alle 10 senttiä päivässä). Mutta temppu ei korvaa paperimyynnin vähenemisestä aiheutuvia tappioita, ja irtisanomiset lisääntyvät: Le Parisienissa, Le Point’ssa, Courrier picardissa, La Montagnessa, CMI-ryhmässä (Marianne, Franc-Tireur, Elle), Prisma Pressessä (Télé-Loisirs, Voici, Géo, Femme actuelle) jne. Yhdysvalloissa 136 sanomalehteä sulki ovensa vuonna 2024, mikä pyyhki pois seitsemän prosenttia alan työpaikoista. Omistajien vaikutusvaltaa lisännyt lehtien joukkokuolema ei juuri uhkaa moniarvoisuutta, mutta se vahvistaa algoritmisen informaation asemaa ja kiihdyttää lehtikioskien autioitumista. Tämä sivuvaikutus osuu meihin suoraan.
Loma-aika suosii hitautta
Le Monde diplomatique on taloudellisesti vakaassa kunnossa. Mutta irtonumeromyynnin hiipuminen ei säästä sitäkään. Vuonna 2025 kuukausilehtemme irtomyynti lehtikioskeissa laski noin 6 prosenttia, samaan aikaan painetun version tilauksetkin vähenivät (-1,6 %). Nämä keskiarvot kätkevät taakseen kausivaihtelun, joka on viime vuosina kasvanut huomattavasti ”huonojen” ja ”hyvien” kuukausien välillä. Se heijastaa yhtä lailla poliittista alavirettä kuin uutisvirran kestämätöntä rytmiä.
Heinäkuussa ja vielä enemmän elokuussa, kun monet lukijat loittonevat ruuduistaan ja keventävät arjen velvoitteitaan, vapaa-aika synnyttää ryntäyksen lehtikioskeihin. Le Monde diplomatiquen ostajia on tuolloin kaksi kertaa enemmän kuin joulukuussa, jolloin kellon kanssa kilpaileminen, synkkä ilmapiiri ja huoli rahasta pitävät heidät poissa kioskeilta. Välitön vaara ei ole käsillä, mutta hiljaisten kuukausien lisääntyminen, myynnin kasvava epäsäännöllisyys ja jakeluverkoston haurastuminen piirtävät kehityskulun, joka jatkuessaan saattaa rasittaa raskaasti lehden tasapainoa. Le Monde diplomatique on olemassa niin kauan kuin sitä pidetään kädessä, lainataan, jätetään pöydälle ja poimitaan sieltä uudelleen. Lehden säilyminen hengissä perustuu yksinkertaisiin tekoihin: tilaamiseen, ostamiseen, lahjoittamiseen, siitä kertomiseen, ja sen esillä olemiseen paikallisella lehtikioskilla.
Perinteisen mediamaailman sisällä omalla toimituksellisella saarellaan (10) operoiva lehtemme on nähnyt verkon nurkissa kasvavan määrän ohjelmia, podcasteja ja tekstejä, jotka nekin suosivat syventymistä ja taustoittamista, vaikkeivät aina jaakaan suuntaviivojamme. Vaikka Internetin lupaus — 1500-luvun uskonpuhdistukseen verrattavissa oleva valtamedian tiedonvälittäjien arvovallan vähentäminen — pyyhkiytyi syrjään teknologiajättien nousun ja algoritmisen informaatiosyövän myötä, se on silti horjuttanut vanhaa järjestystä. Sillä järjestelmä, joka tarjoaa kullekin sen, mitä hän luulee haluavansa nähdä tai kuulla, antaa myös kaikille mahdollisuuden ilmaista mielipiteitään. Niitä ei enää aseteta arvojärjestykseen tekijöiden aseman vaan sanoman kiinnostavuuden ja sen jakamisen perusteella. Alle vuosikymmenessä julkisen keskustelun pystysuora arkkitehtuuri, joka nojasi asiantuntija-, media- ja poliittisen puheen arvovaltaan, on horjunut. Mutta hallitsevat luokat eivät tätä siedä ja taistelevat vanhan järjestyksen takaisin palauttamiseksi.
Poliittiseksi, terveydelliseksi ja turvallisuuskysymykseksi korotetut sosiaaliset verkostot ovat nyt Euroopassa julkisen vallan lisääntyvän valvonnan kohteena. Digitaalisella alalla vanha manner on yhä Yhdysvaltojen siirtomaa. Sen hallitukset eivät ole koskaan harkinneet markkinavoimista irrotetun tiedon tuottamista eivätkä Piilaakson infrastruktuureista riippumattomien rakenteiden luomista. Joutuessaan selviytymään tässä pelissä ja näyttääkseen ajan tasalla olevilta eurooppalaiset valtiot tyytyvät säätelemään olemassa olevaa ja paikkaamaan murtumia, jotka verkon sananvapaus on avannut status quohon. Poliitiikan ja median arvovaltaisten tahojen taistelu ”disinformaatiota” vastaan kertoo osaltaan tästä. Kesäkuun 2016 Brexit-äänestyksen ja Donald Trumpin presidentiksi tulon jälkeen alkuvuodesta 2017 Eurooppa tähtäsi ”hyväntahtoisen sensuurin” järjestelmän luomiseen ja perusteli toimiaan harhaanjohtavan tai valheellisen sisällön lisääntymisellä. Tarkoituksena on suojella herkkäuskoisia käyttäjiä siltä turmiolliselta vaikutukselta, jota ajatusten ja mielipiteiden vapaa liikkuminen voisi heihin kohdistaa.
Koronapandemia vuonna 2020, Ukrainan sota vuodesta 2022 lähtien, 7. lokakuuta 2023 tehdyt joukkomurhat ja Israelin sota Gazassa ovat kiihdyttäneet tätä kehitystä.
Vuonna 2022 venäläiset radio- ja televisiokanavat kiellettiin EU:n toimesta, mutta ei suinkaan israelilaisia medioita, vaikka ne seuraavana vuonna oikeuttivat siviilien joukkomurhat Gazassa. Eurooppalaisen digipalvelusäädöksen puitteissa nojataan ”luotettaviin ilmoittajiin” tunnistamaan ja ilmiantamaan ”oletetusti laittomia sisältöjä”. On myös ollut toistuvia pyrkimyksiä päästä seulomaan kaikki eurooppalaiset yksityisviestit — myös salatut. Ranskan presidentti taas haluaa ”tehdä kaikkensa, jotta luotettaville tietolähteille luodaan virallinen tunnus (11)”. Näillä monilla toimenpiteillä pyritään tekemään laittomiksi tai vaientamaan näkökulmia, jotka poikkeavat virallisesta linjasta ja jotka ovat toisinaan pöyristyttäviä, toisinaan tosia ja joskus vastenmielisiä.
Brysselin ”hyväntahtoinen sensuuri”
Viralliset ideologisen yhdenmukaisuuden kampanjat tuottavat myös tulosta. Kuten BBC:n tutkimus osoitti (18.12.2024), niin Gazan sodan aikana Facebook ja Instagram rukkasivat algoritmejaan rajoittaakseen palestiinalaisten medioiden näkyvyyttä. Somekanava X on puolestaan osoittanut niin räikeää Israel-myönteisyyttä, että se keskeytti oman keskustelurobottinsa Grokin sen jälkeen, kun tämä kirjoitti Israelin armeijan syyllistyvän ”kansanmurhaan” Gazassa Yhdysvaltojen myötävaikutuksella. Euroopassa Romanian johtajat Euroopan komission tukemina mitätöivät presidentinvaalit vedoten TikTokin kautta tapahtuneeseen ulkomaiseen vaikuttamiseen (12). ”Hyväntahtoinen sensuuri” toteutetaan tietenkin kiistattomien arvojen (taistelu pedofiliaa, antisemitismiä ja vihapuhetta vastaan) tai pakottavien turvallisuusuhkien torjunnan nimissä.
Tahaton huumori saa sensuurin harjoittajat nimeämään työkalunsa orwellilaisesti: ”Eurooppalainen demokratian kilpi”, ”jotta voidaan paremmin torjua informaation manipulointia ja ulkomaista verkkovaikuttamista”; ”Eurooppalainen demokraattisen resilienssin keskus”, jonka on määrä ”koota yhteen kaikki jäsenvaltioiden ja naapurimaiden asiantuntemus ja kapasiteetit”.
Ranskassa on jo luotu Viginum-järjestelmä ulkomaista digivaikuttamista vastaan ja Ruotsissa on perustettu psykologisen puolustuksen virasto (13). Bukarestissa toimii France Médias Monden ja Deutsche Wellen perustama ”informaatiokilpi”, jonka oikeutusta molemmat kanavat perustelivat 2. joulukuuta julkaistussa hämmentävän suoraviivaisessa tiedotteessa. Kansainvälinen kuohunta koettelee demokratioita, ja tilannetta on viime kuukausina pahentanut Yhdysvaltojen vetäytyminen informaatiokentältä Euroopassa erityisesti Radio Free Europen ja Radio Libertyn rahoituksen epävarmuuden myötä. Nyt on kiire korvata näitä kahta amerikkalaisen propagandan mediaa, joiden venäläiset vastineet kiellettiin Euroopan taajuuksilta Ukrainan miehityksen jälkeen.
Aiemmin väljästi säänneltyjen medioiden ideologisella kahlitsemisella pyritään suojelemaan väestöä venäläiseltä informaatiovaikuttamiselta ja liian jyrkiltä poliittisilta jakolinjoilta. ”Viha ja polarisaatio muodostavat uhkia EU:n arvoille ja perusoikeuksille ja horjuttavat demokratioidemme vakautta (14)”, selitti demokratiasta, oikeudesta, oikeusvaltiosta ja kuluttajansuojasta vastaava komissaari Michael McGrath. Hänen tittelissään tiivistyy brysseliläinen markkinademokratia, jossa kansalaiset nähdään kuluttajina ja jota liiallinen poliittinen polarisaatio horjuttaisi. Samanaikaisesti unioni ottaa käyttöön eurooppalaisen mediasäädöksen, joka turvaa perinteisen journalismin oikeudet. Ja ylivoimainen enemmistö journalismin edustajista tukee kahta eurooppalaisen hankkeen viimeistä pilaria: markkinoita ja yhteistä näkemystä sodasta Venäjää vastaan.
Vapautta on jatkossa vähemmän liberalismin vastustajille. Ja kuka puolustaa ajatusten ja mielipiteiden vapaata liikkumista, kun äärioikeisto on vallannut tämän kentän ja huutaa ”totuusministeriön” perustamisesta? Nimeämällä omistajien vallan ”sananvapaudeksi” näkökulmat siirtyvät ”free speechiä” edistäville alustoille ja yksityisille kanaville kuten X tai CNews, mikä tarkoittaa kaikkien niiden sensuroimista tai mustamaalaamista, jotka asettuvat Palestiinan, LGBT-liikkeiden (lesbot, homot, biseksuaalit ja transihmiset), verotuksen, ammattiyhdistysten, antifasismin, kommunismin jne. puolelle.
Verkon toisinajattelijat uskovat löytävänsä poliittisen pelastuksen verkossa levitettävistä pedagogisista välineistä. Heidän on syytä kuitenkin muistaa, että lähes kaikki laajan yleisön saavuttavat digitaaliset infrastruktuurit kuuluvat joko amerikkalaisille teollisuusjätteille, jotka viime tammikuussa kiirehtivät suutelemaan Trumpin sormusta, tai nettiä sensuroiville valtioille. Ja nämä kaksi tekevät joskus yhteistyötä. Kun TikTok katsottiin liian alttiiksi Israelia koskevalle kritiikille, Yhdysvaltain presidentti pakotti sen omistajan myymään alustan Israelia lähellä olevalle miljardöörille, mikä johti julkaisupoliitikan muutokseen (15). Merkittävissä kiistakysymyksissä vastapuolet soveltavat samaa taktiikkaa: ne tulvivat netin omilla uutisillaan, tiedonpalasillaan ja kommenteillaan.
Perinteinen journalismi antautuu yhä enemmän digitaalisen yleisön vaatimuksille, ja eurooppalainen sääntelykehys laittaa samaan koriin väärät tiedot, laittomat puheet ja kriittiset mielipiteet. Siksi vapaan lehdistön kohtalo lepää enemmän kuin koskaan kokonaisvaltaisen uudistuksen varassa, joka kykenee irrottamaan tiedon sekä markkinoiden alasimen että valtion vasaran välistä. Odotellessa hallitusta, joka joka lähtisi tällaista ajamaan, vastarannan kiisket voivat avata maailmaan paperisen ikkunaan, jota nytkin pidätte käsissänne.