Tuomas Palonen: Etymologian etymologia ja muita etymologioita
SKS 2025
Sanojen mahdista ja hevoskärryistä
Tietokirja etymologiasta on kiinnostavaa ja eläväistä kertomusta ihmiskunnan ja kulttuurien historiasta.
”Etymologia on kaunis. Etymologia on kaunistelematon. Ja kaunistelemattomuudessaan kaunis. Sanojen maailma on muuttuvainen. Etymologia on sana siinä missä muutkin. Sanat muuttuvat eri tavoin, vaihtavat ulkomuotoaan, merkitystään. Asioiden määrittely, esimerkiksi etymologian määrittely, puolestaan pohjaa ajatukseen staattisesta maailmasta, jossa mitään muutosta ei ole. Se on eräänlaista vapaudenriistoa. Se muuraa kohteensa ahtaiden semanttisten seinien sisälle ikuisesti.”
Näin vetävästi aloittaa folkloristi ja kansalliskirjaston tietoasiantuntija Tuomas Palonen etymologioita luotaavan kirjansa. Teksti on tyylikästä, hauskaa ja oivaltavaa. Ei ihan peruskielitiedettä.
Tärkeää on ensi alkuun purkaa sana ’etymologia’: ”Etymos tarkoittaa totta. Logos on pahamaineisen monimerkityksinen sana päämerkityksinään sana, puhe ja järki.”
Niinpä etymologia on vain ”tosi sana”. Pikkuhiljaa se alkoi kuitenkin tarkoittaa sanan muuntumisvaiheiden sukupuuta.
Suomen kieleen ovat vaikuttaneet erityisen paljon germaanit ja baltit.
Germaanit antoivat lapsilleen hurjia nimiä, näistä tuli taistelukarhuja ja -susia: Björn ja Bernhardt ovat karhuja, Ulf, Ylva ja Adolf susia, Hilda on taistelu ja Gunnar soturi.
Balttilaisia lainoja olivat monet suomen eläinten nimet, kuten pyhä eläin, käärme, viljelyyn liittyvät sanat heinä, siemen, rieska, ruumiinosat hammas, reisi, kaula, ja jotkut yliluonnollisia asioita kuvaavat sanat, kuten perkele ja kurko eli kummitus.
Monien kulttuurien fantasioihin kuuluu ajatus sanojen mahdista. Idean mukaan sanojen takana on suurempi todellisuus kuin ihmisen keksimät merkitykset. Ihmisten usko jumalten, esi-isien tai tuonpuoleisesta ihmiskunnan kohtaloa sörkkivien hahmojen viesteihin on aina ollut suurta.
Vielä keskiajalla ajateltiin, että sanat kertoivat “miten kaikkeus oli järjestäytynyt ja miten asiat olivat yhteydessä toisiinsa”.
Maailmankuulu italialainen semiootikko ja kirjailija Umberto Eco (1932–2016) kirjoitti hurjan ja verisen dekkarin, Foucaultin heilurin. Kirjassa temppeliherrojen perillisiä ja mahtisanoja tutkivat tieteilijät joutuvat hirveän salaliiton uhreiksi. Semioottisen ja hieman lingvistisenkin jännärin juonen kuoriutuessa kerros kerrokselta alkaa selvitä, etteivät päähenkilöt olekaan paljastaneet suurta muinaista myyttiä, vaan he ovat vahingossa tulleet itse rakentaneeksi sen.
Tuomas Palonen on sikäli Econ linjoilla, että hän palauttaa mitä mahtavimpiinkin historian kertomuksiin kohta kohdalta nimenomaan ihmisen vaikutuksen ja eri kulttuureista ponnahtaneet muutosvoimat. Mitään jumalallista ei löydy sanojen taustoista, mutta paljon ihmiskunnan eri osien vuorovaikutuksista kertovia yksityiskohtia kyllä.
Pitkään kuitenkin sanojen oletetun mahtivoimien annettiin Suomessakin näkyä jopa politiikassa. Vuoteen 2016 asti Suomessa ministerit vannoivat virkavalansa käsi Raamatun tai lakikirjan päällä: ”Sen voi nähdä jäänteenä uskomuksesta, jonka mukaan kirjoitettu sana sisältää maagisia voimia. Kirja on taikaesine, jonka kosketus vahvistaa valan todeksi.”
Sanojen taustojen paljastaminen kertoo kansojen vuorovaikutuksesta. Sanat kurkottavat yli historian, jopa vuosituhansien, ja ne ovat matkustaneet merten taa. Ne muuttavat välillä muotoaan, niiden vokaalit ja konsonantit muovautuvat toisen kielen kehyksiin, mutta yhtä kaikki kulkemalla etymologian polkua taaksepäin pääsee muinaisiin seikkailuihin ja kansainvaelluksiin.
Palosen kirjaa lukee rennosti. Teksti rullaa hyvin, ja jokainen sivu pursuaa kiinnostavia detaljeja. Vähän väliä on pakko pysähtyä miettimään, miten hassuilta eri kielten samaa tarkoittavat sanat näyttävät, niin kuin tässä tapauksessa: joulua tarkoittava sana Christmas, esiintyy myös hawaijin kielessä, mutta muodossa kalikimaka. Maorin kieleen se rantautui muodossa kirihimete.
Suomen kieleen on pesiytynyt rakenteiden ja sanojen siemeniä kantakielten puhujien vaellusten myötä samoin kuin muinaisen Suomen alueille saapuneiden kauppiaiden tai valloittajien kommunikaatiosta.
Radikaaleinta ei ole ollut vain kulkea pitkin Atlas-jumalan mukaan nimettyä Atlanttia, vaan todella suuren muutoksen toi idea valjastaa nelijalkainen eläin, hevonen – hepo on muuten kantasuomalainen sana –, kärryjen eteen ja lähteä Uralilta vaeltamaan länteen pari tuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua.
Tänä päivänä tiedetään, että indoeurooppalaiset kielet, joita suurin osa eurooppalaisista puhuu, ja niiden kaukaiset serkut, uralilaiset kielet, joihin suomi kuuluu, ovat muinoin olleet Mustanmeren ja Kaspianmeren aroilla naapurikansojen ahkerasti käyttämää läppää.
Iida Simes
Mihail Šiškin: Tulevaisuus – Mihin Venäjä oikein on matkalla
WSOY 2026
Suom. Sirpa Hietanen ja Vappu Orlov
Mihail Šiškin on venäläisten emigranttikirjailijoiden kermaa, ja siksi on ilahduttavaa, että häneltä ilmestyy jo kolmas suomennettu esseekokoelma. Sarjan aloitti Sota vai rauha – Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (WSOY 2023, saksasta suomensi Sirpa Hietanen), joka tarkasteli Venäjän ja Euroopan suhteita. Viha ja kauneus – Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta (WSOY 2024, saksasta ja venäjästä suomensivat Sirpa Hietanen ja Vappu Orlov) painottui Venäjän sisäisen maailman tarkasteluun kirjallisuuden kautta.
Tulevaisuus – Mihin Venäjä oikein on matkalla pureutuu venäläisen kansan mahdollisiin tulevaisuudenkuviin. Tyylilleen uskollisesti Šiškin ammentaa teksteihinsä henkilökohtaisista muistoistaan, historian opeista ja kirjallisuuden kuvista. Esseet saksasta suomentanut Hietanen ja venäjästä suomentanut Orlov välittävät Šiškinin selkeän ajattelun ja kauniin ilmaisun upeasti sekä kirjailijan surumielisen toteavan tyylin säilyttäen. Teksteistä ei huomaa, että esseet on suomennettu kahdesta eri kielestä, vaan kokonaisuus on yhtenäinen. Ainut oudoksuttava käännösratkaisu on se, että englanninkielisiä lainauksia ei ole suomennettu.
Venäjän ja Neuvostoliiton historiassa traagisia ihmiskohtaloita on miljoonittain, eikä voittajia löydy oikein edes voittajien joukosta. Läpeensä korruptoituneen hallinnon ja vahvemman oikeuden maassa vaihtoehtoja on vähän, eikä inhimillisille arvoille ja ihanteille ole sijaa. Šiškin kuvaa järjestelmän valuvikaa erinomaisesti Ivan Gontšarovin Oblomov-romaania käsittelevässä esseessään: “Venäläinen paradoksi: jos haluat elää elämäsi arvokkaasti, on parempi ettet edes nouse sohvalta.”
Kokonaisuutena Tulevaisuus on hajanaisempi kuin kaksi aiempaa esseeteosta, mutta kenties se onkin sopivaa Venäjän tulevaisuudesta puhuttaessa. Kuten aiemmissa teoksissaaan, Šiškin liikuskelee suurten mieshallitsijoiden ja vielä suurempien kirjailijamiesten maailmoissa, mikä tuntuu kiistattomassa taitavuudessaankin hieman tunkkaiselta. Šiškin on joka tapauksessa ehdottoman suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka haluavat Venäjää ja venäläistä sielunmaisemaa ymmärtää.
Emilia Miettinen
Ira Jänis-Isokangas: Kohtalona Gulag – Suomalaisen 1930-luvun Neuvostoliitossa
Gaudeamus 2025
Pentti Haanpään vuonna 1931 kirjoittamassa, mutta postuumisti aiheen arkuuden takia vasta vuonna 1956 julkaistussa Noitaympyrässä metsätyömies Pate Teikka päättää kaiken Suomessa kokemaansa riiston takia loikata Neuvostoliittoon. Antti Tuuri on kertonut halunneensa Ikitiessä (2011) pohtia sitä, mitä Teikalle olisi Neuvostoliitossa saattanut tapahtua.
Venäjän ja Neuvostoliiton historian tutkija Ira Jänis-Isokangas kuvaa tietokirjassaan Kohtalona gulag 1930-luvulla Teikan tapaan paperittomina siirtolaisina Neuvostoliittoon siirtyneiden suomalaisten kohtaloa. Esipuheen mukaan rajauksen ulkopuolelle on jätetty sisällissodan jälkeen pakolaisina vastaanotetut punaiset, USA:n laman jaloista Neuvostoliittoon luvan kanssa muuttaneet amerikansuomalaiset sekä oman erityisryhmänsä muodostaneet inkeriläiset.
Laittomia suomalaisia maahanmuuttajia oli Neuvostoliiton rajavartiolaitoksen tietojen mukaan vuosina 1930–1934 yhteensä 12 950. Työntövoimana vaikuttivat Suomessa koetun köyhyyden ja näköalattomuuden ohella vasemmistolaisten vainon voimistuminen. Vetovoimana toimivat usko uuteen mahdollisuuteen, seikkailunhalu ja propagandistinen kuva Neuvostoliitosta työväen luvattuna maana.
Kirjassa seurataan suomalaisten kärsimyksen täyteistä matkaa Neuvosto-Karjalan ja Leningradin alueiden pakkotyömailta Sarovin karanteenileirin kautta Uralille ja Kazakstaniin asti. Viranomaisarkistojen ohella lähteinä on käytetty aiemmin koottuja elämänkertatietoja sekä Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjälle 1917–1964 -hankkeen haalimia muistelmia.
Karusta arjesta kertovatkin paljon esimerkiksi kotiin kirjoitetut kirjeet, joista jopa sensuuria väistelevien muotoilujen läpi voi tunnistaa aitoa toivoa asioiden paranemisesta sekä piilotettuja varoituksia kotiväelle. Aivan lohduttomia ovat hengissä selvinneiden kertomukset esimerkiksi Kazakstanin Arhangelskojen lastenkodin kauheuksista.
Neuvostoliittoon paperittomana 1930-luvun alussa saapuneiden suomalaisten kohtalo on tärkeä erottaa vähemmistökansallisuuksien vainosta ja vuosien 1937–1938 Stalinin suuresta terrorista. Joutuessaan neuvostoliittolaisen yleisen rangaistusjärjestelman piiriin he astuivat sisään sellaiseen ihmisten hyväksikäyttökoneistoon, joka tuotti kyynisen tehottomuutensa takia loputonta kärsimystä ja kuolemaa enemmän sivutuotteenaan kuin päämääränään. Se oli myös olennainen osa Neuvostoliiton tuotantojärjestelmää ja sillä oli huokoinen rajapinta kaikkiin muihinkin yhteiskunnallisiin osa-alueisiin.
Kohtalona gulag sopii hyvin rinnakkaisteoksena Kansallisteatterissa 19.5. asti esitettävälle Elli Salon kirjoittamalle ja Riikka Oksasen ohjaamalle Muistopäivä-näytelmälle, jonka pohjana on hyödynnetty osin samaa dokumenttiaineistoa.
Tuomas Rantanen
Ira Jänis-Isokankaan ja näytelmäkirjailija Elli Salon haastattelu löytyy Teatterin politiikkaa -podcastista: www.voima.fi/audio
Jukka Kekkonen: Mureneeko oikeusvaltio?
Art House 2025
Neuvostoliiton hajoamisen ja kylmän sodan päättymisen jälkeen elettiin tovi yhteisessä illuusiossa. Liberaalidemokratian ajateltiin osoittautuneen parhaaksi ja voittoisimmaksi hallintomuodoksi, vääjäämättömäksi kehityksen päätepysäkiksi, jota kohti kaikki maailman valtiot suuntaisivat ennemmin tai myöhemmin. Nyt kolmisenkymmenta vuotta myöhemmin tämä toiveajattelun ja länsimaisen omahyväisyyden sekoituksesta leivottu kakku on lässähtänyt muun muassa oikeistopopulismin vauhdittamana.
Demokraattisen oikeusvaltion perustukset järkkyvät sielläkin, missä sen aseman on ajateltu olevan vakain. Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori Jukka Kekkonen analysoi tätä kehitystä ajankohtaisessa ja erinomaisen suositeltavassa teoksessaan Mureneeko oikeusvaltio? Nykyisen kriisin tarkastelun lisäksi teos on kuin tiivis ja erinomaisen yleissivistävä peruskurssi oikeusvaltion perusperiaatteista ja kehityksen historiasta. Kekkonen osaa välittää ajatuksensa selkeästi, vetävästi ja havainnollistaen, ja saa lukijan ymmärtämään, miksi kehityksestä pitäisi olla huolissaan.
Huoleen on syytä. Yhdysvaltojen viimeaikaiset tapahtumat ovat erittäin räikeä ja hätkähdyttävä esimerkki demokraattisen oikeusvaltion romahduksesta kohti autoritaarista hallintoa, mutta myös oma pesämme on likainen. Euroopan unionissa Puola ja Unkari ovat jo vuosikausia tempoilleet epäsuotuisan kehityksen kourissa. Monissa maissa, myös Suomessa on nähtävissä monia merkkejä siitä, miten oikeusvaltion nurkkia nakerretaan. Riippumattoman median tila kapenee jatkuvasti, ja yliopistotutkijat kohtaavat häirinnän ja uhkailun lisäksi vähättelyä ja sivuuttamista. Kekkosen mukaan erityisen huolestuttava yksittäinen esimerkki Suomen ottamasta huonosta suunnasta oli toissavuonna monien kansainvälisten sopimusten vastaisesti säädettu rajalaki.
Kekkonen toteaa, että maailmassa on aitoja oikeusvaltioita enää reilut parikymmentä. Moni jo tällä päätepysäkillä käyneistäkin on lähtenyt pakittamaan, ja on hyvä tiedostaa, että mikä tahansa valtio voi tehdä niin.
Emilia Miettinen