Ukrainalaiset tutkijat paljastivat marraskuussa laajan varojen kavallusjärjestelmän energiasektorilla. Skandaali osoitti, että laajamittainen korruptio jatkuu sodasta huolimatta, vaikka sen olisi voinut odottaa heikentävän politiikkaa ja taloutta hallitsevia oligarkkiklaaneja.
Saatuaan 73 prosenttia äänistä vuoden 2019 presidentinvaaleissa Volodymyr Zelenskyi lupasi käynnistää ”uuden aikakauden”. Vuosikymmenten ajan olivat oligarkit pitäneet kansallista politiikkaa näpeissään. Zelenskyi hyötyi vahingossa politiikkaan ajautuneen ja rehellisen ehdokkaan imagosta, jota hän oli esittänyt suositussa televisiosarjassa Kansan palvelija. Kuusi vuotta myöhemmin hän on joutunut kohtaamaan suurimman korruptioskandaalin, jonka maa on kokenut Venäjän helmikuussa 2022 aloittaman hyökkäyksen jälkeen.
Kansallinen korruptionvastainen virasto (NABU) paljasti marraskuun puolivälissä järjestelmän, jossa maan neljää ydinvoimalaa operoivan valtionyhtiön Energoatomin alihankkijoilta kiristettiin lahjuksia. Yli sadan miljoonan dollarin korruptiojärjestely on osaltaan heikentänyt sähkön tuotantoverkostoa, jota Venäjän pommitukset säännöllisesti koettelevat ja jota hallinnon hämärät toimet ovat tehneet entistä haavoittuvammaksi.
Paljastukset maksoivat oikeus- ja energiaministereille heidän virkansa. Muutamaa viikkoa myöhemmin erosi myös vaikutusvaltainen presidentinkanslian johtaja Andri Jermak. Hänen syrjäyttämisensä heikensi entisestään Ukrainan jo valmiiksi horjuvaa asemaa rauhanneuvotteluissa, sillä hän toimi myös maan neuvotteluvaltuuskunnan johtajana.
Venäjän armeija on hitaasti mutta jatkuvasti edennyt Donbassissa, ja Ukrainan on yhä vaikeampi rekrytoida sotilaita rintamalle. Maa on lisäksi Yhdysvaltojen hallinnon painostuksen alaisena. Yhdysvallat on uhannut vetäytyä, ellei kompromissia saavuteta sen ja Venäjän laatiman suunnitelman pohjalta, johon sivustakatsojiksi jätetyt eurooppalaiset eivät ole onnistuneet vaikuttamaan. Donald Trump ja hänen lähipiirinsä ovat nyt lisänneet argumenttivalikoimaansa korruption perustellessaan aikeitaan kääntää selkänsä konfliktille, jota pidetään etäisenä ja voittamattomana (1). Yhdysvaltain kongressin molempien puolueiden enemmistö hyväksyi toki 11. joulukuuta uuden tukipaketin, mutta sen rahallinen arvo on lähinnä symbolinen. Ukrainan tuki nojaa nyt pääosin muihin liittolaismaihin, joiden luottamus voi horjua tämän skandaalin seurauksena.
Viimeaikaiset erottamiset eivät ole pyyhkineet mielestä vallanpitäjien yritystä alistaa korruptionvastaiset elimet valtakunnansyyttäjän ja presidentinkanslian määräysvaltaan tutkijoiden työn estämiseksi. Heinäkuun lopussa 2025 Kiovassa ja muissa suurkaupungeissa järjestetyt useiden tuhansien ihmisten mielenosoitukset estivät tämän skenaarion toteutumisen. Epäluottamus luo edelleen varjon presidentin sisäpiiriä kohtaan. Joulukuun 5. päivänä New York Timesissä julkaistu laaja artikkeli lisäsi painetta paljastamalla, että Ukrainan hallitus oli estänyt korruptionvastaista työtä myös ulkomailta tukea saavien suurten valtionyhtiöiden hallintoneuvostoissa. (2).
- Neuvostohallinnon virkamiesten valtaannousu
Zelenskyi kuuluu poliittiseen sukupolveen, joka väitti haluavansa estää miljardöörien vallan valtiokoneistossa ja sen mukanaan tuomat kavallusmekanismit. Jotta nykyinen poliittinen kriisi ja sen mahdolliset vaikutukset Ukrainan kansainväliseen asemaan voidaan ymmärtää, on palattava Ukrainan demokratian lähihistoriaan. Valtiota ovat repineet toisaalta yksityisten ryhmittymien harjoittama valtion kaappaus ja toisaalta monet pettymykseen päätyneet uudistuspyrkimykset.
Oligarkkien nousu on tapahtunut kolmessa vaiheessa. Ensimmäinen syntyvaihe ajoittuu 1980-luvun jälkipuoliskolle. Neuvostoliittolaiset hallintovirkamiehet hyödynsivät perestroikan tarjoamia mahdollisuuksia siirtyäkseen yksityisyrittäjiksi. Useimmiten kyse oli tehtaiden johtajista, nuorisojärjestö Komsomolin vastuuhenkilöistä tai kolhoosien eli maatalousosuuskuntien johtajista, jotka alkoivat tuomaan enemmän tai vähemmän laillisesti länsimaisia kulutustavaroita ja ryhtyivät muuhun pienimuotoiseen liiketoimintaan. Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991 he olivat eturintamassa ottamassa haltuunsa neuvostoteollisuuden tuotantokoneistoa.
Näin teki myös Donetskissa vaikuttanut kaivosjohtaja Jevhen Štšerban, joka tunsi alueensa yritysten keskeiset tarpeet. Jos metallurgian kompleksilta puuttui raskasmetalleja, hän etsi niille toimittajan. Ja kun jokin teollisuuslaitos kärsi kaasupulasta, hän järjesti kaasutoimitukset Venäjältä. Ravintolan etsiessä alkoholintoimittajaa hän soitti moldovalaiselle tuttavalleen – Moldova on suuri viinintuottaja – ja neuvotteli toimituksista. Koska asiakkailla ei ollut rahaa maksaa, Štšerban sai palkkionsa teollisuustuotteina, jotka hän myi eteenpäin korkeimman tarjouksen tekijälle, tai omistusosuuksina asiakasyrityksissä.
Varallisuutensa kasvaessa hän saavutti Donbassissa auktoriteettiaseman ja ylisti villin kapitalismin hyveitä. ”Olen ollut kolme kertaa lähellä kuolemaa kaivoksissa. Mutta selvisin, koska en suostunut kuolemaan köyhänä”, hän kertoo arkistovideolla tapaamisessaan vastavalmistuneiden kanssa. ”Tietenkin tie tällaiseen rikkauteen voi olla laiton. Mutta niin heikossa yhteiskunnassa kuin meidän se on helppoa kaltaiselleni ihmiselle.” (3)
Maan teollistuneimman alueen johtajana Štšerban puuttui pian kansalliseen politiikkaan. Arviolta 500 miljoonan dollarin omaisuudella – tuohon aikaan valtavalla summalla – hänestä tuli Ukrainan ensimmäinen oligarkki. Muut entiset neuvostoeliitin jäsenet ja opportunistit kulkivat samankaltaisia polkuja. Dnipropetrovskissa (4) nuori insinööri Ihor Kolomoiskyi panosti rauta- ja öljyteollisuuteen sekä pankkisektoriin. Vuoden 2004 ”oranssin vallankumouksen” keulakuva Julia Tymošenko rakensi vaurautensa tuottoisien kaasuvirtojen hallintaan. ”Kaasuprinsessa” tunnetaan myös siitä, että hän perusti yhden ensimmäisistä ukrainalaisista offshore-yhtiöistä Kyprokselle. Se oli lähtölaukaus tuhansille bulvaaniyrityksille, joiden avulla kapitalistien ensimmäinen sukupolvi siirsi laittomasti hankittuja varoja veroparatiiseihin. Petro Porošenko puolestaan hankkii enemmistöosuuden makeis- ja suklaatehtaista vastineeksi sokeri- ja kaakaotoimituksista. Vuoden 2014 kansannousun syrjäytettyä Viktor Janukovytšin vallasta nousi Porošenko Ukrainan viidenneksi presidentiksi.
1990-luvulla nousi esiin oligarkkiklaaneja, joita yhdistivät yksi tai useampi suojeluhahmo sekä yhteiset taloudelliset ja rahoitukselliset intressit. Ne hallitsivat laajoja teollisia kaupunkikeskittymiä ja niiden ympäristöjä. Aluksi Donetskin ja Dnipropetrovskin välinen kilpailu loi leimansa Ukrainan poliittiseen kenttään, johon Kiovan klaani toi tietynlaista tasapainoa. Muut alueet synnyttivät omat oligarkiansa, mutta ne pysyivät pääosin paikallisina ja vailla merkittävää kansallista vaikutusvaltaa.
Uuden eliitin nousu tapahtui väestön nopean köyhtymisen kustannuksella. Tavarapula, kiihtyvä inflaatio ja sosiaaliohjelmien romahtaminen ajoivat neuvostoajan jälkeen miljoonat nopeasti köyhyyteen (5). Pienimuotoinen vilppi ja salakuljetus muuttuvat arkipäiväisiksi. Bruttokansantuote supistui 40 prosenttia vuosien 1991 ja 1994 välillä. Älymystöllä oli ollut paljon odotuksia perestroikan ja itsenäisyyden saavuttamisen jälkeen, mutta ne unelmat murskautuivat muutosten raakuuden ja katuväkivallan yleistymisen edessä. Maailmanpankin tietojen mukaan henkirikosten määrä nousi 4,96:sta sataa tuhatta asukasta kohti vuonna 1990 peräti 9,67:ään vuonna 1996. Yksi tämän rikollisuuden keskittymistä oli Donbass, jossa taloudelliset panokset olivat myös suurimmat. Marraskuussa 1996 poliiseiksi naamioituneet palkkamurhaajat ampuivat Štšerban ja hänen vaimonsa heidän yksityiskoneensa rappusille.
Tämän yhä selvittämättömän murhan ja sitä seuranneen välienselvittelyaallon jälkeen Rinat Ahmetov nousi Donbassin kiistattomaksi valtiaaksi ja maan rikkaimmaksi mieheksi. Hän on aina kiistänyt osallisuutensa murhiin. Ahmetovin nuoruudesta tiedetään vain joitakin sirpaleita. Harvinaisessa lehdistötilaisuudessa vuonna 2006 toimittajat kysyivät, kuinka hän oli ansainnut ensimmäisen miljoonansa. Hänen vastauksensa oli: ”Minun olisi helpompaa kertoa teille, kuinka ansaitsin ensimmäisen miljardini.”
Kiovan keskushallinto reagoi ympäröivään anarkiaan vasta viiveellä. Perustuslaki hyväksyttiin kesäkuussa 1996. Kansallinen valuutta, hryvnia, otettiin käyttöön saman vuoden syyskuussa ja inflaatio saatiin vähitellen hallintaan. Ulkopoliittiset suhteet normalisoituvat vuonna 1994 laaditun Budapestin muistion – jossa Kazakstan, Valko-Venäjä ja Ukraina luopuivat neuvostoajan ydinaseistaan vastineeksi suvereniteetin kunnioittamisesta – ja vuonna 1997 solmitun Ukrainan ja Venäjän välisen ystävyys-, yhteistyö- ja kumppanuussopimuksen myötä. Nuoren itsenäisen valtion vahvistuminen – erityisesti rajojen tunnustaminen Venäjän ja muiden suurvaltojen toimesta – törmäsi kuitenkin 1990-luvun alussa oligarkkien vastatoimiin.
Presidentti Leonid Kutšma (1994–2005) oli keskeinen hahmo Ukrainan ”oligarkkitasavallan” toisessa vaiheessa, jolloin rikollista alkuperää olevat ryhmittymät normalisoitiin. Palauttaakseen edes näennäisen auktoriteetin Kutšma solmi epävirallisen sopimuksen tärkeimpien klaanien kanssa: sen sijaan että hän saattaisi ne oikeuteen, hän kannusti niiden osallistumista politiikkaan. Laittomasti hankittujen omaisuuksien tunnustamisen lisäksi ryhmät saivat pääsyn julkisiin hankintoihin, yksityistämisiin ja valtion resursseihin. Yksi tämän strategian tärkeitä askelia oli Viktor Janukovytšin nimittäminen Donetskin kuvernööriksi Ahmetovin suosituksesta, mikä rauhoitti aluetta mutta samalla sementoi liikemiehen valta-aseman.
Korruptio, nepotismi, monopolit
Ukrainan suuroligarkit tarttuivat Bankovan tarjoamaan tilaisuuteen – presidentinhallinnon palatsi Kiovassa sijaitsee Bankova-kadulla. Klaanit investoivat omiin ehdokkaisiinsa vuoden 1998 parlamenttivaaleissa. Tuolloin arvioitiin, että kansanedustajan paikka maksoi jopa viisi miljoonaa dollaria. Rahoja käytettiin vaalimainonnan levittämisestä äänten ostoon ja vaalilautakuntien jäsenten lahjontaan asti. Samanaikaisesti syntyi mediaimperiumeja, jotka keskittyivät aikakauden keskeiseen välineeseen eli televisioon. Politiikassa ja mediassa toimivista vaikutusvaltaisista neuvostoajan raunioista nousseista yrittäjistä tuli näin täysivaltaisia oligarkkeja.
Tällaisen järjestelmän asteittainen vakiinnuttaminen ajoi valtion instituutiot lähes täydellisesti eturyhmien hallintaan, moninkertaisti jo ennestään laajasti rehottavan korruption ja edisti nepotismia. Teollisten monopolien sinetöinti tiettyjen oligarkkiklaanien reviireiksi kahlitsi tuotantorakenteiden modernisointia. Verohuojennukset ja valtiontuet myötävaikuttivat riistotalouden jatkumiseen. Julkinen keskustelu köyhtyi, kun taloudelliset kiistat ratkottiin poliittisen eliitin kesken.
Keskenään suunnilleen yhtä vahvojen ryhmien kilpailu esti kuitenkin autoritaarisen keskusvallan muodostumisen. Oligarkkien keskinäinen kilpailu median välityksellä loi jopa tietynlaisen keskustelun ja tutkivan journalismin kulttuuria. Liittoutuminen oligarkkien kanssa palveli toista Kutšman tavoitetta: tarvetta suojella Ukrainan markkinoita ulkomaisilta sijoittajilta, niin venäläisiltä kuin länsimaisilta. Politiikantutkija Mykola Riabtšuk myöntää presidentin ansiot hauraan kansallisen suvereniteetin puolustamisesta. Vaikka maa ”myytiinkin” suurpääomalle, Kutšma valitsee mieluummin maanmiehiään monopolien johtoon. (6)
Valtionpäämies asemoituikin eräänlaiseksi välittäjäksi. Hän käytti vuoden 1996 perustuslain suomia laajoja valtaoikeuksia koskien erityisesti turvallisuuselinten valvontaa sekä uusia sääntely- ja korruptionvastaisia instituutioita. Näiden vipuvarsien ja vaikutusvaltansa kautta – esimerkiksi kilpailuviranomaiseen tai verohallintoon – Kutšma säilyttää tasapainon ryhmien välillä ja varmistaa, ettei yksikään niistä saa liikaa yliotetta. Presidentti mahdollistaa siten vävynsä Viktor Pintšukin nousun Ukrainan viiden rikkaimman henkilön joukkoon syrjäyttämättä kuitenkaan Ahmetovia. Ja kun pääministeri Pavlo Lazarenko osoittautuu liian ahneeksi, hänet pakotetaan ulos maasta. Myöhemmin hänet pidätetään Yhdysvalloissa syytettynä 114 miljoonan dollarin rahanpesusta.
Ukrainalaisen oligarkkitasavallan synty 1990-luvun lopulla asettuu samaan muottiiin kuin muissa Neuvostoliiton hajotessa syntyneistä valtioissa, joissa rikkaimmat liikemiehet pyrkivät laillistamaan väärin hankitun omaisuutensa ja osallistumaan politiikkaan. Venäjällä tämä kehitys kuitenkin katkesi jyrkästi 2000-luvun alussa, kun presidentti Vladimir Putin vahvisti keskusvallan otetta, kansallisti strategisia sektoreita sekä alisti maan mahtimiehet tai korvasi heidät itselleen uskollisilla liikemiehillä. Ukrainaoligarkkijärjestelmä oli puolestaan pitkäikäisempi, kun voimakkaat oligarkit käyvät kilpailua asemistaan.
Tämä poliittinen rakennelma joutui ensimmäiseen koetukseensa Kutšman toisen kauden päättyessä loppuvuodesta 2004. Hän nimesi seuraajakseen Janukovytšin, joka sai taakseen valtaosan miljardööreistä, erityisesti Ahmetovin ja Pintšukin. Vastaehdokkaaksi nousi oppositiopoliitikko Viktor Juštšenko, joka myrkytetään dioksiinilla vaalikampanjan aikana. Juštšenkoa tuki osa miljonääreistä ja monet keskisuuret yrittäjät, jotka vaativat omaa osuuttaan kakusta. Kun Janukovytšia suosivat vaalivilpit paljastuivat, nämä olivat eturintamassa järjestämässä protesteja, jotka johtivat ”oranssiin vallankumoukseen”. Kansalaisten mobilisaatio oli laajaa, sillä keskiluokka oli saanut uutta itsevarmuutta 1990-luvun lopun taloudellisten olojen vakiintumisen myötä. Ratkaisevaa muutoksen aikaansaamisessa oli kuitenkin ”pienten” oligarkkien antama tuki. Tulehtunut tilanne johti vaalien mitätöintiin ja Juštšenkon voittoon uusintavaaleissa.
Kampanjansa aikana Juštšenko lupasi panna ”rosvot vankilaan”. Osoittaakseen halunsa riistää kansallisilta oligarkeilta heidän vääryydellä hankitut teolliset monopolit pääministeriksi nimitetty Julia Tymošenko peruutti maan keskiosassa Kryvyi Rihissä sijainneen jättimäisen metallurgian kompleksin yksityistämisen. Ahmetov ja Pintšuk olivat ostaneet sen 800 miljoonalla dollarilla. Presidentti järjesti televisioidun huutokaupan ja myi masuunit edelleen 4,81 miljardilla dollarilla ulkomaiselle monikansalliselle Mittal Steel Companylle, josta tuli myöhemmin ArcelorMittal.
Tätä paljon huomiota saanutta tapausta lukuun ottamatta ”deoligarkisaatio” – jo tuolloin esillä ollut käsite – osoittautui pian tyhjäksi sanaksi. Juštšenkon kaudelle (2005–2010) löi leimansa hänen ja Tymošenkon väliset ristiriidat, jotka ilmenivät jatkuvina liittoumien uudelleenjärjestelyinä ja räikeinä korruptioskandaaleina. Myrkytyksensä jälkeen yhä toipilaana oleva presidentti haali oligarkeilta tukea kukistaakseen kilpailijansa. Hän tuki kaasumagnaatti Dmytro Firtashia kamppailussa Tymošenkon pyrkimyksiä vastaan ja otti neuvoja Ahmetovilta ja Pintšukilta, jotka saivat tästä huomattavia etuja alkaen syytesuojan lupaamisesta. Tässä yhteydessä oligarkit jatkoivat normalisointistrategiaansa keskittämällä varallisuutensa suuriin konserneihin tai sijoittamalla hyväntekeväisyyteen ja kulttuuriin. ”Oranssi vallankumous” johti paradoksaalisesti oligarkkitasavallan kulta-aikaan.
Poliittisen epävakauden ja klaanien välisten sopimusten myötä jälleen suosioon palannut Janukovytš voitti vuoden 2010 presidentinvaalit ja käynnisti oligarkkitasavallan viimeisen muodonmuutoksen. Ottaen revanssin ”oranssista vallankumouksesta” Donetskin klaani vakiinnutti valtansa Ukrainan julkisessa elämässä. Tymošenko tuomittiin vuonna 2011 seitsemäksi vuodeksi vankeuteen syytettynä väärinkäytöksistä kaasutoimitussopimuksissa Venäjän kanssa. Dnipropetrovskin ja Kiovan klaanit menettivät vaikutusvaltaansa, mistä todistavat vuoden 2012 parlamenttivaalien tulokset.
Vallan keskittyminen yhä kapeamman piirin käsiin tukahdutti markkinatalouden kilpailua. Vuodesta 2012 lähtien Janukovytš vetäytyi ”Perheen” suojiin – toimittajien ja opposition kritisoima ryhmä, jonka mafiasävyinen nimitys kertoo sen luonteesta. Toinen Janukovytšin pojista, hammaslääkärin koulutuksen hankkinut Oleksandr, vaurastui ennätysajassa monimiljonääriksi kuten myös hänen ystävänsä Serhij Kurtšenko. Kaasu-, media- ja muita sijoituksia hämärien edunsaajien lukuun kasannut Kurtšenko miellettiin ”Perheen” rahakirstuksi.
Janukovytš luopui presidentille luonteisesta välittäjän roolista ja puuttui lähipiirinsä kanssa kaikenlaisiin hankkeisiin kerätäkseen helppoja voittoja. Presidentin kavaltamien summien arvioidaan nousevan jopa 40 miljardiin dollariin (7). Sisäpiirin vahva ote kävi kuitenkin tukahduttavaksi muille oligarkeille. Jopa Ahmetov koki tulleensa syrjityksi. Niinpä kun kansalaisten protestit puhkeavat loppuvuodesta 2013 vastauksena poliisiväkivaltaan, Janukovytš jäi nopeasti eristyksiin salliessaan järjestelmällisen korruption ja kieltäytyessään allekirjoittamasta assosiaatiosopimusta Euroopan unionin kanssa.
Kansan epäluottamus ja uudistushankkeet
”Oranssia vallankumousta” saattoi luonnehtia miljonäärien kapinaksi miljardöörejä vastaan, mutta uutta Maidan-liikettä leimasi laaja ja kansanomaisempi mobilisaatio erityisesti maan länsi- ja keskiosissa. Sille loi leimansa oligarkkien rahoittamiin puolueisiin kohdistunut epäluottamus. Oligarkit eivät olleet organisoimassa mielenosoituksia, vaan näkyivät lähinnä vallankumouksellisille myönteisissä asenteissa mediassa ja irtautumisena keskushallinnon tukijoukoista. Helmikuun lopussa 2014 Janukovytš lähti maanpakoon Maidanilla tehdyn joukkomurhan jälkeen, jonka yksityiskohdat ovat yhä selvittämättä.
”Arvokkuuden vallankumous” (liikkeen virallinen nimi) ajoi presidentin virastaan ja pysäytti oligarkkien nousukiidon. Se ei kuitenkaan merkinnyt heidän vaikutusvaltansa loppua, vaan pikemminkin paluuta Janukovytšia edeltäneeseen kilpailullisempaan tilanteeseen. ”Perheen” monopolista vapautuneena oligarkkitasavalta loi nahkansa uudelleen. Lokakuun 2014 vaalit palauttivat klaanit parlamenttiin ja valtion instituutioihin. Itsekin eturivin oligarkki Petro Porošenko voitti presidentinvaalit osittain Firtashin tuella. Tämä oli ollut Yhdysvaltojen vaatimuksesta Wienissä kotiarestissa maaliskuun puolivälistä lähtien, mutta oli säilyttänyt todellisuudessa huomattavan vaikutusvallan Ukrainan sisäpolitiikkaan.
Ahmetov puolestaan käytti asemaansa Donbassissa Kiovan keskushallinnon painostamiseksi. Monien lähteiden mukaan hän oli Donetskin alueen ensimmäisten hallituksen vastaisten protestien taustalla. Menetettyään tilanteen hallinnan hänen luottomiehensä joutuivat väistymään Venäjän tukemien separatistiryhmien ja palkkasotureiden tieltä ja poistumaan alueelta. ”Donbassin isäntä” hävisi tämän erän, mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä valvomasta tiukasti Itä-Ukrainassa sijaitsevia tehtaitaan ainakin vuoteen 2017 asti.
Toisaalla muut teollisuusmagnaatit rahoittivat Maidanin tapahtumien synnyttämiä aseellisia miliisejä, jotka kykenivät ottamaan yhteen Kremliä tukevien Venäjä-myönteisten pataljoonien kanssa Odessasta Harkovaan ja Donbassiin saakka. Vuosina 2014–2015 ukrainalais-israelilainen oligarkki Kolomoiskyi loi itselleen kansakunnan pelastajan maineen osallistumalla henkilökohtaisesti aluepuolustukseen ja toimimalla Aidar-¨ ja Azov-pataljoonien rahoittajana, joiden riveissä oli myös radikaaleja ja uusnatsistisia elementtejä.
Nämä ”sotasaavutukset” leimasivat Porošenkon kautta (2014–2019). Hänen pyrkimyksensä nousta hallitsevaan asemaan kärjistivät kuitenkin hänen ja Kolomoiskyin välistä vastakkainasettelua ja johtivat oligarkin kruununjalokiven Privatbankin kansallistamiseen loppuvuodesta 2016 sekä pakottivat hänet maanpakoon.
Vuodesta 2014 lähtien valtion instituutioihin oli virrannut uudistajia. Heidän aloitteitaan tukivat kansalaisyhteiskunta – joka oli paremmin organisoitunut kuin vuonna 2005 – sekä ulkomaiset kumppanit, joista oli tullut valtion rahoittajia dramaattisen talouskriisin jälkeen. Vallankumouksen odotuksia varjosti silti šokki Krimin liittämisestä Venäjään. Verohallintoa puhdistettiin ja julkisia hankintoja selkeytettiin, alueellinen hajauttaminen käynnistettiin ja osa julkisista palveluista siirtyi digitaaliseen aikaan. Jokaisen uudistuksen julkilausuttuna tavoitteena oli vähentää korruption mahdollisuuksia. Oikeus-, turvallisuus- ja tullisektorit kokivat kuitenkin vain pintapuolisia muutoksia.
Volodymyr Zelenskyin ehdokkuus nojasi tähän keskeneräisyyden tunteeseen sekä Venäjän kanssa käydyn sodan aiheuttamaan uupumukseen. Zelenskyi ei ollut teollisuusmagnaatti vaan huumorintajuinen esiintyjä, venäjänkielinen ja EU-myönteinen. Hänessä kiteytyi politiikan ”deoligarkisaatio”, kieli- ja poliittisten jakolinjojen ylittäminen sekä mahdollisuus sopuun Venäjän kanssa. Muutaman kuukauden jälkeen uudistukset silti takkusivat kuten myös neuvottelut Moskovan kanssa. Zelenskyi ja hänen hallituksensa leimattiin amatöörimäisiksi, ja he jäivät kilpailevien eturyhmien vaikutusten lamaannuttamiksi.
Koronapandemian alussa valtionpäämies herätti huomiota kääntymällä maan keskeisten oligarkkien puoleen saadakseen heidät osallistumaan taloudelliseen ponnistuksiin. Näin hän legitimoi heidät kunnianarvoisina hyväntekijöinä. Yhteydet Zelenskyin tiimin ja eri oligarkkien välillä varjostivat myös poliittisen kulttuurin uudistamista ja avoimuutta, joita entinen koomikko väitti edustavansa.
Käänne tapahtui alkuvuodesta 2021. Joe Biden astui Valkoiseen taloon ja asetti Kolomoiskyin pakotelistalleen. Tämä oli tuottanut Zelenskyin kuuluisuuteen nostaneen Kansan palvelija -tv-sarjan. Yhdysvaltain painostuksesta Ukrainan parlamenttiin – Verkhovna Radaan – tuotiin laki ”taloudellisten tai poliittisten henkilöiden liiallisesta vaikutuksesta julkiseen elämään (oligarkit)”. Se määritteli neljä samanaikaisesti täytettävää kriteeriä virallisesti ”oligarkiksi” nimeämiseksi: vaikutus massamediaan, vähintään yhden monopoliasemassa olevan yrityksen omistus, pääoma, joka ylittää miljoonakertaisesti toimeentulominimin (tuolloin 77 miljoonaa euroa) sekä osallistuminen poliittiseen elämään. Lain tavoitteena oli irrottaa suuret omaisuudet poliittisista ja mediatoiminnoista. Lakia ei kuitenkaan koskaan pantu täysimääräisesti täytäntöön. Sen hyväksymisen aikaan marraskuussa 2021 Venäjän joukot olivat jo kokoontumassa maan rajoille.
Jähmettynyt vaalikoneisto
Venäjän hyökkäys helmikuussa 2022 pakotti liikemiehet valitsemaan puolensa. Pintšuk mobilisoitui avoimesti sotaponnistusten tueksi. Toiset, jotka tutkivat toimittajat ovat nimenneet ”Monacon pataljoonaksi” (8), valitsivat maanpaon Rivieran tai Dubain aurinkoisille rannoille. Kolmas ryhmä, jota epäiltiin Venäjä-myönteisistä mielipiteistä tai toimista, joutui Ukrainan oikeuslaitoksen tai länsimaisten tuomioistuinten lisääntyneen paineen alle. Näin kävi Viktor Medvedtšukille, joka oli keskeinen välittäjä hallituksen ja separatistien välillä vuoden 2014 kriisin aikana. Kotiarestin ja hänen omistamiensa kolmen televisiokanavan sulkemisen jälkeen vuonna 2021 Medvedtšuk pidätettiin huhtikuussa 2022 ja lähetettiin viisi kuukautta myöhemmin vankienvaihdossa Venäjälle.
Näiden yksilöllisten polkujen kirjo kuvastaa ukrainalaisen oligarkian rakenteellista heikentymistä, jonka takana olivat aineelliset tuhot, Venäjän miehitys ja pakotteet. Ahmetovin Mariupolissa sijaitseva Azovstal-tehdas pyyhkiytyi kartalta Venäjän pommituksissa keväällä 2022. Myös Pintšukin omistaman teräsputkien ja rautatiekiskojen tuotantoon erikoistuneen Interpipe-konsernin toiminta häiriintyi. Pommitusten aikaansaamaan ”deoligarkisaatioon” vaikutti myös sotatila, joka oli pakottanut television alistumaan sotaviestinnälle ja vienyt teollisuusmagnaateilta osan heidän perinteisistä vaikutuskanavistaan. Lisäksi Zelenskyi, jonka kauden olisi pitänyt päättyä toukokuussa 2024, oli asettanut uusien vaalien ehdoksi vihollisuuksien päättymisen, mikä jähmetti vaalikoneiston, jota oligarkit olivat tavallisesti käyttäneet voimasuhteidensa mittaamiseen ja valtion tuottoisten sektorien jakamisen.
Ukrainan oligarkkitasavalta on siten tienhaarassa. Vaikka henkilökohtaisen rikastumisen väylät eivät ole verrattavissa Janukovytšin kauden mittakaavaan, sota on jälleen keskittänyt vallan presidentin käsiin. Ajankohtaiset skandaalit osoittavat korruption olevan yhä syvälle juurtunutta (9), mutta samalla korruptionvastaiset viranomaiset toimivat yhä päättäväisemin. Nämä ovat kyenneet puolustamaan riippumattomuuttaan toimeenpanovallasta ja vastaamaan kansalaisyhteiskunnan ja ulkomaisten rahoittajien vaatimuksiin, jotka ovat auttaneet vakiinnuttamaan korruptionvastaista toimintaa politiikan kentällä.
Ukrainan avautuminen ulkomaisille ja erityisesti amerikkalaisille pääomille on lähes väistämätöntä, kuten osoitti toukokuussa 2025 Yhdysvaltojen kanssa solmittu sopimus harvinaisten mineraalien hyödyntämisestä tai ne ehdot, joita Trump pyrkii asettamaan Ukrainan tulevien jälleenrakennusinvestointien tuottoihin. Tämän suuntauksen pitäisi pitkällä aikavälillä heikentää kansallisten teollisuusmagnaattien vaikutusvaltaa. Ilman oikeussektorin perusteellista uudistusta aiempi oligarkkivetoinen hallitustapa voi kuitenkin palata täydellä voimalla, varsinkin kun sota on edistänyt uusien eturyhmien syntyä presidentinkanslian, sotilas-teollisen kompleksin ja maatalousteollisuuden ympärille. Pian nähdään, onko syntymässä uusi oligarkkisukupolvi.