Raportissaan viranomaisten ja kansalaisten välisten suhteiden siirtymisestä enenevässä määrin verkkoon Ranskan valtion oikeusasiahenkilö Claire Hédon muistuttaa: ”Oikeusasiahenkilön maakunnallisten edustajien päivystykseen saapuu jatkuvasti uupuneita ja epätoivoisia ihmisiä, jotka ovat huojentuneita jo pelkästään siitä, että voivat vihdoin puhua jollekulle, joka on lihaa ja verta (1).” Ken Loachin Moi, Daniel Blake -elokuvan riipaisevissa kohtauksissa nähdään viranomaisprosessien rattaisiin joutunut brittiläinen työtön, jonka kohtelu on sitä epäinhimillisempää mitä isompia digiloikkia palveluissa on otettu. Tällaiset kohtaukset ovat kansalaisten päivittäistä leipää oikeassa elämässä kaikkialla Ranskassa. Kaikkiaan 13 miljoonaa ihmistä eli joka viides ranskalainen on vaikeuksissa julkisten verkkopalveluiden kanssa ilman että poliittiset päättäjät välittävät edes tämän väestöryhmän olemassaolosta (2).

Uhrien profiili täsmää nykyisen yhteiskuntajärjestyksen jo muutenkin runtelemiin väestönosiin. He ovat iäkkäitä, he asuvat maalla, he kuuluvat työväenluokkaan, heillä on alhainen koulutustaso, he ovat vankilassa, he ovat ulkomaalaisia. Viranomaisten digipalveluja puolestaan käyttävät mielellään ylemmät toimihenkilöt, hyväpalkkaiset, korkeakoulutuksen saaneet, joilla on täysi IT-varustus tietokoneineen, tabletteineen ja älypuhelimineen. Lyhyesti sanottuna, mitä prekaarimpi asema henkilöllä on, sitä vaikeampi hänen on saada niitä julkisen palvelun tukia ja palveluja, jotka hänelle kuuluisivat. Kun etätyö, etäopetus ja terveydenhoidon vastaanottoaikojen varaaminen netissä ovat yleistyneet koronakriisin vuoksi, huono-osaisten väestönosien tiputtaminen pois teknologian kehityksen kyydistä on vain voimistunut. Joskus myös puolueet – tajuamatta ongelman laajuutta – syrjäyttävät prekaarin väestön myös demokratiasta. Kun Ranskan vihreät järjestivät kaikille yli 16-vuotiaille avoimen kuulemisen, joka oli pohjana puolueen presidenttiehdokkaan valinnalle tuleviin vaaleihin, siinä edellytettiin, että osallistujalla oli henkilökohtainen sähköpostiosoite äänestyslinkkien vastaanottamista varten, kännykkäpuhelinnumero äänestyksen vahvistuskoodien vastaanottamista varten sekä pankkikortti kahden euron osallistumismaksun maksamista varten.

Valtion oikeusasiahenkilö Hédonin toteamuksen mukaan ”tilanne on entisestään rapautumassa” ja hän muistuttaa, että keneltäkään ei saa kieltää oikeutta tukiin ja palveluihin siitä syystä, että hän ei käytä viranomaisen tarjoamaa verkkopalvelua. Claire Hédon painottaa, että monille pakkodigitalisaatio ei ole merkinnyt asioiden yksinkertaistumista vaan ”eräänlaista institutionaalista pahoinpitelyä”.