Venäjän armeijan hyökkäys Ukrainaan rikkoo selkeästi kansainvälisen oikeutta ja YK:n peruskirjaa. Presidentti Vladimir Putinin tekosyy kansanmurhan ennaltaehkäisyyn on valheellinen, ja vaikka natsien läsnäolo Ukrainassa on todellista, sitä on tarkoituksellisesti liioiteltu.
Moskova on kuitenkin jo vuosien ajan korostanut myös pelkoaan siitä, että Nato leiriytyy sen rajoille, mikä on vastoin Yhdysvaltojen Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä tekemiä sitoumuksia. Venäjän presidentin hyökkäyspäätöksen paradoksaalinen seuraus on, että se johtaa läntisen sotilasliiton vahvistumiseen aivan hänen maansa rajalla.
Kuten Yhdysvaltojen laiton hyökkäys Irakiin vuonna 2003, joka myös perustui harhaanjohtavaan propagandaan ja josta tiedotusvälineet kertoivat laajalti, Venäjän hyökkäys Ukrainaan avaa uuden ja erityisen vaarallisen luvun kansainvälisissä suhteissa. Sillä on kielteisiä vaikutuksia niin kansainväliseen politiikkaan kuin maailmantalouteen. Yhdysvaltojen ja EU:n ilmoittamat pakotteet eivät todennäköisesti pelota Kremliä, mutta niiden taloudelliset ja energia-alan seuraukset ulottuvat Venäjän ulkopuolelle.
Miten rangaista vastustajia
”Jos Putin valtaa Ukrainan, haluan hänen tietävän, että viiden minuutin kuluttua siitä hän ei pysty ostamaan juotavaa limsa-automaatista”, Yhdysvaltojen edustajainhuoneen demokraattijäsen Seth Moulton julisti toimittajille vieraillessaan Kiovassa joulukuun 2021 lopulla. Tammikuun alussa hänen puolueensa jäsenet tekivät lakiehdotuksen (1), ”ennaltaehkäisevistä pakotteista” – mikä on epätavallinen käsite kansainvälisissä suhteissa, koska se merkitsee vastatoimia jotakin oletettua tulevaa toimintaa vastaan.
Ehdotuksessa luvattiin ”tilanteen eskaloituessa” kieltää Venäjän suurimpia pankkeja käyttämästä dollaria ja Swift (Society for Worldwide Interbank Financial Telecommunication) -tiedonsiirtoverkkoa, jonka kautta kulkee suurin osa pankkien välisestä kansainvälisestä maksuliikenteestä. Lisäksi Venäjää odottaisi huipputeknologian vientikielto ja Nord Stream 2 -kaasuputken käyttöönoton pysäyttäminen. Uhkaukset eivät kuitenkaan riittäneet lannistamaan Vladimir Putinia. Päivä sen jälkeen, kun Kreml oli tunnustanut Donbassin separatistitasavaltojen itsenäisyyden, länsimaiden leiristä alkoi sadella ilmoituksia uusista pakotteista, joilla maa yritettiin saada perääntymään.
Yhdysvallat ei suinkaan ole keksinyt vastustajan taivuttamiseksi tähtäävän taloudellisen painostuksen käyttöä. Kansainvälisten suhteiden historia pursuaa esimerkkejä siitä. Muun muassa Napoleon määräsi vuonna 1806 Englantia vastaan laajan kauppasaarron (mannermaasulkemus) ja presidentti Abraham Lincoln käytti saartoa aseena etelävaltiolaisia vastaan Yhdysvaltojen sisällissodan aikana (1861–1865). Toimenpiteet olivat konfliktin alkusoitto ja niitä yleensä jatkettiin konfliktin käynnistymisen jälkeenkin. Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson, tietoisena maansa asemasta taloudellisena suurvaltana, oli 1900-luvun alussa sitä mieltä, että tämän tyyppiset toimet voisivat tulla sotien tilalle.
”Sen, joka valitsee tämän taloudellisen, rauhanomaisen, rauhallisen ja väistämättömällä tavalla vaikuttavan toimenpiteen, ei tarvitse turvautua voimakeinoihin. Se ei ole yhtä kauhistuttava toimenpide kuin sota. Se ei uhraa ainoatakaan henkeä boikotin kohteena olevan maan ulkopuolella, mutta asettaa kyseiselle maalle paineen, jota käsitykseni mukaan yksikään nykyaikainen kansakunta ei voi kestää”, hän julisti jo Versaillesin rauhansopimusneuvottelujen yhteydessä vuonna 1919.
Kansainvälisten suhteiden hallintaa
Vuonna 1919 kansainvälisiä suhteita kehittämään perustettiin pysyvä järjestö, Kansainliitto, jolla oli valtuudet asettaa pakotteita, joiden tarkoituksena oli estää valtioiden välisten kiistojen kärjistyminen sodaksi. Ajatus kaatui heti alkuunsa Natsi-Saksan, Japanin ja Italian hyökkäyssotaan. Vuonna 1945 se kuitenkin herätettiin henkiin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjassa, jossa vahvistettiin valtioiden välisten kiistojen rauhanomaisen ratkaisemisen periaate ja kiellettiin voimankäyttö (2. artikla).
Rauhantilan tullessa uhatuksi tai sen rikkoutuessa peruskirja antaa erityiselimelle (turvallisuusneuvostolle – ja vain sille) valtuudet asettaa pakotteita eripuran lopettamiseksi. Peruskirjan artikla 41 ilmoittaa mahdollisista toimenpiteistä, joiden luettelo ei ole tyhjentävä: ”Niihin saattaa sisältyä taloudellisten suhteiden sekä rautatie-, meri-, ilma-, posti-, lennätin-, radio- ja muiden yhteyksien täydellinen tai osittainen keskeyttäminen sekä diplomaattisten suhteiden katkaiseminen.” Ajan mittaan pakotevalikoima on laajentunut talouspakotteisiin (kauppa sekä liike- ja pankkitoiminta), sotilaspakotteisiin (asevientikielto), diplomatian, kulttuurin ja urheilun pakotteisiin. Se on osoitus YK:n pyrkimyksestä valvoa käytäntöä, joka on väistämättä yleisempi suurvaltojen kuin muiden maiden parissa.
Blokkien välistä valtataistelua on kuitenkin käyty YK:n sääntöjen ulkopuolella. Yhdysvallat ajoi jo vuonna 1950 ”monenkeskisen vientivalvonnan koordinointikomitean” (CoCom) perustamista. Se muodostui Yhdysvaltain Pariisin suurlähetystön yhteydessä toimivaksi epäviralliseksi organisaatioksi, jonka tehtävänä oli estää niin sotilas- kuin siviilialan huipputeknologian vienti SEVin ja Varsovan liiton maihin.
Viennin tyrehdyttäminen vihollismaahan on aina ollut osa Yhdysvaltojen toimenpidevalikoimaa ja se on kohdistettu vuosien mittaan Kuubaan (vuodesta 1962), Vietnamiin (1975–1994, jonne suunnattu asevientikielto päättyi vasta vuonna 2016) ja Pohjois-Koreaan (vuodesta 1950). Öljyä vievät arabimaat puolestaan sulkivat aikoinaan öljyhanansa Israelilta ja sen liittolaisilta. Turvallisuusneuvoston määräämät monenväliset pakotteet ovat rajoittuneet vain vertauskuvallisiin tapauksiin: aseidenvientikielto Etelä-Afrikan rasistista hallintoa vastaan vuonna 1963 (kielto vahvistettiin vuonna 1977) ja Etelä-Rhodesian (tulevan Zimbabwen) valkoihoisten yksipuolista itsenäisyysjulistusta vastaan vuonna 1965.
Neuvostoliiton romahdus vuonna 1991 aloitti niin sanotun ”pakotteiden vuosikymmenen”, jonka aikana turvallisuusneuvosto hyväksyi peräti kolmetoista päätöstä, joihin kuuluivat kauppasaarto Irakia vastaan sen liitettyä Kuwaitin itseensä vuonna 1990 – mikä oli räikeä kansainvälisen oikeuden rikkomus – ja vuonna 1993 Muammar Gaddafin johtamaa Libyaa vastaan sen oltua osallisena kahteen lentokoneeseen tehtyyn pommi-iskuun (Skotlannin Lockerbie 1988 ja Niger 1989). Toimenpiteellä oli laskettu vaikutus: Libya myönsi vastuunsa vuonna 1999, luopui joukkotuhoaseohjelmastaan vuonna 2003 ja suostui mukaan kansainväliseen selvitystyöhön.
Yhdysvalloilla oli tuolloin hallitseva asema turvallisuusneuvostossa. Se alkoi kuitenkin 1990-luvulta lähtien kiertää neuvoston toimivaltaan kuuluvaa pakkokeinokoneistoa ja toimia oman mielensä mukaan. Vuosien 1918–1998 aikana Yhdysvaltojen hallitus rajoitti kauppasuhteitaan pakotteiden kohteena olevien maiden kanssa 115 kertaa, joista 64 kertaa 1990-luvulla, ja useimmiten yksipuolisella päätöksellä. Vuonna 1997 Yhdysvaltojen pakotteiden alaisena eli peräti puolet maailman väestöstä (2).
Epäselvä oikeudellinen kehys
Irakille elokuun 6. päivänä 1990 määrätty erityisen ankara kaupan, rahoitus- ja sotilasalan saarto oli käännekohta. Turvallisuusneuvoston hyväksymän ensimmäisen Persianlahden sodan jälkeen kymmenen vuotta jatkuneet pakotteet tuhosivat maan talouden ja vahvistivat vallassa olevaa hallintoa, joka hyötyi pakotteita kiertävästä salakuljetuksesta. Saarto johti niin pahaan elintarvike- ja lääkepulaan, että se aiheutti YK:n lastenrahaston mukaan 500 000 lapsen kuoleman – josta Yhdysvaltain tuolloinen YK:n suurlähettiläs Madeleine Albright oli vuonna 1996 sitä mieltä, että ”hinta oli sen arvoinen”.
YK:n apulaispääsihteeri ja Irakin humanitaaristen operaatioiden koordinaattori Denis Halliday erosi vuonna 1998 vastalauseeksi ”kokonaisen yhteiskunnan tuhoamiselle”. Vaikka itse Nelson Mandela oli pitänyt apartheid-hallinnon vastaista kauppasaartoa välttämättömänä pahana, Irakin saarrosta lähtien laajoja saartoja alettiin arvostella, koska ne kohdistuvat umpimähkäisesti kokonaisen maan väestöön aiheuttamatta välttämättä juurikaan haittaa niiden johtajille. Ajatus, että talouspakotteet olisivat väistämättä vähemmän tappavia kuin sotatoimet, on myös menettänyt uskottavuutensa.
Kritiikki on synnyttänyt uuden pakotteiden luokan, joka tunnetaan nimellä ”kohdennetut” tai ”älykkäät” pakotteet. Toisin kuin epäoikeudenmukaisina tai ”sokeina” pidetyt yleiset kauppasaarrot, ne kohdistuvat esimerkiksi tiettyihin tuoteryhmiin, joihin voivat kuulua öljy, timantit, puutavara ja aseet, mutta eivät koske välttämättömyystuotteita tai -palveluita kuten elintarvikkeita ja terveydenhuoltoa. Lisäksi YK:n turvallisuusneuvosto ja valtiot kahdenvälisissä suhteissaan voivat julistaa tietyt nimeltä mainitut organisaatiot tai yksityishenkilöt vastuullisiksi levottomuuksiin tai kansainvälisiin rikoksiin.
Vuonna 1998 Sierra Leonen juntan ja Angolan Unita-sissiliikkeen johtajien sekä heidän sukulaistensa varat jäädytettiin ulkomailla ja heiltä evättiin pääsy tiettyihin maihin. Alun perin tällaiset henkilöön kohdistuneet toimenpiteet olivat poikkeuksellisia, mutta ne yleistyivät syyskuun 11. päivän 2001 jälkeen, kun al-Qaidan johtajia alettiin jahdata ja käynnistettiin terrorismin rahoituksen vastainen taistelu. Afrikan suhteen turvallisuusneuvoston viiden pysyvän jäsenen on varsin helppo päästä yhteisymmärrykseen, joten se on maanosa, josta valtionpäämiehiin, ministereihin, sotilas-, tiedustelu- tai poliisijohtajiin, sotaherroihin ja salakuljettajiin kohdistuvia monenvälisiä henkilökohtaisia toimenpiteitä löytyy eniten. Kohteina ovat olleet esimerkiksi Sudan, Kenia, Somalia ja Kongon demokraattinen tasavalta.
Toimenpiteiden oikeudellinen kehys on kuitenkin epäselvä: henkilöitä rangaistaan ilman oikeudenkäyntiä ja ilman todellista mahdollisuutta riitauttaa asia (3). Myös heidän lähipiirinsä tai perheensä voivat joutua mustalle listalle ja joissakin ikävissä tapauksissa samannimiset ihmiset ovat joutuneet tämän takia pitkäksikin aikaa vaikeuksiin. Euroopan unionin tuomioistuin on yksi harvoista tahoista, joihin tällaisessa tilanteessa voidaan vedota, ja se on antanut huomautuksen oikeudellisten takeiden tarpeellisuudesta (4). Pakotepäätökset ovat usein täysin mielivaltaisia, mistä esimerkkinä voidaan mainita pakotteiden määrääminen Yhdysvaltojen ja EU:n päätöksellä venäläisille oligarkeille Venäjän liitettyä Krimin itseensä vuonna 2014, vaikka he olivat tilanteessa täysin ulkopuolisia.
Pakotteiden moraalinen perustelu
Pakotteiden henkeen vaikuttaa toinenkin, tosin harvemmin mainittu, kehityssuunta. Perusteet, joissa vedotaan ihmisoikeuksien loukkaamiseen ja tiettyjen hallintojen epädemokraattisuuteen, ovat yleistymässä kautta maailman. Vielä 1960-luvun lopulla niillä perusteltiin alle 20 prosenttia pakotepaketeista, kun taas vuonna 2019 ne olivat argumenttina yli 42 prosentissa pakotteista (5). Turvallisuusneuvosto, jonka ensisijaisena tehtävänä on valvoa kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta, puuttuu asiaan harvoin pelkästään näillä perusteilla; esimerkiksi toukokuun 17. päivänä 1994 se perusteli Ruandan asevientikieltoa sillä, että ”tilanne” (”joukkomurhat”, ”etninen väkivalta”, ”pakolaiset”) muodosti ”uhan alueen rauhalle ja turvallisuudelle”. Määrätessään vuonna 2011 Libyan asevientikieltoon ja salliessaan kansainvälisen sotilaallisen väliintulon – joka ei tosin saavuttanut yleistä hyväksyntää – (6) se käytti perusteena siviiliväestöön kohdistuvan sorron vaaraa.
Näihin motiiveihin vetoavat kuitenkin pääasiassa yksittäiset valtiot, etupäässä Yhdysvallat ja Euroopan unionin jäsenmaat. Yhdysvallat pani pallon liikkeelle vuoden 1974 lopulla, kun se hyväksyi kauppalakiin Jackson-Vanikin muutoksen, jonka mukaan luottojen ja suosituimmuuslausekkeen Neuvostoliitolle myöntämisen ehtona oli sen muuttopolitiikan vapauttaminen. Näin luotiin ensimmäistä kertaa ”ehdollinen yhteys [—] ihmisoikeuksien ja kauppasuhteiden välille, missä uutta oli liittää ulkopolitiikka ja sisäpolitiikka toisiinsa” (7).
Yhdysvallat normalisoi taloussuhteensa Venäjään vasta Magnitsky Act -lain myötä vuonna 2012. Kongressi hyväksyi lain sillä ehdolla, että se sisältäisi mahdollisuuden kohdistaa pakotetoimia ihmisoikeusloukkauksiin syyllisinä pidettyihin Venäjän kansalaisiin, mutta ilman viittausta Venäjään valtiona. Presidentti Donald Trumpin aikana vuonna 2017 hyväksytty ja hänen seuraajansa Joseph Bidenin säilyttämä Global Magnitsky Act -laki laajentaa pakotemahdollisuuden kattamaan koko muun maailman sekä korruptiosyytökset. Yhdysvaltojen toimenpiteiden kohteena olevien henkilöiden ja yhteisöjen luettelossa on 1 623 sivua ja lähes 37 000 nimeä.
Euroopan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan lujittavat Maastrichtin (1992) ja Lissabonin (2007) sopimukset ovat tehneet Euroopan unionista Yhdysvaltojen jälkeen maailman toiseksi innokkaimman pakotteiden asettajan. Niiden avulla se pyrkii ”edistämään ihmisoikeuksien, demokratian, oikeusvaltioperiaatteen ja hyvän hallintotavan noudattamista” (8). Yhdysvaltojen tavoin se on jopa luonut uuden välineen ihmisoikeuksia rikkovien henkilöiden rankaisemiseksi, eräänlaisen eurooppalaisen ”Lex Magnitskyn”. Sen perusteella Eurooppa-neuvosto hyväksyi maaliskuun 22. päivänä 2021 rajoittavat toimenpiteet Venäjältä, Kiinasta, Pohjois-Koreasta, Libyasta, Eritreasta ja Etelä-Sudanista kotoisin olevaa 28:aa henkilöä ja neljää järjestöä vastaan.
Euroopan unioni on Yhdysvaltojen mallia noudattaen ottanut hyveellisesti itselleen pelastavan ritarin roolin. Sen asema ja asenteet eivät kuitenkaan ole täysin ristiriidattomia, sillä vaikka länsimaat viimein saivat varsin sekasortoisessa järjestyksessä päätettyä vaihtelevan voimakkaista pakotteista Saudi-Arabiaa vastaan toimittaja Jamal Khashoggin murhasta (2018), Israeliin ei edelleenkään kohdistu rankaisutoimenpiteitä siitäkään huolimatta, että turvallisuusneuvosto antoi jo vuonna 2016 päätöslauselman, jossa ensimmäistä kertaa tuomittiin vuoden 1967 jälkeen vallattujen palestiinalaisalueiden sekä Itä-Jerusalemin miehitys.
Euroopan unionissa käydyt keskustelut asennoitumisesta Venäjään ovat olleet kokoelma retoriikan taidonnäytteitä. Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen näytti tukevan Yhdysvaltojen kantaa todetessaan, että ”Nord Stream 2 -hanketta ei voida sulkea a priori [ennaltaehkäisevien] pakotteiden luettelon ulkopuolelle”. ”Haluamme rakentaa huomisen maailmaa demokratioina samat ihanteet jakavien kumppaneiden kanssa”, hän lisäsi. Euroopan energiakumppaneiksi Venäjän sijaan Ursula von der Leyen mainitsi erään öljymonarkian (Qatar), erittäin autoritaarisen Turkin kanssa liittoutuneen diktatuurin (Azerbaidžan) ja sotilaiden hallitseman maan (Egypti).
Kunkin hetken intressien mukaan
Pelastavan ritarin rooli edellyttäisi nuhteettomuutta. Yhdysvaltojen jahtaaman ja Lontoossa vangittuna olevan pilliin puhaltajan Julian Assangen pitäisi siis olla unelmaehdokas, kun poliittisia turvapaikkoja jaetaan, mutta yksikään Euroopan unionin jäsenmaa ei ole halukas myöntämään sellaista hänelle. Siirtolaiskriisin puhjettua EU:n jäsenvaltiot eivät ole enää noudattaneet vuoden 1951 pakolaissopimusta. Ranskan puheenjohtajakausi on juuri alkanut ja Amnesty International on huolissaan kansalaisvapauksien loukkauksista Euroopan unionissa (9). Jos EU kärsii jatkuvasta ”demokratiavajeesta”, miten se voi toimia oppimestarina muille? Yhdysvallatkin on ratifioinut kahdeksastatoista kansainvälisestä ihmisoikeussopimuksesta vain viisi.
Länsimaiden eri diktatuureihin kohdistamat toimet eivät ole saman tasoisia, ja Yhdysvallat soveltaa omien pakotejärjestelmiensä käyttöä kunkin hetken geopoliittisten etujensa mukaan. Kun esimerkiksi Intia syvensi sotilasyhteistyötään Venäjän kanssa ja allekirjoitti sen kanssa yhteensä 13,5 miljardin dollarin arvoisen sarjan sopimuksia vuosina 2018–2020, Yhdysvallat ei katsonut tarpeelliseksi käyttää Intiaa vastaan vuonna 2017 hyväksyttyä Combating America’s Adversaries Through Sanctions Act -lakia (CAATSA), joka antaa valtuudet rangaista sitä, joka suoraan tai epäsuoraan tukee Venäjän puolustusalaa. Yhdysvallat nimittäin kosiskelee Intiaa mukaan Kiinan vastaiseen liittoonsa.
Eurooppalaisia yrityksiä kohtaan Yhdysvaltain valtiovarainministeriö on taas ollut vähemmän lempeä. Vuonna 2019 se määräsi 25 yritykselle yhteensä 1,288 miljardin dollarin sakot. Brittiläinen Standard Chartered -pankki sai pulittaa 657 miljoonan dollarin sakot Iranin kauppasaarron rikkomisesta, ja italialainen UniCredit-pankki joutui kaivamaan kuvettaan samasta syystä 611 miljoonan dollarin edestä.
Yhdysvallat käyttää pakotteita proosallisesti omien etujensa hyväksi, mutta Euroopalle niillä on myös toinen, enemmän sisäinen kuin kansainvälinen tehtävä. Pakotteet ovat nimittäin ”ainoa unionin käytettävissä oleva ulkopoliittinen pakkokeino” (10) ja niillä on näin ollen vahva symbolinen lataus, jonka ansiosta EU voi esiintyä yhtenäisenä kansainvälisellä näyttämöllä. Vahvaa moraalista sanomaa kantavat toimenpiteet vahvistavat mielikuvaa yhteisön olemassaolosta. EU-maat ovat Yhdysvaltojen vanavedessä ottaneet kantaa Venezuelan presidentin Nicolas Maduron ja hänen kilpailijakseen julistautuneen Juan Guaidón väliseen, maan sisäiseen konfliktiin ja pahoitelleet yksissä äänin ”menetettyä tilaisuutta demokratian edistämiseksi”, minkä vuoksi rajoitustoimet voidaan katsoa aiheellisiksi (11).
Periaatteellisia vetoomuksia lukuun ottamatta unionissa vallitsee kuitenkin erimielisyys turvallisuutta ja rauhaa koskevista peruskysymyksistä. Maantieteellisistä ja historiallisista syistä Baltian maat ja Puola ajavat poliittista vastakkainasettelua Venäjän kanssa, kun taas saksalaiset ajattelevat pragmaattisemmasta näkökulmasta omia kaasutoimituksiaan.
YK:n yleiskokous muistutti turvallisuusneuvostolle syyskuun 15. päivänä 1997, että pakotteet ovat viimeinen keino, kun kaikki muut keinot ovat epäonnistuneet. EU:n parlamentin irlantilainen jäsen Claire Daly on todennut: ”Euroopan unionin yksipuoliset pakkokeinot ovat haitallisia diplomatialle. [—] Ne ovat pelkästään aseita, joilla pyritään säilyttämään hegemonia, jossa ei ole enää mitään järkeä nykyisen moninapaisen kontekstin näkökulmasta (12).”
Pakotteiden systemaattinen käyttö kääntyy toisinaan itseään vastaan, kuten Malissa vuosina 2021 ja 2022, jossa pakotteet saivat väestön tukemaan entistä pontevammin niiden kohteeksi joutunutta hallintoa.
Pakotteiden kohteena olevat valtiot saattavat myös ruveta käyttämään tilannetta hyväkseen. Venäjä antaa tästä malliesimerkin. Kun se tietää olevansa jatkuvasti alttiina pakotteille, se on päättänyt sopeutua tilanteeseen ja jopa käyttää sitä hyväkseen. Venäjän liitettyä Krimin itseensä vuonna 2014 sille määrättiin rajoituksia, joihin se vastasi asettamalla voimaan maataloustuotteiden tuontikiellon Euroopan unionista, Pohjois-Amerikasta, Australiasta ja Norjasta. Toimenpiteen protektionistinen vaikutus on vauhdittanut Venäjän kotimaista tuotantoa. Vuonna 2020 maataloustuotteiden viennin arvo oli ennätykselliset 30 miljardia dollaria eli enemmän kuin maakaasun myyntitulot, mikä teki Venäjästä maataloustuotteiden nettoviejän, ensimmäisen kerran sitten Neuvostoliiton kollektivisoinnin (13).
Yhä kiivaampaa voimapolitiikkaa
Pankkitoiminnassa Venäjä on pyrkinyt rajoittamaan riippuvuuttaan dollarista ja Yhdysvaltojen hallitsemasta rahoitusjärjestelmästä. Sen keskuspankki on kerännyt huomattavat varannot – ne vastaavat kolmasosaa maan bruttokansantuotteesta – estääkseen hyökkäykset ruplaa vastaan. Vuodesta 2018 lähtien se on hankkiutunut eroon Yhdysvaltojen valtionobligaatioistaan – ensimmäisenä nousevien suurvaltojen joukossa – ja vaihtanut osan niistä Kiinan valtionlainoihin, joiden suurin ulkomainen ostaja Venäjä nykyään on.
Venäjä pyrkii myös suojelemaan pankkijärjestelmäänsä länsimaiden horjuttamistoimilta. Moskova perusti vuonna 2015 oman pankkialan tiedonsiirtoverkkonsa (SPFS) sekä kansallisen Mir-pankkikortin, jonka ansiosta kotimaan maksuliikenne toimisi vaikka länsi sulkisi Venäjän Swiftin ulkopuolelle. Vaikka 87 prosentilla väestöstä oli vuonna 2021 Mir-kortti, sitä käytettiin hädin tuskin neljäsosassa kaikista maksutapahtumista. Keskiluokka suosii länsimaisia pankkikortteja, joita voi käyttää myös ulkomailla (14).
Venäjä voi luottaa Kiinan tukeen moittiessaan ”kansainvälistä yhteisöä” pakotteiden käytön räjähdysmäisestä lisääntymisestä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. ”Ainoastaan turvallisuusneuvoston pakotteet ovat laillisia” ja edustavat ”tärkeää keinoa vastata uhkiin maailmassa”, Venäjän YK:n apulaislähettiläs Dmitri Polianski lausui turvallisuusneuvoston keskustelussa helmikuun 6. päivänä 2022. Kiinan YK-suurlähettiläs Zhang Jun totesi puolestaan samansuuntaisesti, että ”yksipuoliset pakotteet [—] vain kiihdyttävät voimapolitiikkaa”. Hän sanoi pakotteita käyttävien maiden olevan niistä riippuvaisia kuin ”huumeista” ja kehotti ”luopumaan niistä välittömästi”. Sekä Venäjä että Kiina vetoavat maiden sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteeseen (YK:n peruskirjan 2 artikla). Tässä suhteessa Kiina on toiminut johdonmukaisesti myös kieltäytyessään tunnustamasta Krimin liittämistä Venäjään.
Venäjä ja Kiina eivät nekään lausumistaan huolimatta hyljeksi pakotteiden periaatetta. Vuodesta 1971 lähtien Kiina on rajoittanut kauppasuhteitaan maihin, jotka ovat tunnustaneet Taiwanin. Venäjä puolestaan keskeytti tilauslennot Turkkiin vuonna 2015, palautti viisumipakon ja määräsi hedelmien ja vihannesten tuontikiellon sen jälkeen kun Turkin armeija oli ampunut alas venäläisen lentokoneen Syyrian rajalla.
Venäjä ja Kiina toimivat mieluummin epävirallisesti kuin turvautuvat siekailemattomasti näyttäviin yksipuolisiin toimiin. Venäjä on esimerkiksi asettanut Euroopalle vastapakotteena sianlihan tuontikiellon ja antanut viralliseksi syyksi afrikkalaisen sikaruton. Kiina noudatti samaa metodia, kun se poisti Liettuan tullirekisteristään sen jälkeen, kun Vilnaan oli avattu ”Taiwanin edustusto” – joka siis ei toiminut vain pääkaupunki Taipein nimellä. Kun Australia vaati Covid-19:n alkuperän tutkimista, Kiina turvautui virallisempaan reaktioon ja vastasi julkaisemalla neljätoistakohtaisen valitusluettelon Australiaa vastaan. Australialaisten tekstiilien, viinin ja hiilen on sen jälkeen ollut vaikea ylittää Kiinan rajaa.
Vaikka Venäjä ja Kiina ovat aktivoituneet pakotteiden asettamisessa, niiden osuus eri toimissa (pakotteiden käyttöönotot, kumoamiset, laajentamiset, tuomioistuinten päätökset) oli vuonna 2020 vain kolme prosenttia, mikä on huomattavasti vähemmän kuin Yhdysvaltojen 53 prosentin osuus (15). Pidättyväisyys selittyy myös talouden realiteeteilla: Kiinalta ja Venäjältä puuttuu ase nimeltä dollari.
Dollarin käytön kieltämisen uhka antaa Yhdysvalloille mahdollisuuden asettaa omia pakotteitaan kautta koko maailman, mikä antaa sille kohtuuttoman suuren vallan. Sitä Venäjän ja Kiinan muodostama kaksikko yrittää vastustaa. Niiden kahdenvälisessä kaupassa dollaripohjaisen maksuliikenteen osuus laski 46 prosenttiin vuonna 2020, kun vuonna 2015 sen osuus kaupasta oli ollut 90 prosenttia. Kiinalaiseen maksuliikenteen tiedonsiirtoverkkoon (CIPS) kuuluu 23 venäläistä pankkia – tosin venäläisessä SPFS-verkossa on vain yksi kiinalainen pankki. Koska CIPS:n osuus maksuliikenteestä on vain 0,3 prosenttia Swiftin liikenteestä, se ei ole vakava kilpailija vaan edustaa pelkkää varajärjestelmää.
Kiinaan ja Venäjään verrattuna Eurooppa näyttää tyytyvän voimattomuuteensa. Euroopan unioni ei reagoinut oikeastaan lainkaan, kun Yhdysvallat aiheutti sille hankaluuksia irtisanoessaan Iranin kanssa tehdyn ydinsopimuksen vuonna 2018. Vaikka Euroopan maat yrittivät vaivihkaa estää Brysselissä pääkonttoriaan pitävää Swiftiä ryhtymästä toimenpiteisiin, se kuitenkin sulki järjestelmän nopeasti Iranin pankeilta, koska pelkäsi Yhdysvaltojen mahdollisia pakoteseurauksia.
Euroopan komissio yritti kyllä perustaa ”erityisvälineen”, jonka tarkoituksena oli varmistaa Iranin kanssa käytävän kaupan jatkuvuus. Sen ensimmäinen maksutoimi saatiin kuitenkin toteutetuksi vasta maaliskuussa 2020, ja se koski sairaanhoitotarvikkeita – jotka Yhdysvaltojen laki sallisi joka tapauksessa. EU:n luomalla mekanismilla voidaan teoriassa varmistaa öljyn tuonti, mutta ainoastaan Yhdysvaltojen myöntämien poikkeuslupien turvin. Yksikään eurooppalainen yhtymä ei ole tarjoutunut ostamaan Iranin öljyä, koska vakuutusyhtiöt kieltäytyvät vakuuttamasta niiden harvojen varustamojen kuljetuksia, jotka olisivat valmiit toimituksiin.
Tiettyä realismia
Se, että Venäjä tunnusti yksipuolisesti itsenäisiksi julistautuneet Donbassin tasavallat ja hyökkäsi Ukrainaan osoittaa, että kahdeksan vuoden ajan sovellettu länsimaiden pakotepolitiikka on epäonnistunut. Tilanne on saanut aikaan yhä uusien pakotteiden vyöryn, vaikka niissä ei ole koskaan onnistuttu, ei edes silloin, kun niitä on sovellettu vähemmän voimakkaisiin ja vähemmän eristyksissä toimiviin valtioihin kuin Venäjä. Ilman diplomaattisia toimia näiden toimenpiteiden onnistuminen on epätodennäköistä. Venäjä on puolestaan asettanut ydinpelotejoukkonsa ”erityiseen hälytystilaan”, mikä on huolestuttava merkki eskaloitumisesta.
Kaksi kuukautta ennen kansantasavaltojen tunnustamista Ranskan entinen suurlähettiläs Gérard Araud antoi muistutuksen realismista, kun hän huomautti että ”jopa diktatuureilla on oikeutettuja geopoliittisia huolenaiheita” (tviitti joulukuun 15. päivännä 2021). Yritykset vuoropuheluun Venäjän kanssa törmäsivät seinään. Tulivatko ne liian myöhään? Venäjä ei ole koskaan toipunut siitä, että länsi tunnusti Kosovon itsenäisyyden, ja se on säännöllisesti, mutta tuloksetta, ilmaissut huolensa kylmän sodan perintönä syntyneiden Euroopan tärkeimpien asevalvontasopimuksien purkamisesta (16). Nykyinen kriisi muistuttaakin vaarasta, joka liittyy yhteistä turvallisuutta koskevien kysymysten liialliseen laiminlyömiseen.
Kansainvälinen politiikka vaikuttaa yhä enemmän ketjulta, jossa maailma pannaan tapahtuneiden tosiasioiden eteen, ja tekijöinä voivat olla yhtä hyvin länsimaat tai venäläiset. Tapahtuneita tosiasioita seuraavat sitten uhkavaatimukset, joihin taas vastataan vastatoimin. Tällaisen ketjutuksen tehottomuus ja sen edustamat vaarat ovat nyt paljastuneet kirkkaasti ja diplomatian surkeana korvikkeena käytetty yksipuolisten toimenpiteiden kierre on johtanut sotaan Euroopassa.