Maaliskuun 11. päivänä presidentti Joe Biden torjui tiukasti poliitikkojen ja asiantuntijoiden kehotukset, joissa vaadittiin Yhdysvaltojen suorempaa osallistumista Ukrainan sotaan, ja sulki samalla ulos mahdollisen suoran konfliktin Venäjän kanssa. ”Älkää puhuko mitä sattuu! Että lähettäisimme [Ukrainaan] hyökkäyskalustoa, lentokoneita ja panssarivaunuja… Sanokaa mitä sanotte, mutta se merkitsisi kolmatta maailmansotaa”. 1

Samaan aikaan Yhdysvaltain presidentti sanoi olettavansa, että tilanne kyllä kiristyisi äärimmilleen, jos Venäjän hyökkäys ulottuisi yhdenkään Nato-maan alueelle.

Pohjois-Atlantin liiton pyhä alue ja Ukrainan alue siis erotettiin toisistaan erityisiin geostrategisiin ryhmiin. Yhdysvaltojen hallituksen mukaan se joutuu arvioimaan tarkasti osapuolten voimasuhteita paikan päällä ja valvomaan miten pitkälle Ukrainan tukijat osallistuvat operatiiviseen sodankäyntiin (koskien erityisesti aseapua). Ennen kaikkea se tuo mukanaan velvollisuuden arvioida jatkuvasti Venäjän päättäväisyyttä ja sen rajoja. Tarkoituksena on jättää mahdollisuus neuvotella konfliktista ulospääsytie, joka olisi sekä venäläisten että ukrainalaisten kannalta hyväksyttävä.

Jotkut jäljittävät Yhdysvaltojen varovaisuuden Vladimir Putinin puheisiin 24. helmikuuta 2022: ”Kaikkien, joka yrittävät sekaantua tai luoda uhkan meitä tai meidän kansaamme vastaan, täytyy tietää, että Venäjän vastaus tulee välittömästi. Ja se johtaa teidät sellaisiin seurauksiin, joita te ette ole vielä koko historianne aikana kohdanneet”. Sanoja tuettiin kohottamalla Venäjän ydinasejoukkonsa ”korkeaan valmiustilaan”, mitä voi kutsua kiristämiseksi. Voisi jopa ajatella, että Yhdysvaltain presidentin puhe oli puolestaan myöntyvyyttä. Jo 27. tammikuuta New York Timesin uuskonservatiivinen pääkirjoittaja Bret Stephens vaati palauttamaan ”vapaan maailman” käsitteen arvoonsa ja varoitti: ”Hyökkääjän menestys perustuu loppujen lopuksi hänen uhrinsa psykologiseen antautumiseen”. 2

Voidaan kuitenkin huomauttaa, ettei ole hyökkääjän tehtävä määrittää, mikä on ”hyväksyttävää” vihamielisyyttä, kun joku yrittää puolustaa rajojensa ja kansallisen olemassaolonsa koskemattomuutta liittolaistensa tuella. Stephensin vaatimusta voitaisiin soveltaa hyvinkin myös muihin aiempiin kansainvälisiin kriiseihin, esimerkiksi siihen, kun Irak miehitti Kuwaitin 1990. Ongelma on, että kolmekymmentä vuotta myöhemmin hyökkäyksen kohteena on Ukrainan alue, jota ei voi kooltaan verrata alkuunkaan Kuwaitiin. Ja hyökkääjällä, Venäjällä, on aivan toisenlaiset strategiset perustelut kuin Saddam Husseinilla.

”Ydinaseiden käytön skenaariot”

Ymmärtääksemme mistä valkoisen talon ja Kremlin nykyisessä suhteessa on kyse samoin kuin Bidenin ärsyyntymistä eräiden maanmiestensä ja liittolaistensa intoilun edessä on ehkä paras viitata toiseen, vanhempaan julistukseen. Vuonna 2018 Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov totesi, että Venäjän ydinasedoktriini ”rajoittaa selvästi ydinaseiden käytön kahteen puolustusskenaarioon: vastauksena Venäjää tai sen liittolaisia ydinasein tai ylipäänsä joukkotuhoasein tehtyyn hyökkäykseen tai vastauksena ilman ydinaseita tehtyyn hyökkäykseen, mutta vain jos Venäjän olemassaolo on uhattuna”.3 Ydinasedoktriinit on tehty tulkittaviksi ja Venäjä-asiantuntijat ovat pitkään kiistelleet siitä, miten niitä tarkalleen ottaen tulkitaan.4 International Crisis Groupin Euroopan ja Keski-Aasian ohjelmajohtaja Olga Oliker arvioi Foreign Affairs -lehdessä, että ”vaikka Putinin ilmausta ’korkea valmiustila’ ei olekaan käytetty aiemmin, se ei tunnu merkitsevän merkittävää muutosta Venäjän suhtautumisessa ydinaseisiin”.5

Mutta ainakaan sen suhteen miten nykykriisi koetaan ei voi jättää huomiotta, mitä Lavrovin vuonna 2018 mainitsema toinen vaihtoehto – ”jos Venäjän olemassaolo on uhattuna” – pitää sisällään. Näkevätkö Venäjän johtajat Ukrainan valtion strategisen aseman ja siten sen mahdollisen Nato-jäsenyyden todella elintärkeänä kysymyksenä. Se selittäisi, miksi kaiken muodollisen logiikan ja poliittisen järjen vastaisesti – tarjoten Natolle syyn luoda yhtenäinen rintama ja samalla pilata korjaamattomasti Venäjä kansainvälinen asema – nuo samaiset johtajat pitivät rationaalisena hyökätä yksipuolisesti naapurinsa kimppuun. Ja lisäksi he valitsivat kursailematta kriisidiplomatiansa ”ydinaseistamisen”, jottei mikään muu valtio puuttuisi meneillään olevaan yhteenottoon.

Oliko tämä lännen heikkouksiin ja epäröintiin luottava kyyninen siirto, jonka tarkoituksena on maksimoida Venäjän toimintavapaus? Britannian entinen pääministeri Anthony Blair pohtii verkkosivullaan: ”Onko järkevää […] sanoa etukäteen [Putinille], että teki hän sotilaallisesti mitä tahansa, suljemme pois kaikki sotilaalliset vastaukset? Ehkä se on kantamme ja ehkä se on oikea kanta, mutta alituinen siitä kertominen ja epäilysten poistaminen hänen mielestään on outoa taktiikkaa”.5

Kuka ottaisi vastuun?

Vaikka diplomaattisia manöövereitä on selvästi käynnissä, kukapa – jolle on langennut vastuuta siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu – pystyisi nyt sanomaan täsmälleen missä määrin Venäjän taktinen kyynisyys, jonka päämäärä on Ukrainan demilitarisointi, juontuu strategisesta vakaumuksesta, jota turhautuminen ruokkii? Ei pidä aliarvioida tämän sekoituksen räjähdysalttiutta, jos länsi lähtisi ”testaamaan” Ukrainassa miten vakuuttunut Venäjä oikein onkaan päähänpinttymästään, että se on piiritettynä?

Muutkin ovat pohtineet näitä kysymyksiä kauan ennen Bidenia. Tavatessaan pääesikuntansa ”kovan linjan” kannattajat Kuuban ohjuskriisin alkupäivinä lokakuussa 1962 John F. Kennedy tiivisti kriittisen hetken päätösten merkityksen ei vain sotilaallisesti vaan olennaisesti sen kannalta, miltä asiat näyttävät. Kriisin neljäntenä päivänä oli alkamassa ”Excommin” (kansallisen turvallisuuden toimeenpaneva komitea) kokous: ”Aluksi”, aloitti nuori presidentti, ”sallikaa minun täsmentää omasta näkökulmastani mikä on ongelman luonne. Meidän täytyy ennen kaikkea pohtia, miksi venäläiset toimivat näin”.

Historiallista hetkeä koskevista salaiseksi luokitelluista arkistoista käy ilmi, että seuraavaksi Kennedy nosti esiin saarron ratkaisuvaihtoehtona, ja että Hruštšoville oli tärkeää jättää ulospääsytie. Ydinaseiden käyttöönotto oli ehdottomasti vältettävä ja Yhdysvaltojen kansainvälinen uskottavuus piti säilyttää.

Ilmeetön kenraali Curtis LeMay, Yhdysvaltojen ilmavoimien yleisesikunnan päällikkö, vastasi hänelle, että ”saarto ja tällainen poliittinen linja johtavat sotaan”. Sitten LeMay jatkoi niukkasanaisesti: ”Tämä on melkein yhtä kielteinen valinta kuin appeasement [Britannian rauhoittelupolitiikka Saksan kolmatta valtakuntaa kohtaan] ennen Müncheniä”. Sananvaihto oli kireä. Kennedy kiitti hyvin kuivasti kenraalejaan, jotka kaikki kehottivat häntä ryhtymään heti sotilaallisiin toimiin. Seuraavina päivinä hän toimi täsmälleen päinvastoin.

”Kenraalit olivat väärässä”, päättelee historioitsija Martin J. Sherwin tuoreessa teoksessa, jossa vertaillaan päätöksentekoprosesseja eri ydinasekriiseissä. ”Ellei presidentti olisi vaatinut saartoa, hän olisi hyväksynyt yleisesikunnan ehdotukset, joita kannatti myös enemmistö hänen neuvonantajistaan Excommissa, ja kiirehtinyt tahtomattaan ydinsotaan”. 7

Keskeinen kysymys kuuluu, minkä arvoisia ovat ydinasepuheet, joihin Venäjä ”kietoo” suunnittelemansa ja käynnistämänsä hyökkäyksen tavanomaisin asein. Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi epäilee venäläiskollegansa todellista päättäväisyyttä: ”Minusta ydinsodan uhka on bluffia. On yksi asia olla murhaaja. Toinen asia tehdä itsemurha. Ydinaseiden käyttö merkitsee aina kaikkien osapuolten loppua, ei ainoastaan niiden käyttäjän”.8

Pelkurilta vaikuttamisen uhallakin Biden ei tunnu vielä ottaneen kantaa. Toistaiseksi hän on hillinnyt hyökkäysintoisimpia liittolaisiaan kuten puolalaisia. Hän luottaa mieluummin yhteisrintaman Venäjään kohdistamien talouspakotteiden tuhoisiin vaikutuksiin kuin aloitteeseen, joka antaisi Putinille mahdollisuuden laajentaa konfliktia – ja käyttää taktisia ydinaseita, joita venäläisillä on noin kaksituhatta.

”Putin bluffaa ydinaseilla”

Onko Yhdysvaltain presidentti väärässä? Kanadan armeijan yleisesikunnan entinen päällikkö kenraali Hillier kertoi CBS-kanavalla 14. maaliskuuta 2022, että Naton tulisi perustaa lentokieltoalue Ukrainan ylle, koska Putin bluffaa. Samaa mieltä on John Feehery, joka toimi viestintäpäällikkönä edustajainhuoneen entisen republikaanienemmistön johtaja Tom DeLayn aikana: ”Bidenin heikkous Ukrainassa kutsui [Venäjän] miehitykseen”, hän täräyttää. (…) Kun Putin vihjasi olevansa valmis käyttämään ydinaseita päämääriensä saavuttamiseen, Biden julisti, että me emme käytä omia ydinaseitamme, mikä tuntuu olevan päinvastaista kuin mihin näitä aseita omistamalla pyritään. Jos kieltäydymme käyttämästä niitä, miksi meillä ylipäänsä on niitä?”9 Stanfordin historioitsija Niall Ferguson arvostelee samaan tapaan: ”Putin bluffaa ydinaseilla. Meidän ei olisi pitänyt perääntyä”.10 Hän myös pahoittelee, että ”mediaseurannasta on tullut niin tunteellista eikä se tunne sotilaallisia realiteetteja”.

Mutta mitä nuo ”sotilaalliset realiteetit” oikein ovat? Mikä toisin sanoen on, kuten Kennedy olisi voinut sanoa, ongelman luonne? Se on mahdollisuus, että Venäjä käyttää ydinasetta jo alkaneessa konfliktissa. Nina Tannenwald, joka on käsitellyt kirjassaan ”ydinasetabun” käsitettä – käsite on jo kauan ollut keskeinen kansainvälisten suhteiden teoriassa – arvioi riskin liian suureksi ja tukee Yhdysvaltojen johdon toistaiseksi valitsemaa odottavaa strategiaa: ”Vaikka Yhdysvalloille on esitetty erilaisia pyyntöjä luoda ’lentokieltoalue’ Ukrainan jonkin osan tai koko maan ylle, Bidenin hallinto on pannut viisaasti vastaan. Käytännössähän se merkitsisi venäläiskoneiden alasampumista”. Hänen johtopäätöksensä on sama kuin Yhdysvaltain presidentin: ”Se voisi johtaa kolmanteen maailmansotaan”.11

Ukrainan sodan silmiinpistävin piirre on taustalla kummittelevat ydinaseet. On aivan kuin ydinasestrategian sanasto ja perusteet, jotka viskattiin jo kauan sitten kylmän sodan vanhentuneeseen työkalupakkiin, kaivetaan yhtäkkiä uudelleen kiireesti käyttöön. Suuntaus on tiedotusvälineissä ja lännen valtaapitävien piirissä niin selvä, että aletaan myös tiedostaa potentiaalisesti tuhoisat meneillään olevan tragedian taktis-operatiivisten ja poliittis-strategisten ulottuvuuksien kytkennät toisiinsa. Eräiden asiantuntijoiden sodan alkuvaiheessa esittämät sotaisat julistukset ovat väistyneet kylmäpäisempien analyysien tieltä. Monessa mielessä on jo korkea aika. Harkova ei ole Kabul. Etenkään, jos tarkastellaan nykyajan ydinasekeskustelun huolestuttavaa kehitystä.

Suhteellisen hiljattain vallitsi vielä tietynlainen ydinaseortodoksia, joka vakiintui kylmän sodan loppumisen jälkeen kahden entisen supervallan strategisten arsenaalien keskitetyn vähentämisen yhteydessä. Siinä sysättiin tietynlaiset tuhovoimansa ja kantamansa vuoksi ”taktisiksi” kutsutut ydinaseet eräänlaiseen ydinasedoktriinien periferiaan. Vuodesta 1945 aina 1960-luvulle ne olivat kuitenkin keskeinen osa Amerikan sotasuunnitelmia etenkin Euroopan mantereella. Tarkoituksena oli korvata Neuvostoliiton etumatka tavanomaisissa aseissa ydinaseiden ylivoimaisella vaikutuksella, jonka piti toimia pelotteena. Silloisen Yhdysvaltain ulkoministerin mukaan nimetty Dulles-oppi vuodelta 1954 kuuluu seuraavasti: ”Yhdysvalloilla”, se alkaa, ”on vastedes käytössään uusilla ja voimakkailla täsmäaseilla varustetut meri- ja ilmavoimat, jotka voivat tuhota sotilaskohteita täydellisesti vaarantamatta siviilikeskuksia lainkaan”.12 Vuotta myöhemmin presidentti Dwight Eisenhower julisti, ettei hän näe ”mitään syytä olla käyttämättä niitä samaan tapaan kuin käyttäisi luotia tai mitä tahansa muuta”.13

 Yhdysvaltojen päätöksentekijöiden vaihtoehdot

Mutta 1960-luvulta lähtien molemminpuolisen varman tuhon ajatus vei taktisilta ydinaseilta vähitellen suuren osan niiden käyttömahdollisuuksista, koska ne tuovat mukanaan eskalaatioriskin. Vähä vähältä ”rajallinen ydinisku” alkoi muuttua vaaralliseksi sofismiksi: eräät asiantuntijat (kuuluisimpana Hudson-instituutin Herman Kahn) olivat tosin vakuuttuneita, että ydinsota voidaan ”voittaa” voimistamalla ydinasein annettua vastausta ”asteittain” ja kiristämällä konfliktia hallitusti. Heidän argumenteistaan huolimatta jopa sivumennen sanoen mielivaltaisesti nimetty ”taktinen” ydinase tuo tosiasiassa mukanaan täydellisen tuhon mahdollisuuden. Thomas Schellingin teokset, erityisesti The Strategy of Conflict (1960) ja sitten Strategy and Arms Control (1961), auttoivat omalta osaltaan tajuamaan tämän.

Tästä näkökulmasta Ranskan ydinasedoktriinin yksi keskeinen erikoispiirre on se, ettei Ranska suostu käyttämään ydinaseita asteittaisesti. Vaikka presidentti Emmanuel Macron pitää kiinni ”ainutkertaisen ja ei uusittavan” varoituslaukauksen mahdollisuudesta, hän täsmensi helmikuussa 2020, että Ranska ”on aina kieltänyt ydinaseen käyttämisen taisteluaseena”. Hän totesi lisäksi, että Pariisi ”ei koskaan osallistu ydinasetaisteluun tai minkäänlaiseen asteittaiseen ydinasein tehtyyn vastahyökkäykseen”.14 Ennen 2010-lukua kuviteltiin, että yhdessä ydinasearsenaalin ”tiukan omavaraisuuden” (Ranskalla on alle 300 ydinkärkeä) kanssa tällaiseen doktriiniin yhtyisi muitakin ydinasevaltioita. Voidaan myös väittää, että eräitä yksittäistapauksia (kuten Pakistan) lukuunottamatta taktiset ydinaseet ”jääneet retoriikassa samoin kuin sotilaallisessa ja poliittisessa suunnittelussakin taka-alalle”.15

Suunta kuitenkin vaihtui kymmenisen vuotta sitten. Strategiatutkimuksen maailmassa on itse asiassa nähty, että niin sanotut ”ydinsodan voittamista koskevat teoriat” ovat palanneet. Niiden nykyisten edustajien vakaumukset perustuvat ikivanhaan pohdiskeluun, jota edusti muun muassa silloin Harvardin professorina toiminut Henry Kissinger. Vuonna 1957 julkaistussa kirjassaan Nuclear Weapons and Foreign Policy, hän pohti toimiiko Yhdysvaltojen pelote Eurooppaan laajennettuna enää silloin, kun täydellisen tuhon uhka suuntautuu itse Yhdysvaltoihin: ”Tukeutumalla totaalisen sodan käsitteeseen keskeisenä pelotteena heikennämme liittolaisuusjärjestelmäämme kahdella tavalla: joko liittolaisemme arvioivat, että kaikki niiden sotilaallinen ponnistelu on hyödytöntä, tai sitten ne vakuuttuvat, että jopa antautumalla saavutettu rauha on parempi kuin sota (…) Sikäli kuin tuntee nykyaikaisten aseiden tuhoamiskyvyn, tuntuu yhä vähemmän järkevältä vakuuttaa, että Yhdysvallat ja vielä vähemmän Britannia olisi valmis itsemurhaan estääkseen vihollista pääsemästä jollekin alueelle, on se sitten kuinka tärkeä tahansa”.16

Yksi Kissingerin kannattamista ratkaisuista oli integroida taktiset ydinaseet liittolaisalueiden laajennettuun pelotedialektiikkaan niin, että yhdysvaltalaispäättäjille tarjotaan vaihtoehtoja armageddonin ja sodattoman tappion väliltä. Maailmanlaajuinen pelote siis ”palautettiin” luomalla lisää ”eskaloitumismuureja”, joiden tarkoitus oli saada aikaan pelotteena toimivaa apokalypsia edeltävä dialogi ennen kuin jommankumman päävihollisen elintärkeisiin intresseihin kajottaisiin, joka johtaisi rajoittamattomaan ydinsotaan. Monet 1970-luvun ydinasedoktriinin muutokset syvensivät tätä logiikkaa, erityisesti jälleen muotiin tullut Colin Grayn vuonna 1979 julkaisema suorasanaisesti otsikoitu artikkeli Ydinasestrategia: puolustuspuhe voiton teorialle.17

Pelotedialogin epävarmuustekijät

Vuonna 2022 ydinsodan voittamisen uudet teoreetikot hylkäävät ”halvaantumisen”, johon liian joustamaton näkemys pelotteesta johtaisi. Heidän strategiset vakaumuksensa saivat puolivirallisen muodon Trumpin hallinnon vuoden 2018 julkaisemassa Nuclear Posture Review’ssä.18  Mutta miten nämä teoriat vaikuttavat Venäjän puolella? Onko Kreml päättänyt yhdistää ydinase- ja konventionaalisen pelotteen jatkumoksi operatiivisessa toiminnassa? Oli miten oli, kirjoittajat, jotka puolustavat ydinaseiden mahdollista ”taktista” käyttöä pienen tuhovoiman tai ”ultrapienen” tuhovoiman (”low-yield or ultra-low-yield weapons”) ydinkärkien pohjalta, korostavat ennen kaikkea välttämättömyyttä torjua hybridistrategioiden käyttäjiä. Nämä roistovaltiot luottavat itse asiassa yhä enemmän siihen, että ydinasevallat ”kaihtavat suurta riskiä” ainakin silloin, kun ne ovat mukana kriisissä, joka ei ulotu niiden omalle alueelle.

Nyt siis pohditaan, mitä Kissingerin vuoden 1957 kehittelyille kuuluu laajennetun ydinpelotteen ja sen lähtökohtaisten heikkouksien kannalta. Ydinasevaltioiden varovaisuus voisi olla onnenpotku strategiselle roistovaltiolle, jolla ei ole ydinaseita, mutta se on kaksinkertainen jättipotti hyökkääjälle, jolla on oma ydinase. Valtiolle, joka käyttäytyy kuin roistovaltio, mikä on nähtävissä Venäjän toiminnasta Ukrainassa. Länsi epäröi, koska vastaus voi johtaa eskalaatioon ja sen mukana vastuun, johon historian tuomioistuimessa joutuu se – hyökkääjä tai hyökkäyksen kohde – joka ensimmäistä kertaa Hiroshiman ja Nagasakin jälkeen rikkoo ”tabun” käyttää ydinasetta sotilaallisesti. ”Tällainen varovaisuus ja myönnytykset eivät ehkä tuota emotionaalista tyydytystä”, myöntää Olga Oliker. ”Tekisi todellakin mieli vaatia, että Naton joukot auttaisivat Ukrainaa suoraan. Mutta se lisäisi huomattavasti riskiä, että sota muuttuu laajemmaksi konfliktiksi, mahdollisesti ydinsodaksi. Lännen johtajien täytyy siis hylätä se suoralta kädeltä. Kirjaimellisesti se olisi kaikkein vaarallisin vaihtoehto”.

Viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden ajan eri kriiseissä julistettu kolmas ydinaseiden aikakausi on alkanut toden teolla Ukrainassa. Vuonna 2018 nykyinen Ranskan merivoimien ylikomentaja, amiraali Pierre Vandier, kertoi aikakauden strategian muutoksesta, joka on saanut ahdistavan muodon Venäjän hyökkäyksessä: ”Monet indikaattorit viittaavat siihen, että siirrymme uudelle kaudelle, ’kolmannelle ydinasekaudelle’. Ensimmäinen perustui kahden suurvallan keskinäiseen pelotteeseen, ja toinen toi mukanaan toivon ydinaseiden täydellisestä ja lopullisesta poistamisesta kylmän sodan päättymisen jälkeen”.19 Kolmannella ydinaseiden aikakaudella esitetään uusia kysymyksiä siitä, miten kestäviä – ja ajankohtaisia – ovat ”loogiset säännöt (…) jotka opittiin tuskallisesti esimerkiksi Kuuban kriisistä” 20. Nyt pohditaan, ovatko uudet toimijat rationaalisia ydinaseidensa käytössä ja arvioidaan kriittisesti ydinasetabun arvoa, sillä jotkut heiluttelevat sitä kuin toteemia.

Valta halkaista atomi

”Jos kieltäydymme käyttämästä niitä, miksi meillä ylipäänsä on niitä?” – tällaisten julistusten lukeminen voisi saada ajattelemaan, että Albert Einsteinin kuuluisa, usein toisteltu huomautus vuodelta 1964 on edelleen ajankohtainen. ”Valta halkaista atomi”, hän huokasi, ”muutti kaiken paitsi ajattelutapamme”. Mutta Einstein oli jo omana aikanaan väärässä. Pian nimittäin kirjoitettiin valtaisa määriä tekstejä, joissa yritettiin valaista pelotedialogin tasapainoa ja epätasapainoa. Tämän teoreettisen ja historiallisen kirjallisuuden nykyinen arvo on toki enemmän kuin vaihteleva, ja joskus esitetyt päätelmät ovat loogisesti ajatellen täyttä hourailua. Silti tästä epätasaisesta massasta nousee edelleen esiin analyyseja, jotka valaisevat Ukrainan ydinasekriisiä älykkään kriittisesti. 21

Erityisesti yksi näistä teoksista koskee haasteita, joita ydinsodan voittamista koskevan teorian paluu merkitsee ”kolmannella ydinaseiden aikakaudella”. Yhdeksäntenä joulukuuta 2021 kuollut kansainvälisiin suhteisiin sovelletun poliittisen psykologian pioneeri, Columbian yliopiston professori Robert Jervis pyrki osoittamaan, että on mahdollista päästä eroon turvallisuuspeloista, joka saavat jokaisen toimijan pitämään omia tekojaan puolustavina ja kilpailijansa tekoja ”luonnollisesti” hyökkäävinä. Tästä vääristymästä syntyvän epävarmuuden kierteen katkaiseminen edellyttää hänen mukaansa, että kehitetään signaalien vaihtoa, jonka avulla voidaan erottaa vastapukarien arsenaaliin kuuluvat hyökkäysvälineet puolustusvälineistä. Hänen tapansa soveltaa näkökulmateoriaa ydinasekeskusteluun antaa sitä paitsi hedelmällisiä mahdollisuuksia tulkita Venäjän käyttäytymistä: se esimerkiksi ehdottaa, että aggressiivisen taktiikan motiivina on useammin tappion vastenmielisyys kuin toivo saavuttaa voittoja.

Ydinasekriisissä kaikki strategiat ovat epäoptimaalisia. Yksi vaihtoehto on kuitenkin kaikkia muita huonompi: väittää, että vastustajan johtaja on hullu, ja pitää vastakkainasettelua hänen kanssaan pelkuripelinä (chicken game), jossa ensimmäinen, joka antaa periksi, häviää. Tästä vakuuttuminen johtaa joko molemminpuoliseen tuhoon (en anna periksi vaikka vastustaja on hullu) tai sodattomaan tappioon (annan periksi koska hän on hullu). Viime viikkojen aikana jotkut näyttävät hyväksyneen sen, että tämä kaikista mahdollisista vaihtoehdoista huonoin, ansaitsee nimen ”strategia”.