Kirjailija Antti Rönkä on tutkinut teoksissaan sosiaalisen ulossulkemisen, kehollisuuden ja seksuaalisen heräämisen kaltaisia kokemuksia autofiktiivisen ilmaisun keinoin. Esikoisromaanissaan Jalat ilmassa (Gummerus 2019) Rönkä kirjoitti koulukiusaamisesta ja sen jättämistä haavoista. Päähenkilö Aaron aikuistumista ja opintojen alkua Jyväskylän yliopistossa varjostavat kiusaamisen aikaansaamat traumat, jotka ilmenevät soimaavana sisäisenä äänenä sekä kyvyttömyytenä luottaa ihmisten hyvyyteen. Toisen teoksensa Silloin tällöin onnellinen: pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta (Gummerus 2020) Rönkä kirjoitti yhdessä kirjailijaisänsä Petri Tammisen kanssa. Kirja on esseistinen vuoropuhelu, ja se käsittelee Röngän tuotannolle keskeistä häpeän tematiikkaa. Viimeisimmän Nocturno 21:07 (Gummerus 2021) -romaanin punaisena lankana on nuoren miehen kehotietoisuuden herääminen sekä itsetyydytyksen aiheuttama häpeä.

Röngän teoksia yhdistää omakohtainen kerronta, ulkopuolisuuden tarkastelu ja kaipuu korjata rikkinäinen suhde ympäröivään maailmaan. Vahvana juonteena kaikissa kirjoissa on nuoren miehen pyrkimys löytää oma paikkansa maskuliinisuuden ahtaiden normien puristuksessa.

”Esikoisromaanissani Jalat ilmassa halusin mennä suoraviivaisesti kohti vaikeita kokemuksia ja nousta niiden yläpuolelle sanoittamalla ne”, Rönkä kertoo. ”Kirjoitin teostani 20-vuotiaana, eli lapsena. Olin tuolloin ujo, vielä ujompi kuin nyt, ja olin viehättynyt Karl Ove Knausgårdin kaltaisista kirjoittajista. He osoittivat minulle, että kirjoittamalla voi ilmaista asioita, joista on muuten vaikea puhua. Kirjoittaminen oli minulle uhmaa.”

Jalat ilmassa -romaanin tapahtumat perustuvat osittain Röngän omiin koulukiusaamiskokemuksiin. Kirjailijan mukaan teoksessa on vahva ”huomatkaa minut” -aspekti, jota hän pitää sekä sen heikkoutena että vahvuutena. Hän arvelee puhutelleensa ihmisiä juuri vilpittömän ja kirkasotsaisen kerrontansa vuoksi. Sittemmin Rönkä kokee etääntyneensä puhtaasti autofiktiivisestä kirjoittamisesta.

”Kipuilin Nocturno 21:07 -romaania työstäessäni autofiktiivisyyden kanssa”, hän sanoo. ”Kirjoitin kirjaa vilpittömästi, mutta samalla parodioin autofiktiota. Jalat ilmassa ja Nocturno 21:07 ovat ikään kuin veljeksiä. Ensiksi mainittu on pikkuveli ja jälkimmäinen hulttioisoveli, joka on yhtäältä tosissaan ja toisaalta tekee pilaa itsestään.”

Viimeisimmässä romaanissaan Rönkä leikittelee autofiktiivisen ilmaisun rajoilla. Hän esimerkiksi kirjoittaa itsestään omalla nimellä, mutta kolmannessa persoonassa.

”Koin aikuistuneeni yhdessä yössä täytettyäni 25 vuotta. Lakkasin ajattelemasta kaikkea mustavalkoisesti vain omasta näkökulmastani, ja aloin nähdä asioissa eri puolia. En miettinyt Jalat ilmassa -romaania kirjoittaessani lainkaan mahdollista julkaisua. Itsesensuurini oli sammunut. Kirjan kannalta se oli hyvä asia, sillä saatoin olla vapaasti oma itseni. Tätä nykyä harkitsen tarkemmin tekemisiäni.”

Autofiktiivinen läsnäolo

Autofiktiivisestä ilmaisusta on keskusteltu viime vuosina runsaasti. Parhaimmillaan debatti on valaissut autofiktion mahdollisuuksia ja ongelmia. Pahimmillaan se on kuitenkin jumiutunut käsittelemään triviaaleja seikkoja kuten sitä, voidaanko tiettyä teosta pitää autofiktiivisenä vai ei. Rönkä kokee keskustelun saavuttaneen jo saturaatiopisteensä. Hän toteaa, että autofiktiivinen ilmaisu on ollut aina elimellinen osa kaunokirjallisuutta.

”Pirkko Saisio kirjoitti autofiktiivisiä teoksia jo vuosikymmeniä sitten, vaikka niitä ei tuolloin kutsuttu sellaisiksi. Jack Kerouac teki samoin 1950-luvulla. Mielestäni kirjoja ei tarvitsisi erikseen luonnehtia autofiktiivisiksi. Se voi johtaa harhaan ja luoda turhia odotuksia.”

Autofiktiivistä kirjallisuutta on kritisoitu ajoittain oman navan tuijottelusta, eivätkä kirjailijat ole säästyneet narsismisyytöksiltäkään. Oman ongelmansa on muodostanut moraalinen kysymys siitä, onko kirjailijalla oikeus paljastaa intiimejä asioita lähipiiristään, perheestään, rakastetuistaan tai ystävistään. Rönkä toteaa, ettei hänen kirjoittamistaan ole koskaan motivoinut halu kertoa ihmisille omista erityisistä kokemuksistaan.

”Itselleni autofiktiivisyydessä on kyse tietynlaisesta estetiikasta ja tavasta ajatella asioita. En ole kovinkaan kiinnostunut juonesta tai kuvitteellisten maailmojen ja henkilöhahmojen luomisesta. Haluan, että tekstini ovat kiinni todellisuudessa. Olen kiinnostunut sekä kirjoittajana että lukijana tutkimaan sitä, miltä tuntuu olla tässä.”

Autofiktiivinen ilmaisu tuntuukin sopivan erityisen hyvin läsnäolon tarkasteluun. Kaunokirjallisena työkaluna se asettaa lukijan kasvotusten kirjoittajan kokemusten kanssa ja kuroo umpeen etäisyyttä heidän välillään. Alastomuudessaan ja paljastavuudessaan se voi auttaa ihmisiä käsittelemään aiemmin torjumiaan ja vaiettuja asioita. Kirjallisen ilmaisun keinona se tuo mieleen filosofi Herbert Marcusen 1960-luvun lopulla esittämän luonnehdinnan kriittisestä yhteiskuntafilosofiasta: ”Poissa olevien asioiden nimeäminen on olemassa olevien asioiden taian murtamista.”

Röngän mukaan autofiktiivinen kirjallisuus on nostanut 2010-luvulta alkaen laajemman yleisön tietoisuuteen uudenlaista riisuttua kirjallista lähestymistapaa

”Se ollut osin vastareaktio tarinallistumiselle, joka on läpäissyt kulttuurimme. Autofiktio hylkää ja ohittaa keinotekoisen tarinallisuuden. En ole kuitenkaan omia kirjoja kirjoittaessani miettinyt, teenkö autofiktiivistä kirjallisuutta vai en, eikä yksikään teoksistani ole puhtaasti autofiktiivinen. Olen kirjoittanut juuri siten, mikä on tuntunut hyvältä.”

Traumojen aika

Etenkin monet naiskirjailijat ovat käsitelleet viime vuosina traumaattisia kokemuksia autofiktiivisen kaunokirjallisuuden keinoin. Trauma on ollut vahvasti esillä myös suomalaisessa kaunokirjallisuudessa. Venla Pystynen selvitti vahvasti omakohtaisessa teoksessaan En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (WSOY 2022) syitä isänsä itsemurhalle. Susanna Hastin teoksen Ruumis/huoneet (S&S 2022) lähtökohtana oli kirjailijan lapsena kokema seksuaalinen väkivalta, ja Marja Kyllönen tutki puolestaan kielellisesti taiturimaisessa romaanissaan Vainajaiset (Teos 2022) lapsettomuuden aiheuttamaa häpeää ja katkeroitumista, vaikka teos ei olekaan varsinaisesti autofiktiivinen.

Kirjailija Pontus Purokuru on kutsunut Nuoren Voiman esseessään ”Traumasubjektin raunoilla” vallitsevaa kaunokirjallista hahmoa traumasubjektiksi. Purokuru ei kritisoi traumasta kirjoittavia kirjailijoita – hän mieltää itsensäkin traumasubjektiksi – vaan toteaa ”sisäänpäin räjähtäneen” trauman kertovan jotain olennaista ajastamme.

Tekemällä sisäänpäin räjähtänyttä traumaa näkyväksi autofiktiivinen kirjallisuus on ollut osa kulttuurista muutosta, jonka myötä olemme alkaneet suhtautua uudella tavalla esimerkiksi mielenterveysongelmiin, seksuaaliseen hyväksikäyttöön sekä eri tavoilla marginalisoitujen ihmisten kokemaan syrjintään. Yksityisen kivun taustalta on paljastunut kollektiivista kärsimystä, ja yksilöllisten ongelmien juuret, jotka ulottuvat kulttuurisiin normeihin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin, ovat paljastuneet.

Myös Röngän tuotantoa luonnehtii pyrkimys päästä trauman ytimeen. Hän ei kuitenkaan koe nostaneensa tietoisesti esiin mielenterveysongelmia tai sosiaalista ulossulkemista vaan on yksinkertaisesti kirjoittanut aiheista, jotka ovat koskettaneet häntä itseään.

”En ole koskaan ajatellut kovin tarkasti, mitä kirjoittamisestani seuraa. Ehkä olisi pitänyt. Terapeuttinen kirjoittaminen on kuitenkin kiistämättä osa autofiktiivistä ilmaisua.”

Rönkä tunnistaa trauman hallitsevan aseman kulttuurissamme. Hän toteaa, että ajassamme on paljon traumatisoivia asioita.

”Trauman taustalla on yhteyden katoaminen. Yhteys muihin ihmisiin, luontoon, kansalliseen identiteettiin, pyhyyteen ja uskontoon on katkennut. Monet kokevat olevansa eristyneitä. Eristyneisyydessä on kyse siitä, ettei ole lähellä ihmistä, jolle voisi puhua tai olla olemassa kokonaisena. Toisaalta yhteyden katkeamisessa voi olla kyse siitä, että ihminen on kieltänyt itseltään enemmän tai vähemmän tiedostamattaan tiettyjä kokemuksia tai jonkin puolen itsestään. 

Häpeä kehossa

Yhteyden katkeaminen häilyy taustalla myös Röngän kuvauksissa koulukiusaamisesta, tyytymättömyydestä omaan kehoon ja seksuaalisesta häpeästä. Trauma oireilee mielen lisäksi kehossa, ja vastaavasti traumatisoitumisen taustalla on usein ahdistavia kehollisia kokemuksia. Kehotietoisuuden herääminen onkin Röngän teoksissa usein pelottava ja häpeää aiheuttava asia.

”Kehollisuus on nykyään harvoja kokemuksia, jotka yhdistävät ihmisen tiettyyn paikkaan ja todellisuuteen. Mieli ja kommunikaatio ovat digitalisoituneet ja monikaistaistuneet. Keho on vielä tässä. Se on sisintä ja henkilökohtaisinta. Kehollisena olentona ihminen joutuu kohtaamaan itsensä kirjaimellisesti alastomana ja suojattomana, mikä voi olla pelottavaa.”

Nocturno 21:07 -romaanissa Rönkä kirjoittaa itsetyydytyksestä lapsuuden päättymisen ja nuoruuden symbolina. Kertoja Antti pyrkii vastustamaan haluaan masturboida. Hän kuitenkin antautuu sille kerta toisensa jälkeen ja kokee häpeää, koska ei kykene hallitsemaan muuttuvaa kehoaan. Häpeällä on teoksessa myös sosiaalinen ulottuvuus: kertoja tekee kaikkensa pitääkseen itsetyydytyksensä salassa, jotta säästyisi runkkarin leimalta.

”Itsetyydytyksen häpeä liittyy romaanissa keholliseen heräämiseen ja siihen, että asiat eivät ole täysin ihmisen omassa kontrollissa”, Rönkä sanoo. ”Ihmisillä on nykyään korostunut tarve mitata, laskea ja optimoida kokemuksiaan. Seksuaalisuus on kaiken tällaisen ulkopuolella. Itse koin nuorena olon kehossani hankalaksi, ja aikuistumisen aiheuttamat muutokset tuntuivat uhkaavilta. En olisi lainkaan halunnut ajatella niitä.”

Tunnoton maskuliinisuus

Röngän kehodysforia juontui osittain maskuliinisuuden ahtaista normeista ja pojille asetetuista odotuksista. Kirjailijan lapsuudessa lapset jakautuivat kouluporukoissa välittömästi poikiin ja tyttöihin. Kuuluakseen ryhmään lapsen tuli kyetä käyttäytymään sukupuolelleen tyypillisellä tavalla.

”Poikien ja tyttöjen välillä oli viiden metrin tyhjä tila. Pojat ryhtyivät pukkitappeluun. Itse en tajunnut poikien kieltä. Jos joku tönäisi minua ja sanoi, että olet perseestä, hän ei välttämättä tarkoittanut sitä, vaan se oli kieli, jota pojat käyttivät. Itse otin sen kuitenkin tosissani, ja muut pojat huomasivat, että tuota on helppo kiusata. Opettajatkin tuntuivat kannustavan poikia sukupuoliroolien mukaiseen käyttäytymiseen.”

Ryhmään sopeutumaan pyrkivän lapsen on vaikea tunnistaa, etteivät sukupuolinormit ole luonnollisia vaan historiallisen prosessin tuloksia. Rönkä toteaakin, että maskuliinisuudella kulttuurissamme pitkä laahus. Hän pitää tärkeänä, että maskuliinisuutta ja siihen liittyviä ongelmia on ryhdytty viime vuosikymmeninä tarkastelemaan kriittisesti.

”Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta Vääksystä, ja kapinoin maskuliinisuuden normeja vastaan kieltäytymällä pojille asetetuista odotuksista. Ennen kouluikääni naapurissa sattui asumaan tyttöjä, ja leikin heidän kanssaan nukeilla. Muistan vieläkin My Little Ponyjen uniikin tuoksun. En miettinyt, olivatko tietyt tarkoitettu leikit pojille vai tytöille.”

Maskuliinisuuden onnistunut esittäminen edellyttää pojilta tunnottomuuden alkeiskurssin läpäisemistä. Kovaksi tekeytyminen vahingoittaa kaikkia, mutta erityisen raskasta se on herkimmille pojille. Rönkä näkee, että suomalaisen tunnottomuuden taustalta löytyy ylisukupolvisia traumoja.

”Tulemme kovista oloista. Vielä muutama sukupolvi sitten ihmiset elivät köyhyydessä ja niukkuudessa. Sodan trauman sanotaan vaikuttavan neljän sukupolven päähän. Monet ajattelevat, että miksi tuo saisi tulla nyt kohdelluksi pehmeällä tavalla, koska minuakaan ei ole kohdeltu niin? Näin trauma siirtyy eteenpäin ja vahvistaa selviytymismentaliteettia.”

Röngän nuoruudessa tunnottomuuden vaatimus korostui etenkin kaveriporukoissa.

”Oli jännä havaita, että kahden kesken kaikki saattoi olla ihan hyvin, mutta heti kun mukaan tuli ryhmä, käyttäytyminen muuttui. Tämä tuntui olevan yhdessä tuotettu asia, jota kukaan yksittäinen henkilö ei välttämättä halunnut. Käyttäytymiselle oli valmis käsikirjoitus, ja siitä poikkeaminen oli mahdotonta. Itselleni kovettuminen oli selviytymiskeino: satuttakaa vain, niin minä satutan itseäni vielä pahemmin. Sain siitä voimaa. Pidemmän päälle se alkoi kuitenkin syödä minua sisältä.”

Röngän mukaan tunneilmaisun köyhtyminen ja sisäänpäin kääntyminen voivat tehdä ihmisestä kylmän.

”Kaltaisistani ihmisistä tulee helposti kusipäitä. En toimi itsekään aina kuten haluaisin. Saatan olla kyyninen, koska oletan, ettei mistään tule kuitenkaan mitään. Miehenä pelkään etenkin ilmentäväni toksista maskuliinisuutta. Tämähän on klassinen mekanismi: ihminen kääntyy muita vastaan, koska pelkää muiden vahingoittavan häntä.”

Pyrkimys takaisin yhteyteen

Maskuliinisten normien kritiikki on kohdistanut huomion siihen, että tunteiden kovettaminen vaikeuttaa kommunikaatiota. Etenkin monet miehet sulkeutuvat tunteellisesti suojatakseen itseään. Tuloksena on noidankehä, jossa ihmiset kommunikoivat toistensa kanssa entistä vähemmän, koska kommunikaatio saattaa altistaa heidät vaaralle. Eräs puhumattomuuden haitallisista seurauksista on se, että ihminen saattaa ryhtyä kuuntelemaan epäilevää sisäistä monologiaan pyrkiessään tulkitsemaan muiden ajatuksia ja tunteita.

”Ajaudun itse usein projisoimaan omaa ajatteluani muiden ihmisten katseisiin”, Rönkä sanoo. ”Omaan käyttäytymiseen tai hyväksytyksi tulemiseen kohdistuvat epäilyt korjaantuisivat sillä, että ihmiset kommunikoisivat toistensa kanssa vapautuneemmin. Tämä on toki helpommin sanottu kuin tehty.”

Rönkä kokee olevansa ekstrovertti, joka on menettänyt kykynsä ilmentää luonnettaan.

”En ole epäsosiaalinen ihminen. Kenties en vain osaa käyttäytyä toivotulla tavalla. Päässäni on usein mielikuvia siitä, kuinka jokin tietty tilanne menisi, mutta sitten kun kyseinen tilanne tulee, mielessäni alkaa pyöriä kehiä. Tätä voisi verrata siihen, että ajattelee tekevänsä skeittilaudalla helposti ollien, mutta kun ryhtyy toimeen, kaikki menee aivan eri tavalla.”

Kirjailija työstää tällä hetkellä uutta kaunokirjallista teosta, joka kertoo päähenkilön pyrkimyksistä paeta todellisuudesta. Eskapismi on Röngän mukaan yksi mahdollinen vastaus sosiaalisen elämän hankaluuteen.

”Tutkin teoksessani sitä, kuinka voisimme päästä pois ympäröivästä todellisuudesta. Millaisia eskapismin mahdollisuuksia ajassamme on? Miksi haluamme pois? Ja mihin silloin haluamme?”

Rönkä toteaa teoksen olevan fragmentaarinen ja esseistinen. Hän kokee kielellisen ilmaisun tulleen itselleen vuosi vuodelta tärkeämmäksi. Uuden teoksen rakenteelliset ja tyylilliset valinnat perustuvat kirjailijan omaan persoonallisuuteen: Rönkä arvioi luonteensa olevan kirjailijalle epätyypillinen.

”Olen kärsimätön, suoraviivainen ja keskittymiskyvytön. Minua viehättävät teokset, jotka ovat heti olennaisen äärellä. Tietyt kirjat tuntuvat vuorikiipeilyltä: lukiessa kiivetään ylös ja odotetaan, millainen näkymä huipulta avautuu. Itse suosin enemmän soutuhetkeä muistuttavia kirjoja. Niissä ei ole olennaista se, miten kaikki päättyy, vaan tietty hetki tai kokemus, tunnelman itseisarvo.”