Meri Eskola on helsinkiläinen toimittaja, jonka esikoisromaani Ehdin rakastaa häntä ( WSOY 2023) kertoo omakohtaisen tarinan äidin kuolemasta ja tytöstä, jonka tehtäväksi jäi selviytyä. Eskola on kirjoittanut ja toimittanut tietokirjoja.
Miksi kirjoitat?
Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi hengitän. Olen aina jäsentänyt maailmaa ja ajatuksiani kirjoittamalla, 10-vuotiaasta asti päiväkirjoihin, sitten runoihin ja proosateksteihin. Ensimmäisellä kirjoittajakurssilla kävin yläasteella, Kriittisen korkeakoulun maineikkaassa kirjoittajakoulussa jaksoin olla lukion jälkeen vuoden. Journalistinen uranikin on pitkä: ensimmäisen julkaisemani aikakauslehden tein pikkusiskolle jo ala-asteella, yläasteella päätoimitin jo koululehteä. Toimittajan työssäni työläin vaihe on ajattelu; kirjoittaminen on “vain” väline, jolla ajatukset järjestetään paperille.
Miksi halusit kirjoittaa juuri valitsemastasi aiheesta?
Olen miettinyt äitini kohtaloa koko elämäni, ja tiesin, että hänen tarinansa minun pitää kirjoittaa ensin, jotta sieluuni vapautuu tilaa muulle. Katsoin olevani ainoa perheessäni, joka pystyi suhtautumaan äidin kauheisiin tekoihin myötätuntoisesti. Minun piti kirjoittaa hänenkin äänensä näkyväksi.
Kauanko työstit esikoisteostasi?
Vuoden – tai 40 vuotta.
Tärkein oppimiskokemuksesi kirjoitusprosessista?
Apua saa pyytää, ja useimmiten ihmiset haluavat auttaa. Esikoisromaanin tein toki yksin, mutta matkan varrella sain paljon apua läheisiltä ja kustantamon ammattilaisilta, kun kerrankin osasin pyytää apua. Se oli terveellinen oppitunti ihmiselle, joka on ajatellut, että maailma on yleensä vain paha paikka, ja yksin täällä on pärjättävä.
Mikä on yllättänyt eniten esikoiskirjailijana?
Lukijoiden palaute, hyvässä ja pahassa. Olen yllättynyt ihmisten hyvyydestä, miten myötätuntoisia ja rakkaudellisia palautteita he ovat lähettäneet. Ihmiset totisesti haluavat lähtökohtaisesti ilahduttaa toisiaan!
Millaisten lukijoiden toivot löytävän kirjasi pariin?
Kaikenlaisten, myös miesten. Ei kannata ajatella, ettei kirja kosketa itseä, jos perheessä ei ole alkoholismia tai itsetuhoisuutta – minulle on sanottu, että kirjani on myös tarina esimerkiksi yksinäisyydestä, surusta, ylisukupolvisista traumoista ja masennuksesta. Lukijan kannattaa pysähtyä, jos huomaa alkumetreillä pitävänsä kirjaani “raivoisana” tai “katkerana” – kertooko tuntemus enemmän hänestä vai kirjastani?
Onko sinulla suunnitelmia seuraavaa teosta varten?
Minulla ja WSOY:llä on suunnitelma romaanin julkaisemiseksi keväällä 2025. Sitä ennen olen luvannut tehdä yhden tietokirjan Docendolle.
Ketä kirjailijaa arvostat?
Kaikkia feministisiä kirjailijoita, jotka avaavat silmiä, kuten Simone de Beauvoir, Germaine Greer, Naomi Wolf, Gloria Steinem, Erica Jong ja Liv Strömqvist.
Mikä kirja on tehnyt sinuun lähtemättömän vaikutuksen?
Norjalaiskirjailija Erlend Loen Supernaiivi. En vain saa tarpeekseni sen nerokkuudesta! Haaveilen hakkalelun ostamisesta yhä.
Kehu toista esikoista tai uutuuskirjaa!
Esikoiskirjailija Tuomas Aitonurmen esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni (WSOY 2023) on loistelias. Se on upeasti kirjoitettu, enkä tiennyt, että olisin näin kiinnostunut kenenkään sairaskertomuksesta… Kokoelman esseessä “Kirjoituksen minä” Aitonurmi paljastaa myös olevansa hauska: “Kirjoittaessa saa mennä kohti sitä, minkä tekeminen tuntuu aidosti mielekkäältä. Jos haluaisin tarkoituksella tehdä jotain todella vaikean ja rankan tuntuista, hankkiutuisin ulkotyömaille talvella tai välitason päällikköhommiin organisaatiossa.”
Jonna Joskitt-Pöyry on vantaalainen suomentaja, joka on kääntänyt muun muassa pohjoismaisia dekkareita ja Karl-Ove Knausgårdin romaaneja.
Kuinka ryhdyit kääntäjäksi?
Opiskelin alun perin kieltenopettajaksi, mutta se ei tuntunut omalta jutulta. Kääntäminen sen sijaan luonnistui paremmin, ja sain myös rohkaisevaa palautetta käännöskurssien opettajilta. Auskultointivuoden jälkeen opiskelin pari vuotta käännöstiedettä, ja valmistuttuani perustin toiminimen, jolla aloin tehdä asiatekstikäännöksiä. Kirjallisuuden suomentaminen kiinnosti kuitenkin eniten ja siinä sivussa lähettelin kustantamoihin käännösnäytteitä. Joulukuussa 2006 tärppäsi, kun Likestä tarjottiin suomennettavaksi Åke Edwardsonin dekkaria Armahin maa, ja siitä saakka olen suomentanut päätoimisesti enimmäkseen ruotsin-, englannin- ja norjankielistä kaunokirjallisuutta.
Mikä tekee hyvän kääntäjän?
Kirjallisuuden kääntäjän tulee hallita hyvin sekä lähde- että kohdekielensä, etenkin syvä ja laaja ymmärrys omasta äidinkielestä ja sen vivahteista on välttämätöntä. Lisäksi on osattava kääntää, mikä on aivan oma taitonsa. Kääntäjällä tulee olla hyvä yleissivistys – tietämys siitä, miten maailma toimii, mitä maailmassa on ja on joskus ollut. Yhtä tärkeää on tuntea tietämyksensä rajat, ja niiden tullessa vastaan pitää olla sitkeyttä ja taitoa perehtyä asioihin. Luontaisesta uteliaisuudesta on hyötyä. Työ vaatii myös samaan aikaan kurinalaisuutta ja luovuutta, eli melkoista nuorallatanssia se on.
Onko kääntäjän työ muuttunut urasi aikana?
Kun aloitin urani, suurin murros esimerkiksi tiedonhaussa oli jo tapahtunut. Tekniikka on oikeastaan kehittynyt yllättävän vähän. Urani alkuaikoina toimitettuja käsikirjoituksia ja taittovedoksia läheteltiin paperilla, nyt kaikki korjaukset tehdään koneella. Palkkioista ja aikatauluista neuvotteleminen ei ole ainakaan helpottunut. Äänikirjat ja e-kirjat ovat mullistaneet markkinoita, ja digioikeuksista maksettavien palkkioiden suhteen on syytä olla hereillä. Tekijänoikeuksista on pidettävä kiinni yhä tiukemmin. Huomaan myös kääntäessä yhä useammin miettiväni, miltä teksti kuulostaa äänikirjaksi luettuna.
Mikä on ollut tähän asti mieleenpainuvin käännösprojektisi?
Kenties vaikuttavin on ollut vastikään ilmestynyt Karl Ove Knausgårdin romaani Ikuisuuden sudet, lähes 800-sivuinen järkäle, joka oli niin rakenteeltaan, sisällöltään kuin ilmaisultaankin poikkeuksellisen vaativa.
Mitä toivot suomalaisen kustannusalan tulevaisuudelta suhteessa ammattiisi?
Käännöspalkkioilla tulisi voida elää, jotta ammattikuntamme ei olisi niin paljon apurahojen varassa kuin nyt. Toivoisin mahdollisuutta sopia palkkioista kollektiivisesti. Euroopan komission tuore linjaus antaakin tälle vihreää valoa. Soisin myös, että kirjoja tehtäisiin ennen kaikkea laatu edellä ja kustannustoimittamiseen panostettaisiin. Kun laajemmin mediakentässä trendi tuntuu olevan se, että yleisöjen kaipuuta laatusisältöön aliarvioidaan, kustannusala saisi pitää pintansa eikä lähteä lyhytnäköisesti matkimaan siinä kehityksessä – vaikka markkinat toki asettavat omat realiteettinsa.
Millaisia tarinoita, ääniä tai teemoja toivoisit lisää suomalaisen kirjallisuuden kentälle?
Suomen kirjallisuuskenttä on jo nykypäivänä ilahduttavan värikäs, mutta esimerkiksi erilaisten vähemmistöjen ääniä ja tarinoita ei voi koskaan kuulla liikaa.
Millaisesta kirjallisuudesta nautit eniten?
Pidän juonivetoisesta fiktiosta, jossa on myös painavaa asiaa ja yhteiskunnallista sanomaa. Etenkin ympäristöaiheet ovat lähellä sydäntäni, ekodystopiat kiehtovat. Älykäs huumori on aina plussaa.
Kehu jotain kollegan aikaansaannosta!
Viime aikoina olen ihastellut Tero Valkosen Agricola-palkittua suomennosta David Foster Wallacen romaanista Päättymätön riemu. Huikea taidonnäyte! Suuren vaikutuksen tekivät myös Sirkka-Liisa Sjöblomin työ Susanna Alakosken Pumpulienkelissä, ja Sanna Mannisen suomennos Anne Cathrine Bomannin pienoisromaanista Agathe oli hienovireisen elegantti.