Marja Kyllösen vuonna 1997 julkaistu esikoisromaani Lyijyuuma tenhosi lukijansa poikkeuksellisen rikkaalla kaunokirjallisella ilmaisullaan. Kirjailijan toinen teos, Rikot, ilmestyi vuonna 2001, jonka jälkeen Kyllönen katosi suomalaisen kirjallisuuden kentältä kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Kirjailija teki vaikuttavan paluun syksyllä 2022 ilmaisurikkaalla ja monitulkintaisella Vainajaiset-romaanillaan, joka nostettiin Finlandia-ehdokkaaksi ja joka palkittiin helmikuun alussa Runeberg-palkinnolla.

”En tule varmaan enää koskaan kirjoittamaan näin kerroksellista tekstiä”, hän sanoo. ”Käsikirjoitus on syntynyt pääosin vuosien 1998–2006 välisenä aikana. Olen myöhemmin muokannut tekstiä ja lisännyt siihen osia. Uusimmat tekstit ovat toukokuulta 2022.”

Osattomuuden poetiikkaa

Vainajaisten tunneytimenä on osattomuuden kokemus. Päähenkilöt Inari ja Rauno elävät romaanin alussa arkaaisessa luontoyhteydessä. Nuoret tuntevat pakottavaa vetovoimaa toisiaan kohtaan, mutta intohimo väljähtyy, sillä pari ei kykene täyttämään suhteelle asetettuja odotuksia – eli saamaan lasta. Laimi Inari ottaa tarinan edetessä käyttöön ensimmäisen nimensä ja kantaa kirjan loppuun asti nimessään laiminlyönnin tuntoa.

Osattomuus ilmenee romaanissa erityisen voimakkaana osioissa, joita Kyllönen itse kutsuu sielunkaisen messuiksi. Sielunkainen puhuu ikään kuin tämänpuoleisen maailman takaa, olemattomuudesta, joka kuitenkin on paradoksaalisesti olemassa.

”Sielunkaisella on kaikki, muttei mitään”, Kyllönen sanoo. ”Se ei kykene löytämään edes pientä reikää päästäkseen maailmaan. Sielunkainen kysyy, onko se, mitä meillä on, tarpeeksi? Olemmeko todella halunneet sitä, mitä meillä on?”

Osattomuus saa Vainajaisissa monenlaisia muotoja. Syntymättä jääneen sielunkaisen ääni on lähes metafyysinen, Laimi ei kykene täyttämään hänelle naisena asetettuja odotuksia, Rauno pelkää isyyttä ja lapsenomainen Hertta puolestaan etsii kuumeisesti tunnustusta, mutta päätyy hyväksikäytetyksi. Erilaisten osattomuuden kokemusten lävitse kuultaa kuitenkin jaettu ydin.

”Tarinan hahmot kiertävät elliptisesti saman tyhjän aukon ympärillä”, Kyllönen kertoo. ”Laimi yrittää siivota ja olla kodin henki. Hän etsii elämälleen merkitystä, mutta epäonnistuu, sillä ei kykene täyttämään äidiksi tulemisen vaatimusta. Ja kun lapsi lopulta syntyy, se on vääränlainen, ja Laimi tuntee itsensä äitinä vääränlaiseksi. Ja taas ollaan osattomia.”

Osattomuus on kiehtonut Kyllöstä aina, ja romaanin intensiivinen kerronta kumpuaakin osin kirjailijan omista kokemuksista.

”Osaton ei löydä paikkaa, jossa kokisi itsensä merkitykselliseksi. Olen nainen, joten minulla on sukupuolitettu velvollisuus tehdä lapsia. Taistelin nuorena hirveästi sitä velvollisuutta vastaan. Olin varma, etten ikinä tee lapsia tai mene naimisiin. Mutta kuinkas sitten kävikään? Minulla on kolme lasta, ja olen naimisissakin.”

Kyllönen kuvaa lapsettomuuden kokemuksen kautta yhteiskunnallisten normien pakottavuutta. Lapsettomuudesta puhuminen on ollut perinteisesti vaikeaa, aivan kuten keskenmenoista ja vanhempien kykenemättömyydestä rakastaa lapsiaan. Kyllönen huomauttaa, että naiset ovat alkaneet vasta hiljattain kritisoimaan äitiyteen kohdistuvia odotuksia. Monet naiset ovat todenneet, etteivät edes halua lapsia. Aiemmin tällaisen asian sanallistaminen olisi herättänyt pahaa verta. Vainajaisissa seksuaalisuus silmukoituukin lisääntymisen liekaan.

”Romaanin aikajänne ulottuu 1950-luvulta 1990-luvulle, ja tuolloin avioliiton päämääränä oli lasten saaminen”, Kyllönen toteaa. ”Susiparit olivat syntisiä. Laimin ja Raunon suhde tähtää koko ajan siihen, että lapselle avautuisi portti maailmaan. Odotus lapsen saamisesta painaa pois seksuaalisuuden nautinnollisen puolen.”

Luova ja tuhoava ruumiillisuus

Kyllönen on kuvannut teoksissaan seksuaalisuutta tuhoavana voimana. Vainajaisten alussa Inarin ja Raunon kiintymys toisiaan kohtaan ilmenee kaihoisana haluna, mutta pian se muuttuu pakottavaksi. Romaanin lukija jää miettimään, onko seksuaalisuuden vääristyminen seurausta sen perinteisestä alisteisesta asemasta suvunjatkamisen välineenä. Kyllöselle seksuaalisuus tuntuisi olevan sekä yhteiskunnallis-kulttuurisesti määrittynyttä että raaka luonnonilmiö.

”Seksuaalisuus on alkukantaista. Se on ruokkiva ja hedelmällinen voima, mutta samalla se on tuhovoima, joka vetää puoleensa kuin musta aukko. On ihmisestä, ajasta ja ympäristöstä kiinni, kanavoituuko seksuaalisuus uutta tuottavaksi vai tuhoavaksi voimaksi. Vainajaisten Hertta hakee seksillä hyväksyntää. Hertan herttaisuus syödään pois, ja hänestä tehdään ontto ihmiskuori.”

Kyllönen käsittelee Vainajaisissa naisten kokemaa erityistä osattomuutta, muttei pyri varsinaisesti ottamaan kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin vaan työskentelee tarinan ja kielen ehdoilla. Romaania lukiessa käy ilmeiseksi, ettei kaunokirjallisuus ole Kyllöselle väline muiden päämäärien edistämiseen vaan saa sukeutua itseisarvoisesti – kaikessa monitulkintaisuudessaan.

”Minusta on aina tuntunut, että olen vääränlainen nainen ja että minun odotetaan vievän eteenpäin naisasiaa”, hän sanoo. ”Sukupuoleni ei kirjoita, vaan minä kirjoitan. Koen asiat toki naisena, koska olen nainen. Vasta viimeisen vuoden sisällä kirjoitin Vainajaisiin kohtia, joissa käsittelen suoraan naisten kokemaa puutteenalaisuutta ja naisten asemaa miesten maailmassa. En ole aiemmin tiedostanut näitä teemoja, mutta ne ovat olleet aina läsnä kirjoittamisessani.”

Runous on kaunokirjallisuuden kruununjalokivi

Kaunokirjallisuuden erityinen arvo piilee Kyllösen mukaan juuri merkitysten moninaisuuden vaalimisessa. Poeettinen ilmaisu ei ole eksaktia vaan mahdollistaa luovat tulkinnat. Lukija voi löytää tekstistä asioita, joita kirjoittaja ei edes tiedä sinne piilottaneensa.

”Kirjoittamisessani sanat ja kuvat kutsuvat toinen toisiaan”, hän sanoo. ”Tule, tule, nouse ylös! Kieli on minulle osa tarinaa. Kaunokirjallisuudessa olennaista onkin kyky ilmaista asioita poeettisesti. Metaforat nostavat esiin uusia näkökulmia, ristivalottavat asioita siten, että ne syvenevät. Ne luovat yhteyksiä ja auttavat ymmärtämään elettyä kokemusta. Metafora paljastaa salatun kartan.”

Kyllönen iloitsee Vainajaisten saamasta tunnustuksesta, sillä kirja edustaa runollista marginaaliproosaa. Tekstin vahva metaforisuus on lumonnut yksiä, mutta häirinnyt toisia. Häntä on myös kritisoitu kielestään, jota on pidetty erikoisuudentavoitteluna ja jonka on katsottu uuvuttavan lukijansa.

”Poeettinen kieli ja kyky nähdä ja esittää kaunokirjallinen maailma toisin kuin kukaan muu, on kirjoittamiseni kenties tärkein motivaattori”, Kyllönen toteaa. ”Koen, että Finlandia-ehdokkuus meritoi tapani kirjoittaa. Tunnustus osoitti, että saan käyttää kieltä näin ja voin jatkaa valitsemallani tiellä: kinttupolulla, umpihangessa tai missä nyt milloinkin satun rämmeltämään.”