Vladimir Putin ja Aljaksandr Lukašenka paljastivat tammikuun lopussa kookkaan muistomerkin Pietarin lähellä. Uusi muistomerkki on omistettu ”Neuvostoliiton siviilien muistolle”, tarkemmin sanottuna “Natsien kansanmurhan neuvostouhreille suuren isänmaallisen sodan aikana vuosina 1941–1945.” Muistomerkki sinetöi Venäjän valtion kannan siihen, mikä on oikea tapa muistella natsien tekemiä rikoksia: holokausti ei ollut ainutlaatuinen kansanmurha, eikä eettinen pohdiskelu Hitlerin totalitarismin syistä ole tarpeellista.
Holokausti oli toisen maailmansodan suurin sotarikos ja kansanmurha. Tammikuun 27. päivä on Venäjällä tärkeä päivämäärä, sillä se on sekä Leningradin piirityksen päättymispäivä että kansainvälinen holokaustin uhrien muistopäivä. Koko 2010-luvun ajan Venäjän viranomaiset pyrkivät liittämään nämä tragediat toisiinsa korostamalla eri maiden kansanryhmien olleen yhtä lailla natsiterrorin uhreja.
Nyt viesti on muuttunut. Vielä tammikuussa 2023 Putin tapasi juutalaisyhteisöjen edustajia ja puhui holokaustin historiallisesta merkityksestä, mutta vuoden 2024 tammikuisissa muistomerkin avajaisissa presidentti puhui ainoastaan ”neuvostokansan kansanmurhasta”. Hän painotti “natsismin” hävittämisen olleen nimenomaan Neuvostoliiton saavutus ja kutsui Ukrainan ohella myös Baltian maita natsi-ideologian linnakkeiksi.
Vuonna 2005 YK:n yleiskokous julisti tammikuun 27. päivän kansainväliseksi holokaustin uhrien muistopäiväksi osoittaakseen kunnioitusta Venäjälle. Puna-armeija vapautti tuona päivänä vuonna 1945 natsien suurimman keskitysleirin, Auschwitzin. Holokausti on kuitenkin käynyt tarpeettomaksi Venäjän valtiovallalle. Kaksi merkittävintä yhteiskunnallista muistia vaalivaa toimijaa, Venäjän historiallinen seura ja Venäjän sotahistoriallinen seura, ovat vaivihkaa unohtaneet juutalaisvainon ja joukkomurhan. Valtiovaltaa vaivaa sama muistamattomuus: duuman puhemies Vjatšeslav Volodinin ei viimeaikaisissa puheissaan ole maininnut holokaustin yhteydessä sanallakaan juutalaisia.
Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Maria Zaharovan lausunto holokaustista aiheutti viime vuonna kohun Israelissa. Zaharova painotti, ettei holokausti ole vain juutalaisten tragedia ja perusteli sanojaan YK:n yleiskokouksen päätöslauselmalla, jonka mukaan natsit tappoivat juutalaisia vainotessaan myös ei-juutalaisia, esimerkiksi kaukaisempia sukulaisia tai piiloutumisessa auttaneita. Zaharovan sanat saattoivat puhutella joitain kuulijoita, sillä Euroopassakin esiintyy näkemystä, jonka mukaan juutalaisia kohdannut tragedia oli vain yksi monista toisen maailmansodan koettelemuksista, jota ei pitäisi nostaa yli muiden kärsimysten. Venäläiset diplomaatit ovat siis kääntäneet asiat päälaelleen ja kosiskelevat holokaustinkieltäjien joukkoa, jotka uskovat, etteivät natsit tehneet juutalaisille ”mitään erityistä”.
Valtionmedia seuraa viiveellä
Venäjän valtion hallitsemat tiedotusvälineet eivät olleet valmistautuneet ideologisen linjan nopeaan muutokseen. Yhtäkkiä niiden oli puhuttava holokaustin sijaan ainoastaan hatariin tietoihin perustuvasta ”neuvostokansan kansanmurhasta”, ilman mitään mainintaa juutalaisista.
Uutistoimisto RIA Novosti ja sanomalehti Izvestija ovat tehneet muutoksia holokaustista kertoviin sisältöihinsä häivyttäen juutalaisten julmaa kohtaloa. Hallituksen omistama Rossijskaja Gazeta on pariin otteeseen rohjennut poiketa linjasta ja muistuttanut, että natsien etnisen vainon kohteena olivat etenkin romanit ja juutalaiset. Telegramin sotamielinen Z-yhteisö taas on ollut tasapuolisen välinpitämätön sekä holokaustia että ”neuvostokansan kansanmurhaa” kohtaan.
Venäjän juutalaisen kongressin ja holokaustikeskuksen järjestämää perinteistä ”Muistojen viikko”-tapahtumaa ei juuri noteerattu mediassa. Putin lähetti tervehdyksen illan osallistujille, mutta sitä ei julkaistu presidentin virallisilla verkkosivuilla. Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen sen sijaan raivostutti Venäjän tiedotusvälineet sanomalla ”liittoutuneiden” vapauttaneen Auschwitzin keskitysleirin. Hän jätti mainitsematta puna-armeijan osuuden, eikä kertonut venäläisistä muistomerkkialoitteista — molemmat yksityiskohdat herättivät voimakasta paheksuntaa.
Kansanmurha propagandan välineenä
Venäjän valtion viljelemä retoriikka eroaa ajoittain tiedotusvälineiden sanavalinnoista, eikä asiassa sinänsä ole mitään yllättävää. Se, että media kuitenkin korjaa sanomaansa maan johdon lausuntojen mukaiseksi todistaa, että keskustelua ohjataan tässäkin asiassa ylhäältäpäin. Historian oikeanlainen tulkinta on käynyt viestimille selväksi: juutalaisiin kohdistunut vaino on esitettävä marginalisena ilmiönä ja korvattava käsitteellä ”neuvostokansan kansanmurha”.
Venäjän valtiovalta ei varsinaisesti yritä kieltää holokaustin tapahtuneen, mutta käyttää sitä ensisijaisesti manipuloinnin välineenä. 2010-luvulla valtion viranhaltijat alkoivat pukeutua virallisissa tilaisuuksissa yhä useammin ”suuren isänmaallisen sodan sankarimyyttiä” mukaileviin vaatteisiin. Traagisia tunteita pyritään nostattamaan muistuttamalla, millaista ”pahuutta vastaan taistelimme”. Holokausti oli tarpeellinen niin kauan kuin sen avulla haluttiin kalastella Israelin tukea, muistuttaa maailmaa Puna-armeijan saavutuksista sekä syyttää Baltian maita ja Ukrainaa yhteistyöstä natsien kanssa. Vuodesta 2020 lähtien toisen maailmansodan narratiivin keskiöön on holokaustin sijaan tuotu nimenomaan ”neuvostokansan kansanmurha”. “Natsien kukistajat” ovat muuttumassa “natsien pääuhreiksi”. Venäjän hyökättyä Ukrainaan propagandan käyttämät vertaukset ovat saaneet järjettömiä piirteitä: Ukrainan hyökkäyssodan väitetään olevan jatkoa “suurelle isänmaalliselle sodalle”, jota käydään ”samoja natseja” vastaan. Toisen maailmansodan aikaisen ”neuvostokansan kansanmurhan” sijaan meitä uhkaa nyt ”venäläisten kansanmurha”.
Valtiovalta mkorostaa mielellään natsien tekemiä rikoksia, mutta niiden syvempi tarkastelu on sille epämieluista. Venäjän valtion harjoittama opposition tuhoaminen, ”maailmanlaajuisen talouseliitin” salaliiton lietsonta sekä homoseksuaalien ja Jehovan todistajien vainoaminen saattaisivat liiallisen ajattelun tuloksena aiheuttaa ikäviä mielleyhtymiä. Natsijohtajat pitivät puolalaisia ”keinotekoisena kansana”, mikä on suoraan verrattavissa sotaa kannattavien Z-propagandistien näkemykseen nykyisestä Ukrainasta. Yhtymäkohtien huomaaminen olisi valtaapitäville vaarallista, joten Kreml ajaa läpi yksiulotteista näkemystä ”neuvostokansan kansanmurhasta”, joka on sen kannalta parempi vaihtoehto kuin historian syvällinen tutkiminen.
Uuden historiantulkinnan taustaa
Käsite ”neuvostokansan kansanmurha” syntyi presidentinhallinnon ja siihen sidoksissa olevan Search Movement of Russia-liikkeen ydinryhmässä. Sitä tuki myös toinen hallintoa lähellä oleva rakenne, Aleksandr Djukovin Historiallinen muisti-säätiö. Olen itse entinen Venäjän sotahistoriallisen seuran työntekijä ja todistin käsitteen nousua omakohtaisesti. Yritin myös vastustaa sitä, tuloksetta.
Venäläisessä natsirikosten historiassa on valitettavasti aukkoja. Emme tiedä palaneiden kylien määrää nyky-Venäjän alueella, eikä ole olemassa tutkimusta siitä, miten natsit kohtelivat venäläisiä. Miehitetyillä alueilla sijainneita natsien leirejä ei ole tutkittu. Kokonainen työkenttä on siis haravoimatta, mutta tutkimuksen sijaan voimme kuitenkin harjoittaa skolastiikkaa ja katsoa asioita tieteen näkökulmasta. Objektiivisilla kriteereillä tarkasteltuna ”neuvostokansan kansanmurha” on täysin tyhjä ja jopa vahingollinen käsite. Se supistaa natsien tuhoamispolitiikan monimuotoisuuden yhdeksi määritelmäksi, eikä kannusta historiantutkijoita kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin.
Vakiintuneen käsityksen mukaan kansanmurha merkitsee tietyn ihmisryhmän tahallista tuhoamista sen vähemmistöaseman perusteella. Tuhoamisen kohteeksi valikoitunutta ihmisryhmää ei vastusteta, koska siihen kuuluvia pidetään aseistettuina vihollisina tai ylimääräisinä kuormasta syöjinä vaan siksi, että he ovat sitä mitä ovat: juutalaisia, muslimeja, venäläisiä tai mitä vain “muita”. Juuri siitä tulee käsite ”rikos ihmisyyttä vastaan”. Tämä ei tietenkään tarkoita, että “todellisiin” vihollisiin kuuluvien uhrien kärsimys olisi vähemmän merkittävää kuin etnisiin tai muihin vähemmistöihin kuuluvien. On mahdotonta hyväksyä jakoa, jolla arvotettaisiin eri ryhmiin kuuluvien kärsimystä, mutta tieteenharjoittaja ei siitä huolimatta voi sivuuttaa eroa, joka on havaittavissa rikollisessa käyttäytymisessä eri taustan omaavia uhreja kohtaan.
Kun kansanmurhan käsite on selvä, voidaan tarkastella, miten sen kriteerit täyttyvät “neuvostokansan kansanmurhan” kohdalla. Ainoa ”neuvostokansan kansanmurhan” käsitettä teoreettiselta pohjaltava ajava henkilö ei ole historioitsija, vaan toimittaja Jegor Jakovlev, joka julkaisi aiheesta kirjan vuoden 2021 lopussa. Neljäsosa teoksesta koostuu Pohjois-Amerikan intiaanien vainon kuvauksesta, loput on yleisen historiatiedon uudelleenkerrontaa. “Neuvostokansan kansanmurhan” todistuspohja perustuu Jakovlevin kirjassa siihen, että natsijohtajat tiesivät sodan todennäköisesti johtavan nälänhätään Neuvostoliiton miehitetyillä alueilla. Jakovlev väittää sotastrategien analyysejä ja ehdotuksia suunnitelmiksi ja sen jälkeen tapahtuneita tosiasiallisia tragedioita suunnitelmien toteutumiseksi. Tämä on käytännössä vain yhden käsitteen korvaamista toisella, eikä todista yhtään mitään. Kirjan lopussa Jakovlev julistaa, että jopa nälkään kuolleet arkangelilaiset olivat ”neuvostokansan kansanmurhan” uhreja. On sanomattakin selvää, että kirja on erittäin mieluista materiaalia Venäjän valtaapitäville.
Vielä vuosina 2020-2021 Putin vältti termiä “neuvostokansan kansanmurha” ja käytti mieluummin kiertoilmaisuja. Hänen ”historiallisen politiikan” assistenttinsa, entinen kulttuuriministeri Vladimir Medinskij julkaisi vuonna 2021 artikkelin, jossa hän esitti vaatimuksen siitä, että kansanmurhan määritelmää on laajennettava, koska natsien harjoittama miehityspolitiikka ei kuulu siihen. Nyt kolme vuotta myöhemmin käsitteitä koskenut dilemma on nähtävästi ratkaistu, koska Medinskij puhuu sosiaalisen median kanavissaan sujuvasti “neuvostokansan kansanmurhasta”.
Voidaan yksiselitteisesti todeta, ettei Venäjän historiatiede tunne käsitettä ”neuvostokansan kansanmurha”. Natsirikoksiin perehtyneet venäläiset tutkijat eivät tunnustaneet sitä, vaan vastustivat julkisesti uutta ”innovaatiota”. Se oli tietenkin aikana ennen kohtalokasta päivää 24. helmikuuta 2022, jonka jälkeen kaikki julkinen kritiikki on johtanut ankariin seuraamuksiin.
Uhrit ja sankarit
”Neuvostokansan kansanmurha” on käsitteenä vaarallinen — ei niinkään muistomerkkien pystyttämisen tai pelkän retorisen vaikuttamisen vuoksi — vaan siksi, että se estää natsirikosten perimmäisen luonteen ymmärtämisen. Natsismi ideologiana merkitsee täydellistä suvaitsemattomuutta erilaisuutta kohtaan. Ihmisten joutuminen vaikeiden moraalisten valintojen eteen diktatuurin tai miehityksen aikana sekä yhteisvastuullisuus juutalaisten joukkomurhasta aiheuttavat vielä tänäkin päivänä kiusallisia kysymyksiä Venäjän johdolle: miksi Neuvostoliitto salli 70 miljoonan kansalaisensa joutua miehityksen alle ja tekikö toveri Andrei Ždanov todella kaiken mahdollisen pelastaakseen leningradilaiset nälkäkuolemalta talvella 1941?
Kiperät kysymykset pyyhkäistään pöydältä tarjoamalla niihin aina sama yksioikoinen vastaus: ”Meillä oli oma kansanmurhamme.”
Venäjän valta keskittyi kymmenen vuoden ajan patistelemaan kansalaisia kunnioittamaan “sotiemme sankareita”. Nyt se on päättänyt iskostaa mieliin uhrimentaliteetin, ajatuksen siitä, että Venäjän kansa on kärsinyt jatkuvista epäoikeudenmukaisuuksista vuosisadasta toiseen. Aikaisemmin Venäjän kollektiivisessa muistissa oli vain yksittäisiä, marginaalisia vääryyden hetkiä, kuten ”varastettu voitto” ensimmäisessä maailmansodassa. Nyt Putinin järjestelmä pyrkii rakentamaan aiheen ympärille kokonaisen ideologisen rakenteen, ”suuren isänmaallisen sodan myytin”. Koulukirjat kirjoitetaan uusiksi Vladimir Medinskin kätilöimänä ja uutta totuutta toitotetaan tiedotusvälineissä loputtomiin. Strategia on tuottanut myös tulosta: Search Movement of Russia-järjestö on kerännyt tarvittavat allekirjoitukset vetoomukseen, jossa vaaditaan “neuvostokansan kansanmurhan” tunnustamista, vaikka objektiiviset tieteelliset kriteerit sille eivät lähimainkaan täyty.
Vuodesta 2020 alkaen Venäjän eri alueilla on järjestetty natsirikoksia koskevia näytösoikeudenkäyntejä, joiden lopputulokset ovat luonnollisesti olleet vallan linjan mukaisia. Lähitulevaisuudessa tapaukset niputetaan yhteen ja ”neuvostokansan kansanmurha” vakíinnutetaan historialliseksi käsitteeksi. Jäljelle jää vain yksi kysymys: riittääkö se vai pitääkö käsitteen kyseenalaistaminen kriminalisoida, kuten Valko-Venäjällä, joka on myös luonut oman ”Valkovenäläisten kansanmurhansa”, jonka muistopäivä vahvistettiin vuonna 2022. Vuoden 2023 syksyllä se sisällytettiin venäläiseen Medinskin ja Anatoli Torkunovin ”oppikirjaan” ja nyt se on — viimeisenä silauksena — saanut kahden “erityisen ystävän” siunauksella paljastetun naapurimaiden yhteisen suurmuistomerkin.