Historioitsija Walter R. Connorin mukaan ”kaupunki halusi varmistaa, että rikoksentekijä ja hänen jälkeläisensä suljettaisiin pysyvästi yhteiskunnan ulkopuolelle” (1). Kaikki heidän omaisuutensa oli tuhottava, jotta niitä ei voitu myydä tai vaihtaa – joskus jopa esi-isien luut kaivettiin esiin ja heitettiin kaupunkivaltion ulkopuolelle.
Keisarillisessa Kiinassa ei puuttunut myöskään mielikuvitusta kollektiivisten rangaistusten osalta. Siellä sovellettiin vuosisatojen ajan ”klaanien teloittamisen” periaatetta eli rikoksista syytettyjen perheiden eliminointia. Koko suku voitiin teloittaa, samoin kuin appivanhemmat ja joskus vielä etäisemmätkin sukulaiset. Vuonna 1402 oppinutta Fang Xiaorua syytettiin keisarin laillisuuden kyseenalaistamisesta, ja hänet teloitettiin yhdessä koko hänen lähipiirinsä kanssa veljenpojista oppilaisiin ja ystäviin – yhteensä 873 henkeä.
Tällaiset rangaistukset olivat tavallisia antiikin ja keskiajan aikana, mutta nykyään ne tuntuvat barbaarisilta. Eikö nykyaikainen oikeus perustu henkilökohtaisen vastuun periaatteeseen? Ja eikö kansainvälinen oikeus luokittele kollektiiviset rangaistukset ”sotarikoksiksi”? Jopa kaikkein autoritaarisimmat hallinnot tunnustavat tämän periaatteen, ainakin paperilla.
Palestiinassa kollektiivisten rangaistusten aika ei kuitenkaan hävinnyt minnekkään. Israel on vuosikymmenien ajan tuhonnut palestiinalaisten koteja terrorismin verukkeella jopa ennen juridista käsittelyä ja jättänyt heidän perheensä kodittomiksi vain koston, nöyryytyksen ja pelottelun vuoksi. Tämä koskee myös Itä-Jerusalemin asukkaita, jotka voivat menettää kotinsa lähipiirin tekojen vuoksi. Kuten monet sotaa käyvät valtiot, myös Israelin armeija ottaa kohteekseen asuinalueita, pommittaa kokonaisia rakennuksia päästäkseen käsiksi epäiltyyn ja 7. lokakuuta tehtyjen iskujen jälkeen jopa kokonaista kaupunkia: kaikki Gazan kaistan asukkaat joutuvat maksamaan Hamasin joukkomurhista.
Myös Ranskassa leijuu syyllisyyden ilmapiiri. Heti kun maahanmuuttaja syyllistyy rikokseen, vaaditaan lakia, jolla rangaistaan kaikkia ulkomaalaisia. Lukemattomat poliittiset johtajat ovat innokkaita rankaisemaan vanhempia lastensa vääryyksistä. Valérie Pécresse (Les Républicains) haluaa viedä heiltä perhe-etuudet; Éric Zemmour (Reconquête) haluaa häätää heidät asuntoloista; Éric Ciotti (Les Républicains) haluaa heidät kaltereiden taakse…. . Aivan kuten Yhdysvalloissa, jossa vanhemmat voivat joutua päiväkausiksi kaltereiden takana, jos heidän lapsensa lintsaavat koulusta liian usein – menetelmä ei ole koskaan tuottanut tuloksia, paitsi että se on tehnyt jo ennestään vaikeuksissa olevien perheiden tilanteesta entistäkin epävarmemman.
Aikoinaan vain äärioikeiston vaalima ajatus on hiljattain valloittanut presidentti Emmanuel Macronin leirin. ”Me tarvitsemme yksinkertaisen tavan rangaista perheitä taloudellisesti heti ensimmäisestä rikkomuksesta, eräänlaisen vähimmäistariffin ensimmäisestä typerästä teosta lähtien”, suositteli valtionpäämiehemme kesän 2023 mellakoiden jälkimainingeissa. Kyseessä on mafian logiikka: yksilö olisi sitäkin kuuliaisempi, jos hän tietää läheistensä olevan uhattuna. Ranskan solidaarisuusministeri Aurore Bergé, jonka tehtäväksi on annettu hankkeen kehittäminen, on luvannut ottaa käyttöön yhdyskuntapalvelun velvoitteitaan ”laiminlyöville vanhemmille” ja rikosoikeudellisen seuraamuksen, jonka sanktiona on vankeusrangaistus, jos he eivät noudata sääntöjä.
Kataskaphê-fanit kehittävät uutta yhteiskuntasopimusta: tikapuiden huipulla jokainen menestys ansaitsee yksilöllisen palkkion, kun taas alapäässä jokainen epäonnistuminen vaatii kollektiivista rangaistusta.
Benoît Bréville
Päätoimittaja
Le Monde diplomatique