Mutta Euroopan unioni oli sivuroolissa kun ensimmäinen Yhdysvaltojen ja Venäjän lähentymistä seurannut Ukraina-huippukokous järjestettiin 2. maaliskuussa EU:sta vuonna 2020 eronneessa Britanniassa. Britannian ulkoministeriön Lancaster Housessa järjestettyyn kokoukseen osallistui EU:n 27 jäsenvaltiosta yksitoista sekä niiden lisäksi kolme EU:n ulkopuolista maata eli Norja, Kanada ja Turkki. Turkki on Naton jäsen, joka on odotellut pääsyä EU:n jäseneksi jo 26 vuotta . Seuraavat keskustelut Ukrainan mahdollisesta rauhansuunnitelmasta järjestettiin Pariisissa 11. maaliskuuta ja niihin osallistui kolmekymmentäseitsemän esikuntapäällikköä Euroopasta, Kanadasta sekä Australiasta, joka on kiinnostunut toimimaan sovittelijana.
Euroopan unioni näyttäytyy yhtenäisenä vasta, kun puhutaan isoista rahoista. Niitä ovat komission 10. maaliskuuta ilmoittamat 800 miljardia euroa, jotka on tarkoitettu jäsenvaltioiden omaan varustautumiseen. Ursula von der Leyen esitteli 19. maaliskuuta EU:n puolustuksen valkoisen kirjan, jossa annettiin ymmärtää, että kuuluisaa ankaraa kolmen prosentin rajaa julkisen alijäämän suhteessa bruttokansantuotteeseen saatettaisiin nostaa asekauppiaiden hyödyksi. Nykytilanteessa sinänsä järkevä tavoite vähentää riippuvuutta yhdysvaltalaisesta teknologiasta näyttää vaikealta saavuttaa, kun tilannetta katsotaan alan eurooppalaisen yhteistyön kehityksen näkökulmasta.
Kivikkoisella tiellä on saavutettu joitakin onnistumisia, mutta ennen kaikkea kehitykseen ovat lyöneet leimansa pahat kariutumiset – myös Ranskan ja Saksan välisessä yhteistyössä. Komission nyt jakama manna on jatkoa yhteistyöponnisteluille, jotka aloitettiin vuonna 2004 perustamalla Euroopan puolustusvirasto EDA. Sitä seurasivat ”Pysyvä rakenteellinen yhteistyö”, joka aloitettiin vuonna 2017, ja puolustusrahasto (EDF) vuonna 2021. Vuonna 2022 Euroopan rauhanrahaston (EPF) soveltamisalaa laajennettiin Ukrainan sotaponnistelujen tukemiseksi tappavien aseiden vientiin sotaa käyviin maihin – mistä lähtien rahaston nimi on ollut melkoisessa ristiriidassa sen toiminnan kanssa.
Komissiolla ei ole minkäänlaista toimivaltaa yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (YTPP) alalla. Sen tehtävänä on toimia yhteismarkkinoiden taloudellisena veturina, mutta ei poliittisena viranomaisena, vaikka sellaisena se esiintyy eri valtion- ja hallitusten päämiesten, ennen kaikkea Ranskan presidentti Emmanuel Macronin, myötävaikutuksella. Näiden symbolisten ja perussopimuksien hyvin vapaaseen tulkintaan perustuvien valtuutuksien turvin komissioon nimitettiin vuoden 2024 lopussa ensimmäistä kertaa puolustuskomissaari. Yhteisen ulkopolitiikan strategisten tavoitteiden määrittely on kuitenkin edelleen jäsenvaltioiden oma asia, ja yhteisten päätösten edellytyksenä on yksimielisyys. Monistayhteistyörakenteista huolimatta maiden erilaiset taustat ja intressit estävät kuitenkin aidon yhteisen puolustuspolitiikan toteutumisen. Tämän takia on perustettu tapauskohtaisesti ad hoc -ryhmiä, kuten Lontoossa kokoontunut Ukrainaa Venäjän hyökkäyssodassa tukeva ”halukkaiden koalitio”. Näkökulmien yhteensovittamiseen tähtää myös 47 valtion epävirallinen Euroopan poliittinen yhteisö , joka muodostettiin vuoden 2022 lopussa foorumiksi maanosan turvallisuudesta ja vakaudesta käytävälle keskustelulle.
Euroopan unionissa on kehitetty 1990-luvulta ja Jugoslavian sotien jättämästä traumasta lähtien yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jonka on katsottu voivan lopulta johtaa yhteiseen puolustukseen. Tähän tähtäävät myös unionin lukuisat koordinaatiovälineet, kuten poliittisten ja turvallisuusasioiden komitea, Euroopan unionin sotilaskomitea sekä viisi sotilasoperaatiota Bosnia ja Hertsegovinassa, Keski-Afrikan tasavallassa, Mosambikissa, Somaliassa ja Ukrainassa.
Edellä luetellut toimet eivät kuitenkaan perustu minkäänlaiseen ”eurooppalaisen visioon” eivätkä ne osallistu tällaisen vision toteuttamiseen. Maaliskuussa 2022 hyväksytty ”strateginen kompassi” on pelkkä luettelo, joka ei eroa Naton tavoitteista. Eurooppa-neuvoston kokouksessa 20. maaliskuuta 2025 kaikki 27 jäsenvaltiota korostivat, että ”turvallisuuden ja puolustuksen alalla vahvempi ja suorituskykyisempi Euroopan unioni tulee edistämään myönteisesti globaalia ja transatlanttista turvallisuutta ja täydentämään Natoa, joka pysyy yhteisen puolustuksen perustana valtioille, jotka ovat sen jäseniä”. Ukrainan osalta Eurooppa-neuvosto totesi, että ”Ukrainalle on annettava turvatakuut [—] samanmielisten kumppaneiden sekä Nato-kumppaneiden kanssa”.
EU-maiden painokas toteamus ei ole pelkkä ulkomuistista ladeltu uskontunnustus, vaan se vahvistaa organisatorisesta näkökulmasta tehdyn valinnan. Euroopan yhdentyminen on kylmän sodan tuote – tai kuten transatlantismin kannattaja, silloinen EU-parlamentin jäsen Jean-Louis Bourlanges muotoili vajaat 20 vuotta sitten: ”Ei Eurooppa tehnyt rauhaa. Rauha teki Euroopan” (Le Monde, 1. joulukuuta 2007). Alkuperäisen valuvirheen vahvistavat Britannian aktiivinen esiintyminen Euroopan siltana Yhdysvaltoihin sekä Naton jäsenen, Turkin, assosiaatiosopimus.
”Venäjän uhan” aiheuttaman kuohunnan takia on kaikessa kiireessä pykätty kasaan yhtenäiseltä näyttävä julkisivu, mutta sen takana vaikuttaa edelleen keskipakoisvoima, joka heikentää alun kuusijäsenisestä 27-jäseniseksi kasvanutta ja ylipaisunutta unionia. Kun Baltian maat ja Romania ovat historiallisista syistä huolissaan Venäjän toimista, niin etelässä välimerenmaiden jäseniä jäytävät vähintään yhtä ankarat haasteet. Niihin kuuluvat Libyan kaaos, Algerian ja Marokon väliset jännitteet, Kreikan ja Turkin välien kiristyminen, pakolaisten aiheuttama paine, Pohjois-Afrikasta ja Keski-Aasiasta levinneet jihadistiverkostot ja niin edelleen. Pääministeri Giorgia Meloni, joka valittaa EU:n solidaarisuuden puutetta pakolaistulvassa pinnistelevää Italiaa kohtaan, lähestyy avoimesti presidentti Donald Trumpia eikä halua kuulla puhuttavankaan joukkojen lähettämisestä Ukrainaan. Puolan presidentti Andrzej Duda ja hänen slovakialainen virkaveljensä Robert Fico puolestaan toistavat olevansa sitoutuneita ”kansojen ja perinteiden Eurooppaan” (LCI-kanavan lähetys, 9. maaliskuuta 2025).
EU:n sisälle on syntynyt monenkirjavia ryhmiä, kuten vuonna 1995 alkunsa saanut Välimeren alueen kumppanuussopimus EuroMed, joka nykyisin kokoaa niin sanotun Barcelonan prosessiin EU:n jäsenvaltiot sekä valtiot Välimeren etelärannalta, Länsi-Balkanilta ja Lähi-idästä [[ yhdeksän ]], ja Puolan vetämä Kolmen meren aloite eli yhteistyöjärjestö, johon kuuluu kolmetoista Mustanmeren, Itämeren ja Adrianmeren alueen EU:n jäsenvaltiota eli Bulgaria, Itävalta, Kreikka, Kroatia, Latvia, Liettua, Puola, Romania, Slovakia, Slovenia, Tšekki, Unkari ja Viro (1 ). Vuonna 2021 Ranska ja Kreikka allekirjoittivat selvästi Turkkia vastaan suunnatun kahdenvälisen puolustussopimuksen.
Napoleon kirjoitti Preussin kuninkaalle 10. marraskuuta 1804: ”Kaikkien suurvaltojen politiikka perustuu niiden maantieteelliseen sijaintiin”. Eurooppa-neuvosto vahvisti tämän 6. maaliskuuta, kun se hiukan vähemmän jyrkästi muotoillen muistutti, että ”kaikessa Ukrainalle annettavassa sotilaallisessa tuessa ja turvatakuissa otetaan huomioon tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikka sekä kaikkien jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustusintressit”.
Käytännössä Natolla on ”etuosto-oikeus” kriiseihin
Ajatus Naton eurooppalaisesta pilarista ei sekään vastaa kysymykseen ”mihin tarkoitukseen?”. Naton huomioiminen on ollut jakautuneita eurooppalaisia yhdistävä välttämättömyys, joka on säilynyt koska geostrateginen suunta määritellään nimenomaan Washingtonista(2). Näin on vältytty myös siltä, että johtava rooli annettaisiin, jollekin Euroopan suurvalloista – Ranska, Saksa tai Iso-Britannia –, sillä yhdestäkään niistä ei vallitse yksimielisyyttä. Niiden entinen herruusasema ei juuri herätä nostalgioita (3). Käytännössä Natolla on siis ”etuosto-oikeus” kriiseihin, joihin EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka osallistuu vain toissijaisesti, yleensä Naton alaisissa koulutuksissa tai hallinnointitehtävissä kriisien jälkeen.
Teoriassa uutta strategista roolia Euroopan unionille tarjoaa vuonna 2025 esille noussut mahdollisuus Yhdysvaltojen pitkäaikaisesta vetäytymisestä. ”Pystyvätkö vanhan mantereen ylpeät ja ’riippumattomat’ kansakunnat ajan mittaan pysymään yhtenäisinä ilman Yhdysvaltojen hegemonista läsnäoloa niiden yläpuolella?”, pohtii valtiotieteilijä Federico Santopinto ja vastaa: ”Historian perusteella eivät” (4). Euroopan maiden moninaisen historian yhteensovittaminen ilman yhteistä geopoliittista kulttuuria on aikamoista arpapeliä. Yksinkertaistava ja mustavalkoinen retoriikka – jota leimaa tilanteeseen sopiva venäläisvastaisuus – on tuottanut näennäisen konsensuksen, joka on kuitenkin täysin irti todellisuudesta. ”Rauhansopimuksen on kunnioitettava Ukrainan itsenäisyyttä, suvereniteettia ja alueellista koskemattomuutta”, toteaa Eurooppa-neuvosto 6. maaliskuuta 2025, vaikka voimasuhteet paikan päällä todistavat aivan muuta.
Vaikka Ukraina on korruption läpitunkema, se kohotetaan ”eurooppalaisten arvojen” (oikeusvaltio, demokratia) etuvartioasemaan, vaikka sen tukemiselle riittäisi perusteeksi pelkästään kansainvälisen oikeuden periaatteisiin vetoaminen. ”Olisi tarvittu realistinen ja rohkea analyysi [—] joka olisi saanut eurooppalaiset myöntämään, että umpikujasta oli ulos vain kaksi tietä: sitoutua voimakkaammin Ukrainan konfliktiin siinä toivossa, että maa onnistuu valtaamaan takaisin osan alueestaan, tai avata neuvottelukanava Venäjän suuntaan [—] mutta hylkäämällä molemmat vaihtoehdot Eurooppa on osoittanut heikkoutensa”, Santopinto jatkaa paheksuvasti. Heikkouden lisäksi voi mainita vielä epäjohdonmukaisuuden, sillä vuoden 2004 suuren laajentumisen jälkeen EU:n raja on siirtynyt yhä idemmäksi ja silti Venäjän kanssa nokat vastakkain joutuminen vaikuttaa tulleen Euroopan unionille yllätyksenä.
Sodankäynti oman vallan lujittamiseksi ja vakiinnuttamiseksi – jos ei muuten, niin keksimällä maalleen vihollinen – on vanha temppu. Jo Otto von Bismarck aikoinaan yhdisti Saksan Preussin ympärille juonittelemalla Ranskan sotaan Preussia vastaan. Samasta narusta on mahdollista vetää edelleen.
”Sota, tai pikemminkin sodan mahdollisuus, on edellytys sille, että Euroopan unioni vakiinnuttaa asemansa niiden samojen mekanismien avulla, jotka aikoinaan mahdollistivat kansallisvaltioiden perustamisen”, selitti toimittaja Jean Quatremer vuonna 2008 ranskalaisessa Libération-lehdessä. Euroopan parlamentti on muun muassa Ukrainan sodan takia ”tehokkuuden” nimissä ehdottanut, että yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevat päätökset tehtäisiin vastedes yksimielisyyden sijaan määräenemmistöllä . Vailla poliittista substanssia olevassa Euroopan unionissa tällainen ”aseet edellä” -eurooppalaistaminen tarkoittaisi autoritaarisen, mustavalkoisen ja sotaa lietsovan byrokratian käyttöönottoa.