Teghutin metsää kaivosteollisuuden jäljiltä. Kuva: Sara Anjargolian

Armenialaiset vastustavat kaivoskuumetta

JENS MALLING

Armenian pääministeri Nikol Pašinjan voitti viime joulukuun parlamenttivaalit, mutta nyt hänellä on vastassaan sama yhteiskunnallinen liike, joka nosti hänet valtaan. Kaivostöiden tuhoamassa maassa kansan syyttävä sormi osoittaa vientiluottolaitoksia. Nämä veronmaksajien rahoittamat laitokset ovat maailmankaupalle erittäin keskeisiä, mutta niistä tiedetään edelleen hämmästyttävän vähän.

Suuri valkoinen arpi rumentaa Lorrin alueen maisemaa Armenian pohjoisosassa. Nimismiehen kiharat laskeutuvat jättimäistä vuorenrinteeseen kaivettua aukkoa pitkin: kuparia louhitaan avokaivoksesta, jonka yläpuolelle kohoavat tehtaan rakennukset. Koneissa tehtaan sisällä lukee ”FLSmidth”. Tanskalaisen Eksport Kredit Fonden (EKF) -vientiluottolaitoksen ansiosta tämä – myös tanskalainen – tekniseen suunnitteluun erikoistunut yritys on osallistunut merkittävällä tavalla Teghutissa joulukuussa 2014 aloitettuun kaivostoimintaan. Myös PensionDanmark-rahasto sijoitti kaivokseen 350 miljoonaa Tanskan kruunua eli 47 miljoonaa euroa. Alueen mineraalilöydöt arvioidaan 1,6 tonniksi kuparia ja noin 100 000 tonniksi molybdeeniä.

Ovela rahoitusmekanismi kytkee EKF:n ja PensionDanmarkin FLSmidthiin, venäläiseen Vneštorgbank-pankkiin (VTB) ja armenialaiseen Vallex-kaivosyhtiöön. Mekanismin ansiosta Tanskan kansalaisten maksamilla eläkemaksuilla ja veroilla rahoitetaan ekologisesti ja terveydellisesti tuhoisaa toimintaa. EKF on riippuvainen Tanskan teollisuus-, yritys- ja finanssiministeriöstä ja tekee läheistä yhteistyötä ulkoasiainministeriön kanssa. Se takaa tanskalaisyritysten ulkomaaninvestoinnit edullisesti. Tässä tapauksessa se on antanut tukensa PensionDanmarkin ja FLSmidthin seikkailuille Armeniassa.

Tanskan valtion myöntämän takuun avulla PensionDanmark on luvannut rahoittaa hankkeen sillä ehdolla, että Vallex käyttää saamansa 350 miljoonaa Tanskan kruunua siihen, että se ostaa varusteita FLSmidthiltä, jonka pääomasta eläkerahasto omistaa osan, noin 45 miljoonaa Tanskan kruunua (6 miljoonaa euroa) vuonna 2014. Sopimuksen mukaan kaivoksen pankki VTB maksaa PensionDanmarkin suoman rahoituksen takaisin kymmenen vuoden kuluessa.

Vetoomus törmää Tanskan kivikasvoiseen hallitukseen

Jos tanskalaisen vientiluottolaitoksen verkkosivua on uskominen, se on tehnyt kaikkensa kunnioittaakseen OECD:n ”perustavia normeja ja periaatteita”, jotka ohjailevat yritysten kansainvälistä vastuuta, erityisesti ”yhteisiä lähestymistapoja”, jotka ”kertovat vientiluottolaitoksille ympäristön ja yhteiskunnan kestävyyttä koskevat normit ja yhteiset periaatteet” (tekstin muotoilu on vuodelta 2016). Lisäksi EKF allekirjoitti vuonna 2004 Ecuadorin periaatteet eli toimenpidekokonaisuuden, jonka avulla hallitaan rahoituslaitosten riskejä. Periaatteissa ”määritellään, miten [niiden] täytyy ottaa huomioon ympäristön ja yhteiskunnan kestävyys kussakin hankkeessa ennen kuin [ne] osallistuvat sen rahoittamiseen”. Neljä vuotta myöhemmin EKF allekirjoitti maailmanlaajuisen sopimuksen. Myös tämä toinen aloite kannustaa yrityksiä vastuullisuuteen.

Ympäristöjärjestöt ja alueen asukkaat uskoivat EKF:n sanaan. Tutkimusvaiheessa syksyllä 2013 kansalaisliike ”Pelastakaa Teghut” pyysi Tanskan ulkoministeriötä ja EKF:ää keskeyttämään PensionDanmarkille Armeniaan myönnetyn tuen ja pitämään huolta siitä, että ­FLSmidth luopuu osallisuudestaan Teghutin kaivokseen. He kirjoittivat 20 sivun mittaisen huolellisesti perustellun vetoomuksen, jossa kerrottiin yksityiskohtaisesti uhkaavasta luonnonkatastrofista. Jo aiemmin oli syyllistytty moniin vientilain rikkomuksiin ja viranomaiset olivat käyttäneet valtaansa väärin. Joulukuussa 2014 kaivos avattiin uudelleen ja 48 asukasta yritti vielä uudelleen. Ilmeisesti heidän vetoomuksensa ei kuitenkaan tehnyt minkäänlaista vaikutusta Tanskan hallitukseen.

Asukkaiden pelot osoittautuivat perustelluiksi: kaivoksen avaaminen tuhosi sekä ympäristön että paikallisen maatalouden. Kaadettiin satoja hehtaareja metsää, jossa asui lukuisia uhan­alaisia lajeja. Jalostuslaitoksen päästövesi saastutti läheiset vesiväylät.

”En voi enää viljellä maatani, joka sijaitsee joen rannalla”, valittaa Levon Alikanian Šnoghin kylästä.

Vallexin toteuttaman pakkolunastuksen jälkeen hänelle ei kuitenkaan jäänyt muuta maata. Nyt hän tulee toimeen joten kuten tuottamalla hunajaa.

”Lähiseudun asukkaat sanoivat minulle, että vedessä oli jonkinlaista sitkaista ainetta. Ikään kuin kerros tomua tai lietettä peittäisi heidän viljelmänsä, kun he kastelevat niitä”, myönsi Claus Primdal Sørensen eräälle tanskalaiselle lehdelle elokuussa 2017; hän oli EKF:n silloinen yhteiskuntavastuujohtaja.1 Pato, jossa on tuhansia tonneja kaivoksen myrkkyjätettä, ei sitä paitsi kestä maanjäristyksiä. Se uhkaa romahtaa ja tuhota Šnoghin, jossa asuu 3600 ihmistä.

”EKF:n täytyy varmistaa toimintansa luottamuksellisuus”

Kun tanskalaislehdissä julkaistiin useita kriittisiä artikkeleita lokakuussa 2017, vientiluottolaitos päätti vihdoinkin mitätöidä sopimuksensa Vallexin kanssa. Vetäytymisestään kertovassa julkilausumassa EKF onnitteli itseään sanomalla, että ”tämä ei merkitse minkäänlaista tappiota EKF:lle eikä PensionDanmarkille, jotka ovat yhdessä varmistaneet, että kaivos luovutetaan pankille”. VTB on jo lunastanut kaivoksen maksaakseen tanskalaisille velkojille. Se pyrkii myös lunastamaan vanhan, naapurikylä Alkaverdissä sijaitsevan kuparinsulattamon, jota Vallex käyttää takuuna.

Vaikka PensionDanmarkin pääoma taattiin tanskalaisten veronmaksajien rahoilla, eläkerahasto ei paljasta voittojensa suuruutta: ”Emme julkista informaatiota yksittäisten lainojen tuotoista”, julistaa sen viestintäjohtaja Ulrikke Ekelund.

Vientiluottolaitokset (ECA) tunnetaankin läpinäkymättömyydestään. European Network on Debt and Development -verkoston (Eurodad) mukaan ne pitävät menneet ja nykyiset rahoitusoperaationsa yleensä salaisina ja kertovat vain annettujen takuiden tai maksettujen tai saamatta jääneiden velkojen yhteissummat.

”Emme voi vastata hankkeen rahoitusta koskeviin kysymyksiin yksityiskohtaisesti”, kertoo EKF:n viestintäjohtaja Mogens Agger Tang, kun häneltä kysytään Armenian jutusta.

”Kansallisten säädösten mukaan EKF:n tulee varmistaa kaupallisen toimintansa luottamuksellisuus. Asiakkaidemme ja kumppaneidemme täytyy voida informoida meitä taloudellisesta ja kaupallisesta tilanteestaan pelkäämättä, että heidän taloutensa ja kilpailukykynsä kannalta tärkeät tiedot tulevat julkisuuteen. Lisäksi EKF noudattaa Tanskan julkisten asiakirjojen saatavuutta koskevaa lakia.”

Saadakseen vientiluottolaitoksen vetäytymään kaivoshankkeesta ”Pelastakaa Teghut” ja Armenian ympäristörintama (AEF) veivät jutun oikeuteen. He menivät OECD:n yritysvastuuta käsittelevään välittäjä- ja sovittelufoorumiin, jota sanotaan myös kansalliseksi yhteyselimeksi (NCP). Vastaavia instansseja on jokaisessa OECD:n jäsenmaassa. Ne keräävät ja käsittelevät valituksia, jotka koskevat ”OECD:n johtoperiaatteiden [rikkomuksia] monikansallisissa yrityksissä” ja päätöksiä ”kansainvälisistä investoinneista ja monikansallisista yrityksistä”. Näistä muodostuu suosituskokonaisuus, joka on lisätty OECD:n toiminta-ohjeisiin. Ohjeet on päivitetty vuonna 2011. Alustavan tutkimuksen jälkeen Tanskan NCP päätti toukokuussa 2018, että ”esitetyt kysymykset eivät tarvitse syvempää tutkimusta”.

Asukkaat vetoavat oikeuteen elää

Tässä ei ole mitään yllättävää, sanoo Wienin Ludwig-Boltzmann-instituutin oikeudellisen tutkimuslaitoksen johtaja Barbara Linder2, joka on tutkinut vientiluottolaitoksia vuosikausia: ”Näillä laitoksilla ei vieläkään ole juuri mitään vastuuta niitä kohtaan, joita niiden hankkeet koskettavat suoraan, eikä niiden tekemistä ihmisoikeusrikkomuksista seuraa oikeas­taan mitään sanktioita.” Kööpenhaminassa toimiva NCP on ­EKF:n ­tavoin riippuvainen yritysministeriöstä: ”Tämä on tyypillinen esimerkki intressiristiriidasta. Se herättää runsaasti kritiikkiä ja koskee myös muiden maiden NCP-elimiä. Tällainen kyseenalaistaa niiden riippumattomuuden”, kommentoi Linder.

Yhdistykset yrittivät myös toista juridista reittiä, nimittäin Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta (EIT). Sinne vietiin kahdeksan kaivoksen perustamista koskevaa pakkolunastustapausta.3

”Teghutin kaivoshankkeen pakkolunastusmenettelyssä ei noudatettu lakia”, sanoo kyläläisten edustajana toimiva asian­ajaja Karen Tumanian. ”Asiakkailleni ei suotu oikeudenmukaista menettelyä, mikä rikkoo Euroopan ihmisoikeussopimuksen kuudetta pykälää”.4

Koska pato uhkaa murtua maanjäristyksen sattuessa, ”Pelastakaa Teghut” vetoaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen toisessa pykälässä mainittuun ”oikeuteen elää”. Lisäksi se, että Teghutin kaivos saastutti paikalliset joet pahasti, rikkoo kyläläisten oikeutta juomakelpoiseen veteen – se tunnustettiin perusoikeudeksi YK:n yleiskokouksessa 2010. Viime lokakuussa EIT julisti päätöksensä yhdestä, alle hehtaarin kokoista aluetta koskeneesta pakkolunastustapauksesta. Eurooppa-tuomarit nostivat korvaushinnan 10 000 euroon, mikä on paljon enemmän kuin Armenian hallituksen päätöksessä mainittu 409 euroa. Tuomio­istuin kuitenkin arvioi, että paikallisviranomaisilla on ”parhaat edellytykset” arvioida kutakin hanketta yleisen edun kannalta, ja sen mukaan Armenian hallituksen pakkolunastuksen tueksi esittämä ”talouden ja infrastruktuurin kehittämiseen” perustuva argumentti oli järkevä.5

Tanskan vetäytyminen Teghutista ei tunnu vieneen ulkomaisten sijoittajien eikä heitä tukevien julkisten rahoituslaitosten intoa. Nyt myös ruotsalainen vientiluottolaitos EKN kehittelee samantapaista kaivoshanketta Djermukiin Amulsarin alueelle Armenian pohjoisosaan. Sen yhteistyökumppanina on kaivosyhtiö Lydianin, joka toimii Coloradossa mutta on rekisteröity Britannian veroparatiisiin Jerseyn saarelle. Siinä missä tanskalaiset havittelivat kuparia, ruotsalaisia puolestaan kiinnostaa Armenian kulta. Lydian aloitti työt pitkän lupaprosessin jälkeen vuonna 2017 ja sen oli tarkoitus kaivaa ensimmäiset kultahiput ennen vuoden 2018 loppua. Hanketta tukevat myös Yhdysvaltojen ja Britannian hallitukset.

”Armenialle kaivostoiminta tarjoaa mahdollisuuden monipuolistaa maan taloutta ja lisätä hyväpalkkaisten työpaikkojen määrää, mutta ehtona on tietenkin se, että hankkeet toteutetaan suurten kansainvälisten ympäristönsuojeluperiaatteiden mukaisesti”, julisti Yhdysvaltojen Armenian-suurlähettiläs vakavalla naamalla.

Yli puolet Armenian viennistä koostuu kullasta ja muista kuin rautametalleista.

Historia toistikin itseään: paikalliset aktivistit esittivät kattavat todisteet kultakaivoksen kielteisistä vaikutuksista. Tanskalaisen verrokkinsa tavoin EKN ei piitannut vetoomuksista. Se on saanut jo 33 miljoonaa dollaria rahoitusapua.

Armenian ympäristöliikehdintä kasvoi kuitenkin uudelle tasolle kevään 2018 yhteiskunnallisen liikkeen myötä.6 Liike johti ensin presidentti Serž Sargsjanin tappioon. Sen jälkeen Nikol Pašinjan nimitettiin pääministeriksi 8. maaliskuuta ja sitten hänen puolueensa voitti vaalit 9. joulukuuta. Tämä poliittinen suunnanmuutos ja eräät pienet kaivosteollisuudesta saavutetut voitot, kuten Teghutin kaivoksen rahoittamisen lopettaminen ja kaivoksen sulkeminen, antoivat Djernukin kaivoksen vastustajille uutta toivoa. Presidentin tappiota seuranneina päivinä he aloittivat liikehdintänsä uudelleen ja siirtyivät oikeussalista kadulle. Naapurikuntien asukkaat ja ympäristöaktivistit ovat yli kuuden kuukauden ajan pitäneet paikalle johtavat tiet katkaistuina ja niin he ovat onnistuneet lykkäämään kaivostoiminnan aloittamista.

Kolmentuhannen hengen allekirjoittama vetoomus annettiin hallitukselle joulukuussa. ”Lydian-yhtymä ja edelliset hallitukset eivät piitanneet meistä, he yrittivät johtaa meitä harhaan tai pelotella meitä”, selittävät allekirjoittajat. ”Pyydämme uutta hallitusta kunnioittamaan kansan tahtoa, ja tässä toivossa esitämmekin tämän vetoomuksen.”

Kansainvälisen välimiesmenettelyn uhka

Pääministeriksi noustuaan Pašinjan on varonut visusti hyökkäämästä suoraan kaivosteollisuutta vastaan. Heinäkuussa hän matkusti Amulsariin asti, ja lehdistötilaisuudessa hän pyysi tekemään kultakaivoksen tulevaisuutta koskevan päätöksen ”pikemminkin tosiasioiden kuin tunteiden pohjalta”.7

Hallitus tilasi myös oman asiantuntijalausuntonsa toivoen saavansa niin lisää aikaa.

”Jos ryhdymme tässä asiassa laittomiin toimiin, jotka saattavat meidän silmissämme näyttää laillisilta mutteivät kansainvälisten suhteiden näkökulmasta olekaan, olemme vaarassa joutua vakaviin vaikeuksiin”, pääministeri varoitti.

Jos hallitus päättää sulkea kaivoksen, Lydian ei peittele, että se aikoo viedä asian kansainväliseen tuomioistuimeen.

”Emme toivo sitä”, Lydianin toimitusjohtaja Hayk Aloyan myönsi eräälle paikalliselle journalistille kesällä 2018. ”Se on pahin mahdollinen skenaario, mutta meidän täytyy ottaa se huomioon, sillä meillä on lukuisia osakkeenomistajia”.8

Taloudellisen riippuvaisuutensa vuoksi Armenian hallitus pelkää tällaisen päätöksen seurauksia. Se pakottaisi maan maksamaan suuret korvaukset ja rohkaisisi ulkomaalaisia sijoittajia investoimaan pääomansa muualle.

Samaan aikaan PensionDanmark-eläkerahaston maksavat asiakkaat (ja osakkaat) valmistelevat vanhuutensa päiviä. ­”EKF:stä ei ole hyötyä vain yhtiöille, joita se auttaa, vaan myös koko Tanskan taloudelle”, voi lukea vientiluottolaitoksen verkkosivulta. Lukuisten armenialaissukupolvien täytyy sen sijaan sopeutua ympäristötuhoon.

1 Arbejderen, Kööpenhamina, 18.–20.8.2017.

2 Barbara Linder, Human Rights, Export Credits and Development Cooperation: Accountability for Bilateral Agencies. Edward Elgar Publishing, Cheltenham, 2018.

3 Armenian kansalaiset saattoivat vedota tuomioistuimeen, koska Armenia liittyi Euroopan neuvostoon 25.1.2001.

4 Arbejderen, 25.–27.8.2017.

5 Osmanyan ja Amiraghyan vastaan Armenia, tapaus no. 71306/11, verk

Huomaamattomat vientiluottolaitokset

Vientiluottolaitokset (ECA) ovat toistaiseksi jääneet pitkälti suuren yleisön huomaamattomiin. Taloustieteilijä Delio Gianturcon mukaan ne ovat ”tuntemattomia jättiläisiä”.1 Hallitukset ovat perustaneet niitä edistämään vientiä. Nämä julkiset elimet (tai joskus hallituksen laskuun toimivat yksityisyritykset) tukevat kansallista teollisuutta ja ovat myös tärkeässä osassa kansainvälisessä kaupankäynnissä. Exim Bank Yhdysvalloissa, Bpifrance Ranskassa, Euler Hermes Saksassa ja China Export and Credit Insurance Corporation (Sinosure) Kiinassa ovat vientiluottolaitoksia. Useimmat laitoksista kuuluvat Bernin unioniin, vuonna 1934 perustettuun elimeen, joka kokoaa yhteen maailman tärkeimmät vientiluottovakuutus- ja investointivakuutusalan toimijat.

Jo pelkästään Bernin unionin jäsenet myivät vakuutus- ja finanssituotteita 2 300 miljardin dollarin arvosta vuonna 2017. Ne siis muodostivat 13 prosenttia hyödykkeiden ja palveluiden kansainvälisen kaupan määrästä.

Nämä maailmanmarkkinoiden keskeiset toimijat korjaavat kahdenlaisia riskejä: kaupallisia riskejä ja valtiollisia riskejä. Ensimmäiset ovat rahoituksellisia tai teknisiä ongelmia, joita voi syntyä palvelun tai kauppatavaran tilaus-, kuljetus- ja maksuhetkien välillä – lasti katoaa merellä tai ulkomaalainen asiakas ei maksa laskuaan tai maksaa sen myöhässä. Jälkimmäiset koskevat vieraiden valtioiden hallitusten päätösten tai jonkin maan poliittisen tilanteen mahdollisia vaikutuksia sopimukseen: valuutan vaihtaminen keskeytetään, maassa kansallistetaan, toimilupa peruutetaan, syttyy sisällissota…

Ensin mainitut riskit katetaan tavallisesti keskipitkän tai lyhyen ajan lainoilla tai takuilla. Jälkimmäisiin erikoistuneet julkiset laitokset myönsivät vuonna 2017 lähes puolet uusista luotoista eli 920 miljardia dollaria vuodessa. Tämä on kuusi kertaa enemmän kuin maiden vuosittainen kulutus kehitysapuun.2

Vientiluotot saivat alkunsa 1900-luvun alussa. Vuonna 1919 Britannian hallitus perusti takuuosaston tällaisia luottoja varten, sillä se halusi saada ensimmäisen maailmansodan aikana romahtaneen viennin Venäjälle uudelleen liikkeelle. Vuonna 1934 Yhdysvallat perusti virallisen Exim Bankin. Se tuki yhdysvaltalaisyrityksiä, jotka epäröivät viedä alueille, joiden tulevaisuus oli poliittisesti epävarma: Latinalaiseen Amerikkaan 1940-luvulla, Eurooppaan 1950-luvulla ja sittemmin nousevan talouden maihin. 1960-luvun lopussa useimmat OECD-maat olivat perustaneet vastaavia laitoksia. Vuoden 1990 jälkeen joukkoon liittyi myös yhä useampia OECD:n ulkopuolisia maita, kuten Kiina 2001 ja Venäjä 2011.

Vientiluottolaitokset olivat tärkeässä osassa vuonna 2007 alkaneessa kriisissä. Finanssialalta alkunsa saanut kriisi uhkasi levitä kansainväliseen kauppaan siinä määrin, että sen jälkeen 80–90 prosenttia tuonti-vientiyrityksistä on ryhtynyt käyttämään vakuutus- ja luottopalveluita. Hallitusten pyynnöstä vientiluottolaitokset ottivat tehtävän yksityisiltä vakuutusyhtiöiltä, jotka suostuivat turvaamaan transaktioita vain hyvin kalliiseen hintaan. Useat Euroopan hallitukset muuttivat vientiluottolaitostensa laillista asemaa, jotta ne voisivat puuttua markkinoiden toimintaan nopeasti. Vuonna 2010 vientiluottolaitokset myönsivät lähes 30 prosenttia lyhyistä luotoista. Ennen kriisiä vastaava luku oli ollut 15 prosenttia.

”Vientiluottolaitosten myöntämät rahoitukset ja vientiluottotakuut olivat kriisin aikana mukana taistelussa maksuvalmiusongelmia vastaan, ja kansainvälinen kauppa pelastettiin niiden avulla”, huomauttaa Pennsylvanian osavaltionyliopiston professori Pamela Blackmon, yksi aiheen harvoista asiantuntijoista. Julkinen mielipide ei kiinnittänyt huomiota tällaisiin valtion interventioihin, vaikka valtioiden tapa sijoittaa pääomia myrskyyn joutuneisiin pankkeihin sai veronmaksajat tuntemaan, että he joutuvat maksamaan finanssialan säätelemättömyyden seurauksista.

”Monien vientiluottolaitosten toiminnassa vaikutti valtion alituinen alijäämä [jonka veronmaksaja joutui siis maksamaan]. Tilanne on poliittisesti kestävä vain siksi, että vientiluottolaitokset tunnetaan huonosti, ja sen ansiosta johtajat voivat ammentaa julkisista varoista seuraamuksia pelkäämättä”, selittää Blackmon.3

Vientiluottolaitokset jatkoivat toimintaansa senkin jälkeen, kun likviditeetti palasi finanssimarkkinoille. Vuosina 2007–2017 niiden toiminta kaksinkertaistui ja veti jopa vertoja yksityisten toimijoiden liikevaihdolle. ”Pankit eivät mielellään paljasta taseitaan siitä, millaisia riskejä ne ottivat ennen [vuoden 2008 kriisiä]”, kirjottaa Bernin puheenjohtaja Topi Vesteri järjestön vuosiraportissa.4

Veronmaksajat saattavat joutua kattamaan tappiot myös maissa, joissa käynnistetään näiden laitosten osaltaan rahoittamia kaupallisia hankkeita.

”Kotipaikkavaltioissa vientiluotoilla on usein valtiontakaus. Toisin sanoen: jos etelästä tuleva yksityinen yritys ei pysty maksamaan lainaansa, laskun maksaa hallitus”, selittää Lars Koch köyhyyttä vastaan taistelevasta ActionAid Denmark -järjestöstä. Käytännöllisesti katsoen 80 prosenttia kehittyvien maiden veloista Euroopan hallituksille on peräisin vientiluotoista. Viittä vientiluottolaitosta koskevan tutkimuksen perusteella Eurodad-verkosto selvitti, että 85 prosenttia vuosina 2005–2009 mitätöidyistä kahdenvälisistä veloista johtui vientiluottotakuista.5 Ne tilastoidaan kätevästi kehitysavuksi, mutta pikemminkin nämä summat menivät vientiluottolaitosten kassaan kuin rahoittivat köyhyyden poistamiseen tarkoitettuja hankkeita.

Lukuisilla vientiluottolaitosten tukemilla hankkeilla on ollut tuhoisia vaikutuksia kehitykseen ja ympäristöön tai sitten niissä on loukattu ihmisoikeuksia. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita saksalaiset sotalaivat, jotka myytiin Indonesiaan Suharton diktatuurille (1967–1998) vuonna 1993. Jotkin keskeneräisiksi jääneet rakennustyöt on maksatettu ostajalla, kuten Indonesiaan vuonna 1995 myyty norjalainen aaltoenergiakeskus.

Eräillä rakennushankkeilla on puolestaan ollut vakavia yhteiskunnallisia seurauksia, kuten Ecuadoriin rakennetulla Daule Peripan padolla, joka rakennettiin italialaisen SACE-luottoluokituslaitoksen avulla. Vuoden 2009 jälkeen Kiinan hallituksen Export-Import Bank of China on myöntänyt Sri Lankalle kaksi yhteensä 1,06 miljardin dollarin arvoista lainaa Hambantotan sataman rakentamisen. Vastineeksi maa on sitoutunut rakennuttamaan sataman China Harbour Engineering -rakennusfirmalla. Vuoden 2017 lopussa Sri Lanka joutui vakaviin vaikeuksiin maksaa velkansa ja luovutti sataman Kiinalle yhdeksänkymmenyhdeksän vuoden sopimuksella: arvostelijoiden mukaan sopimus vaarantaa maan suvereenisuuden.6

Kaikesta huolimatta OECD:n jäsenmaat eivät tahdo säädellä vientituen myöntämistä. Perusteluksi ne vetoavat pelkoon, että niiden kilpailukyky nousevan talouden maihin verrattuna kärsii. Kuten muuan OECD:n asiantuntija levottomana toteaakin, Kiinan kolme vientiluottolaitosta (Sinosure, Export-Import Bank of China ja China Development Bank) ”lisäävät toimintaansa nopeasti”.7

Bernin unionin tietojen mukaan Yhdysvallat on ylivoimaisesti suurin vientituen jakaja. Se on myöntänyt uusia keskipitkän ja lyhyen ajan luottoja yli 20 miljardin dollarin arvosta. Seuraavina tulevat Intia (14 miljardia), Qatar (8 miljardia) ja Britannia (5 miljardia). Virallisesti Kiina on myöntänyt uusia luottoja 3 miljardin dollarin arvosta – luku on liian pieni, ja se kertoo, miten luottamuksellisia nämä tiedot ovat Kiinan hallitukselle. Ainoastaan Sinosure on Bernin unionin jäsen ja se jättääkin varjoonsa kaksi muuta laitosta, vaikka ne ovatkin hyvin aktiivisia ”uusien silkkiteiden” huippuhankkeessa, infrastruktuuriverkostossa, jota osittain rahoitetaan kiinalaisin julkisin varoin kymmenissä maissa. Viimeisimmässä raportissaan Exim Bank arvioi, että Kiinan viranomaiset ovat myöntäneet keskipitkän ja lyhyen ajan luottoja tukemaan vientiä noin 34 miljardin dollarin arvosta; tämä korostaa myös Yhdysvaltojen vauhdin hiipumista.8

Kiina pitää summia valtiosalaisuutena, mutta samaan aikaan yhä useammat kansalaisjärjestöt OECD-maissa vaativat vientiluottolaitoksiltaan enemmän läpinäkyvyyttä. Yhdysvalloissa Exim Bankilla oli vuonna 2015 vaikeuksia saada lupansa uusittua kongressissa, mikä johtikin luottojen jäädyttämiseen heinäkuusta joulukuuhun. Maaliskuussa 2018 viimeinenkin hallintoneuvoston viidestä jäsenestä erosi tehtävistään: kongressi ei onnistunut nimittämään heidän tilalleen ketään, koska eräät republikaanit viivyttivät prosessia. He arvostelevat vientiluottolaitoksia ja pitävät niitä tukien jakelijoina, jotka vain häiritsevät markkinoiden toimintaa. Donald Trump kuitenkin muutti mieltään tässä niin kuin monessa muussakin asiassa ja ilmaisi toiveensa, että Exim Bankista tehtäisiin keskeinen väline taistelussa kauppavajetta vastaan.

1 Delio E. Gianturco, Export Credit Agencies: The Unsung Giants of International Trade and Finance. Quorum Books, Westport (Connecticut), 2001.

2 ”Berne Union Yearbook 2018”, Lontoo.

3 Pamela Blackmon, The Political Economy of Trade Finance: Export Credit Agencies, the Paris Club and the

IMF. Routledge, Abingdon, 2017.

4 ”Berne Union Yearbook 2018”

5 Øygunn Sundsbø Brynildsen, ”Exporting goods or exporting debts? Export credit agencies and the roots of developing country debt”, Eurodad, Bryssel, joulukuu 2011.

6 Kai Schultz, ”Sri Lanka, struggling with debt, hands a major port to China”, The New York Times, 12.12.2017.

7 Lennart Skarp, ”Chinese export credit policies and programmes”, OECD, Pariisi, 16.3.2015.

8 Alan Rappeport, ”Trump wants to close trade gap, but leaves export agencies in limbo”, The New York Times, 19.4.2018.

LMD 1/2019

Suom. Tapani Kilpeläinen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Kolme päivää, jotka muuttivat Afganistanin kohtalon
Maan pakkolunastus Vietnamissa