Kansainvälisen naisten päivän mielenosoitus Pamplonassa 8. maaliskuuta 2018. Naiset menivät lakkoon tuomitakseen sukupuoleen perustuvan syrjinnän ja perheväkivallan.

Espanjassa vasemmisto voitti mutta äärioikeisto nousi

JOSÉ ANTONIO GARCÍA SIMÓN JA JAIME VINDEL

Oikeistopopulismin pelko sai espanjalaiset uurnille. Sunnuntaina 28.huhtikuuta järjestetyissä parlamenttivaaleissa äänestysprosentti nousi edellisistä vaaleista ja oli 75,8 prosenttia. Äärioikeistolainen VOX sai odotettua vähemmän ääniä, vain kymmenen prosenttia. Vaikka vasemmisto lisäsi kannatustaan, on syytä pohtia, miksi Euroopan edistysmielisille niin paljon uutta toivoa antaneen Podemosin suosio on kääntynyt laskuun.

Vasemmistolainen vaaliliitto Podemos (”Me pystymme”) ilmestyi kuin tyhjästä viisi vuotta sitten. Sen tavoitteena oli valloittaa paitsi Espanjan poliittinen taivas, myös koko maa, ja vaikutti siltä, että se uudistaisi poliittisen diskurssin ja politiikan tekemisen koko Euroopan mittakaavassa. Nyt puoluetta uhkaa normalisoituminen siinä samassa poliittisessa kentässä, jonka totaalinen hylkääminen oli sen alku­peräinen tarkoitus. Onko Podemosin suosion lasku pelkkä välivaihe, joka on yhteinen kaikille protestiliikkeille, vai heijastaako se puolueen syntyä edeltävien jännitteiden entistä pahempaa kiristymistä?

Podemos ilmestyi Espanjan poliittiselle kartalle 17. tammikuuta 2014. Sen perustajat julistivat puolueen vievän eteenpäin niitä vaatimuksia, joita ”todellisen demokratian” puolesta taisteleva Indignados-liike oli penännyt Espanjan kaupunkien toreilla jo toukokuusta 2011 lähtien.1 Vaatimukset muodostuivat kirjavasta koosteesta isku­lauseita ja ehdotuksia, joiden yhteisenä nimittäjänä oli kyseenalaistaa se poliittinen (ja osittain myös taloudellinen) järjestelmä, joka Espanjaan oli muodostunut maan siirryttyä Francon diktatuurista (1936–1977) liberaaliin demokratiaan. Protestiliike organisoitui kahden eri tavoitteen ympärille: yhtäältä tarkoituksena oli uudistaa maan poliittinen järjestelmä ja toisaalta tavoiteltiin kokonaisvaltaista yhteiskunnallista ja sosiaalista muutosta.

Nykyisen järjestelmän uudistaminen ja toisaalta täydellinen muodonmuutos olivat ”kaksi vaihtoehtoa, joiden välinen jännite näkyi myöhemmin puolueen sisäisissä skismoissa”, tähdentää politiikan tutkija Brais Fernández.

Fernández täsmentää, että Indignados-liikkeen ensimmäisen suuntauksen kannattajille ”prioriteettina oli vaihtaa poliittiset toimijat uusiin”. Mielenosoitukset paljastivat umpikujassa olevan keskiluokan kiukun sen jälkeen, kun vuoden 2008 talouskriisi oli pyyhkinyt pois sen toiveet sosiaalisesta noususta ja kun vallassa ollut Espanjan sosialistinen työväenpuolue PSOE – edistysmielisten tärkein tuki Francon jälkeisessä Espanjassa – oli valinnut talouspoliittiseksi linjakseen budjettikurin. Sitä symboloi perustuslain 135. pykälään 23. elokuuta 2011 tehty muutos, jonka tarkoituksena on ”taata budjetin vakaus”. Toisin sanoen valtionvelan takaisinmaksusta tuli taloudenpidon prioriteetti.

Tuoreita kasvoja ja uusi tyyli

Talouskuripolitiikka kostautui PSOE:lle nopeasti, sillä se hävisi vuoden 2011 marraskuussa järjestetyt parlamenttivaalit. Parlamentin uuden ehdottoman enemmistön nimi oli nyt Partido Popular ja tämän oikeistolaisen kansanpuolueen johtajasta Mariano Rajoysta tuli Espanjan pääministeri. Uusi hallinto ryhtyi leikkaamaan sosiaalimenoja entisestään ja Indignados-liikkeelle tämä tarkoitti, että Espanjan demokratia oli häiriötilassa.

Complutense-yliopiston ­opet­­tajien Pablo Iglesiasin ja Íñigo Errejónin käynnis­tämä Podemos sai käyttövoimansa kansalaisten tyytymättö­myy­destä. ­Puolueesta ­tuli ­nopeasti ­23–35-vuotiaiden ­ylemmän asteen koulutuksen saaneiden kaupunkilaisäänestäjien suosikki. Monille politiikkaan uutta nuorta verta tuoneessa ja kuvia kunnioittamatonta asennetta edustaneessa Podemosissa aineellistui se uusi poliittinen suuntaus, jota he olivat pitkään odottaneet.

Indignados-liikkeen toinen pääsuuntaus oli radikaalimpi ja laajempi. Se kasvatti poliittista tietoisuutta järjestämällä julkisia kokouksia ja puhetilaisuuksia sekä jalkautumalla kaduille. Levittäytymällä laajalle julkiseen tilaan se pystyi esittämään tavanomaista syvempää Espanjan poliittisen ja taloudellisen järjestelmän kritiikkiä.

Radikaalimman päälinjan kannattajat hylkäsivät poliittisen eliitin ja pyrkivät poliittiseen auto­nomiaan. Sitä edustivat yhteisöelämän ja julkisen keskustelun tilat, digitaalisen demokratian edistäminen, vaatimus mahdollisuudesta peruuttaa kansanedustajan vaaleissa saama valtuutus ja niin edelleen. Kaupunginosakokoukset olivat heille yksi tapa toteuttaa näitä tavoitteita käytännössä – ja samalla oltiin ehkä luomassa uudenlaista toimintamallia koko yhteiskunnalle. Tämän suuntauksen kannattajat eivät erottaneet politiikkaa ja taloutta toisistaan, vaan katsoivat niiden olevan samaa puuta.

Podemosin tavoitteena oli koota yhteen nämä hajanaiset voimat. Sen perusyksikköinä olivat kentällä toimivat piirit, jotka pyrkivät palauttamaan Indignadosin luomiin kaupunginosa­kokouksiin niiden alkuperäisen innostuksen, joka vuonna 2014 osoitti näivettymisen merkkejä. Kokoukset tarjosivat ihmisille tilan ja tilaisuuden juurtua omaan asuinalueeseensa ja toimivat myös puoluetoimitsijoiden kouluttamiseen soveltuvana ympäristönä.

Podemosin johtoa kuitenkin huolestutti Anticapitalistas-liikkeen soluttautuminen aluepiireihin sen verran, että se lopulta piti parempana keskittää kaikki käytännön valta puoluejohdolle. Vallan keskittäminen vietiin loppuun helmikuussa 2017, jolloin Podemosin toisessa kansalaiskokouksessa vahvistettiin eräänlainen keskusvaltainen demokratia, jossa piireille jäi tärkeimmissä päätöksentekoelimissä vain vähän painoarvoa.

Vuoden 2015 parlamenttivaalit tarjosivat uudelle puolueelle tilaisuuden käynnistää sen valtapyrkimyksiä tukeva sotakoneisto. Etusijalle nousivat äänestysten sekä keskustelun keskittäminen internetalustoille ja Appgreen ja Redditin kaltaisten verkkosovellusten käyttö. Demokratian mediapainotteisuutta vauhditti vielä Pablo Iglesiasin karisma, jonka turvin hän oli saanut television katsojaluvut huimaan nousuun.

Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen teoria populistisesta strategiasta2 oli pohjana kritiikille, jonka Podemos kohdisti talouden oligarkkeihin ja poliittiseen eliittiin. Se pyrki häivyttämään perinteisen vasemmisto–oikeisto-­jaon ja siirsi vastakkainasettelun kansan ja kastin välille. Finanssikriisin ja talouspoliittisen valtajärjestelmän korruptoituneisuuden kritiikki oli Podemosin edustaman vastarintadiskurssin keskiössä. Vastarinta kohdistui ”vuoden 78 hallitusmuotoon”, joka oli ­puolueen ideologien antama nimitys Francon jälkeen vuonna 1978 hyväksytylle perustuslaille.

Vasemmisto–oikeisto-jaon hälventäminen ei kuitenkaan tapahtunut hetkessä, ja vuonna 2015 mielipidemittaukset kertoivat Ciudadanos-puolueen kannatuksen kasvusta. Sabadell-pankin johtaja Josep Oliu antoi välittömästi puolueelle nimityksen ”oikeiston Podemos”3 ja poliittinen šakkilauta jakautui neljän puolueen kesken kahdelle eri akselille. Vasemmisto–oikeisto-jaossa PSOE ja Podemos sijoittuivat vasemmalle ja PP ja Ciudadanos oikealle, kun taas jaossa uuteen ja vanhaan politiikkaan uusia virtauksia edustivat Podemos ja Ciudadanos ja vanhaa valtaa PSOE ja PP.

Íñigo Errejón kehitti populistista strategiaa ja Pablo Iglesias kannatti sitä pitkän aikaa. Se saikin väestön parissa hyvää vastakaikua, sillä se vahvisti entisestään perinteisen vasemmiston jähmettyneisyyteen kohdistunutta laajaa kritiikkiä, jonka mukaan poliittiseen jargoniinsa jumiutunut perinteinen vasemmisto ei kyennyt ymmärtämään Indignados-liikettä. Esimerkiksi marraskuun 2011 vaaleissa Izquierda Unida (Yhdistynyt vasemmisto) – jonka kovaa ydintä edustaa Espanjan kommunistinen puolue PCE – ei kyennyt muuttamaan Indignados-liikkeen synnyttäneitä voimia omaksi vaalimenestyksekseen. Sen edustajan Cayo Laran seitsemän prosentin äänisaalis jäi kauas vuoden 1996 vaaleista, joissa kommunistien tuolloinen pääsihteeri Julio Anguita sai äänistä 10,5 prosenttia.

Populistinen strategia sai Podemosin johdon tekemään virheitä, jotka loivat pohjaa puolueen myöhemmille vastoinkäymisille. Se esimerkiksi tuomitsi koulutetut puolueaktiivit liian helposti ”elitisteiksi” ja väitti liian pitkän poliittisen kokemuksen olevan heille vain haitaksi. Tällainen asenne oli este toimivan demokraattisen organisaation muodostamiselle niin tiedonkulun ja päätöksenteon kuin eri suuntausten edustuksellisuuden kannalta. Aktiivista jäsenistöä kohtaan tunnettiin epäluuloa, ja lausumattomana tavoitteena oli tehdä puolueen toimitsijoista pelkkiä karismaattisen johdon tekemien päätösten välittäjiä. Yksinvaltiutta hipovan asenteen taipumuksena oli siirtää kaikki keskustelut verkossa tehtäviksi kansanäänestyksiksi.

Errejón ja Iglesias puhalsivat yhteen hiileen aina kesäkuun 2016 parlamenttivaaleihin asti. Silloin Iglesias päätti Errejónin epäröinnistä välittämättä tehdä liiton Izquierda Unidan kanssa. Puolue oli Alberto Garzónin johtamana uudistunut, mikä sai suurimman vasemmistolaispuolueen PSOE:n valta-aseman kaappaamisesta haaveilevat tahot muodostamaan yhteisen parlamenttiryhmän nimeltä Unidos Podemos.

Yhä laajempia liittoutumia

Uusi liitto herätti toiveen Italian kommunistisen puolueen PCI:n 1970-luvun alussa kehittämän ”eurokommunismi”-strategian elvyttämisestä. Pablo Iglesiasin puheissa on toistunut useaan kertaan välttämättömyys saada aikaan ”uusi historiallinen kompromissi”. Se viittaa PCI:n 1970-luvun pääsihteerin Enrico Berlinguerin kannattamaan lähentymisoppiin, jonka ansiosta PCI teki sopimuksen keskusta­oikeistolaisen kristillisdemokraattisen puolueen kanssa Italian poliittisen vakauden takaamiseksi.4 Iglesiasin tavoitteena oli vaikuttaa PSOE:n toimintaan hallituksessa, pohjustaa mahdollisuutta kokoomushallituksen muodostamiseen ja valmistautua ottamaan sopivalla hetkellä valtiovalta omiin käsiin.

Pablo Iglesiasille tämä logiikka johti ajatukseen eturisti­riitojen toisistaan erottamien luokkien muodostamasta yhteiskunnasta. Uuden luokkastrategian lähtökohtana oli ajatus, että vuonna 2011 vallinneet suotuisat olosuhteet olivat nyt päättyneet: väestö oli tottunut talouskriisiin ja vain uusi lamakausi voisi lietsoa sen vihan uuteen loimuun. Podemos valtasi näin Izquierda Unidan aiemmin hallussaan pitäneen tilan. Se myös imaisi riveihinsä joitakin sen puoluetoimitsijoita sekä entisiä kommunististen nuorten jäseniä (joiden parissa Pablo Iglesias oli saanut ensimmäiset oppinsa), kuten Irene Monteron, josta tuli Unidos Podemos -parlamenttiryhmän puheenjohtaja.

Pablo Iglesiasin luokkaeroja ­korostava suuntaus teki ­pesäeron Íñigo Errejónin populistiseen suuntaukseen. Errejónin näkemyksen mukaan Iglesiasin vasemmistolainen ”syrjähyppy” on omiaan heikentämään Podemosia, koska Espanjan yhteiskunnassa äänestyskäyttäytyminen korreloi varsin heikosti yhteiskuntaluokan kanssa.

Podemosilla ei ole riittävästi alueellisia osastoja ja poliittisia aktivisteja, joiden avulla se olisi voinut luoda itselleen vankan yhteiskunnallisen kannatuspohjan, eikä Errejón ole ryhtynyt kaivamaan taisteluhautoja ­ideologisen yhtenäisyyden suojaksi, vaan on halunnut käydä taistelua poliittisen sanaston kentällä. Hän haluaa määritellä uudelleen yhteiskunnallisen keskustelun pohjana olevan käsitteistön, johon kuuluvat muun muassa isänmaa ja yleensäkin ajatus Espanjasta – sanat, jotka oikeisto on monopolisoinut ja joiden käyttöä vasemmisto yleensä hyljeksii niiden Francon aikaan liittyvien konnotaatioiden vuoksi.

Sosiologi Jorge Moruno, joka on yksi Podemosin perustajajäsenistä ja Errejónin ajatusten kannattaja, selittää, että ”tarkoituksena on luoda uusi näkemys Espanjasta ja vahvistaa sitä niin, että Espanjan kansat voivat kohdata toisensa uudella tavalla”. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sen hyväksymistä, että Espanja on eri kansojen muodostama valtio.

Íñigo Errejónin lopullinen päämäärä on lähestyä varsin sekalaista yhteiskunnan eri kerroksista koostuvaa joukkoa. Siihen kuuluu prekarisoitunutta keskiluokkaa (erityisesti ammatinharjoittajia ja yksityisyrittäjiä), uuden ”ystävällisen” poliittisen suuntauksen kannattajia (vastakohtana Pablo Iglesiasin ”tylylle” suuntaukselle) sekä PSOE:n toimintaan pettyneitä äänestäjiä (PSOE:n kannattajina ovat pysyneet kouluttamattomien työntekijöiden sekä työttömien piirit).5

Ilman kansan tukea

Yhteiskunnallinen konteksti ei kuitenkaan enää ole sama kuin vuonna 2014. Kansallisella tasolla Indignados-liikkeen nostama ”populistinen hetki” on menettänyt suosiotaan ja horjuu unohduksen alhon ja taantumuksellisten ideologioiden nousun välillä. Jälkimmäinen vahvistui vastikään Andalusian aluevaaleissa, joissa äärioikeistolainen VOX-puolue yllätti suosiollaan. Francolaisuuden rehabilitointia kannattava ja ”sukupuoli-­ideologiaa” feminismin edustamassa kontekstissa vastustava puolue sai viime joulukuun vaaleissa 11 prosenttia äänistä.

Populistisella strategialla on osuutensa siihen, miten heiveröisesti Podemos on ankkuroitunut kansan syviin riveihin. Íñigo Errejón on antanut paljon painoarvoa asiantuntijuudelle, mikä on johtanut kansanliikkeiden roolin aliarvioimiseen. ”Miten tärkeänä pidätte kansanliikkeiden merkitystä hallinnolle?” kysyi häneltä eräs toimittaja vuonna 2014. Ja vastaus kuului: ”Rehellisesti sanottuna en kovin tärkeänä. Kansanliikkeet ovat sotkeutuneet vastarintakulttuuriin, joka ei vaadi niitä pohtimaan kysymystä siitä, mitä niiden pitäisi todella tehdä.”6 Kansanliikkeisiin juurtumisen sijaan Errejón etsii yhteisymmärrystä yrittäjien kanssa, jotka myös ovat tyytymättömiä ”talouden oligarkkeihin”. Tämä kuitenkin herättää kysymyksen: kuinka pitkälle liittoutumispeliä voi pelata sen jälkeen, kun on noustu valtaan?7

Vaaliehdokkaissa politiikan ammattilaiset ovat olleet yliedustettuina. Esimerkiksi toukokuun aluevaaleja varten luodun Más Madrid -ryhmän alta löytyvät sekä Íñigo Errejón että Madridin pormestari Manuela Carmena, joka on 1970-luvulta lähtien yhteiskunnallisessa toiminnassa mukana ollut asianajaja. Liitto syntyi, kun Errejón kieltäytyi alistumasta puolueen johdon tiukkaan tarkkailuun, ja se on vahvistanut lopullisesti Podemosin sisäisen romahduksen. Kolme vuotta kestäneen kädenväännön uusimmassa näytöksessä Más Madrid ja Podemos osallistuvat vaaleihin – mutta eivät yhdessä vaan kilpailijoina. Íñigo Errejón on siis ollut sen valtapyramidin uhri, jota hän itse oli pystyttämässä Podemosin ensimmäisessä kansalaiskokouksessa syksyllä 2014.

Podemosin vastoinkäymiset eivät selity pelkästään sitä repivillä sisäisillä ristiriidoilla. VOXin nousu on seurausta Katalonian kysymyksen aiheuttamasta mullistuksesta. Lokakuussa 2017 vain muutamaa päivää Katalonian itsenäisyydestä järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen – jonka juhlinnan poliisin tukahdutti ruman väkivaltaisesti – kuningas Felipe VI piti televisiopuheen, jossa hän vieritti kaiken vastuun kriisistä Katalonian itsenäisyyden kannattajien harteille ja sysäsi kokonaan syrjään ne tahot, jotka Podemosin tavoin olivat suhtautuneet kansanäänestykseen myönteisesti. Kun Espanjan liput alkoivat yhtäkkiä liehua maan eri kaupunkien parvekkeilla, se antoi aihetta odottaa konservatiivien vastaiskua.

Oikeiston valta-asema kuitenkin sortui skandaaleihin, kun paljastui, että PP oli sotkeutunut laajaan korruptiovyyhteen. Kesäkuussa 2018 PSOE:n pääsihteeri Pedro Sánchez Baskien kansallismielisen puolueen ­PNV:n, eri katalonialaispuolueiden ja Podemosin tukemana ehdotti hallitukselle epäluottamuslausetta ja pääministeri Rajoy joutui eroamaan. Sen jälkeen valtaan noussut sosialistinen hallitus ei ole löytänyt konsensusta aluekriisin ratkaisemiseksi, eikä se ole vaikuttanut suhtautuvan kovin pontevasti Unidos Podemosin ajamiin sosiaalisiin uudistusvaatimuksiin (joskin se ilmoitti viime joulukuussa nostavansa minimipalkkaa 22 prosenttia).

Tässä tilanteessa Iglesiasin ja Errejónin kannattajat yrittävät yhdistää Katalonian kriisiin liittyvät sosiaaliset ja kansalliset muuttujat, kun samaan aikaan oikeistopuolueet (PP, Ciudadanos, VOX) pyrkivät eristämään ne. Luokkayhteiskuntaan pohjautuva strategia korostaa työläisluokkien yhtenäisyyttä kautta koko valtakunnan. Populistinen strategia taas pyrkii määrittelemään käsitteet kansa, valtio ja kansakunta. Sen tarkoituksena on uudistaa vuonna 1978 laadittu perustuslaki, jossa konservatiivien vastustuksesta huolimatta tunnustettiin väestön sosiaaliset oikeudet ja estettiin autonomisille yhteisöille siirretyn toimivallan palauttaminen keskusjohdolle.

Kreikan varoittava esimerkki

Myös muu maailma on muuttunut Podemosin perustamisen jälkeen. Puolueen alkuaikoina sen johtajat mielellään kertoivat julkisuudessa ihailevansa Venezuelan bolivaarista kehitystä, kun taas Venezuelan nykyinen poliittinen ja taloudellinen ­kaaos on raskas taakka niin Pablo Iglesiasille kuin Íñigo Errejónille, vaikka he molemmat ovatkin tehneet selvän pesäeron Nicolás Maduron hallitukseen.

Vielä merkittävämpi vaikutus Espanjan tilanteeseen oli EU:n komission ja Kreikan välisen konfliktin ratkaisulla vuonna 2015. Syrizan alistuminen eurooppalaisten ”kumppaniensa” tahtoon oli varoittava esimerkki, ja uusliberalismia vastustavan keskittymän muodostuminen Etelä-Eurooppaan alkoi näyttää varsin epätodennäköiseltä. Tätä on vahvistanut entisestään taantumuksellisten voimien eteneminen sekä Itä-Euroopassa että Yhdysvalloissa.

Kansainvälinen tilanne on antanut Espanjan äärioikeistolle nostetta, vaikka se on tähän asti ollut varsin vähän esillä maan politiikassa. Muut konservatiiviset puolueet kuten PP ja Ciudadanos ovat radikalisoituneet, ja Podemosin mahdollisuudet herättää uudelleen henkiin toiveet poliittisesta muutoksesta ovat kaventuneet.

Vuoden 2015 jälkeiset kokemukset suurten kaupunkien, kuten Madridin, Barcelonan, Valencian, Cádizin, A Coruñan ja Zaragozan, johtamisesta tarjoavat kaksi tulkintatapaa.8 Toisaalta se on antanut valta-aseman tavoittelussa tarvittavaa kokemusta, mutta toisaalta se myös normalisoi puolueita, jotka ovat halunneet alusta lähtien esiintyä erilaisina kuin muut. Kaupunkien hallinnossa pysyminen tarjoaa toki mahdollisuuden käyttää valtaa paikallisella tasolla, mutta se ei riitä eliitin etuoikeuksien leikkaamiseen.

PSOE:sta vasemmalle sijoittuvat puolueet – Podemos, ­Izquierda Unida, En Comú ­Podem (joka yhdistää Podemosin ja Katalonian puolueet), Más Madrid ja niin edelleen – nauttivat yhä merkittävää kansansuosiota. Kevään vaalit, eli 28. huhtikuuta järjestetyt parlamenttivaalit ja 26. toukokuuta vuorossa olevat EU-, alue- ja kunnallisvaalit, määräävät keskipitkällä aikavälillä Podemosin kohtalon ja sen, mitkä mahdollisuudet ­Indignados-liikkeen vaatimuksilla on toteutua Espanjan tulevassa politiikassa.

Espanjan parlamenttivaalit 2019

Pääministeri Pedro Sánchezin sosialistinen työväenpuolue PSOE sai 28,7 % äänistä ja 123 paikkaa. Puolue lisäsi kannatustaan: vuonna 2015 se sai 23 % äänistä ja 85 paikkaa. Konservatiivien Partido Popular sai 16,7 % äänistä mutta menetti 71 paikkaa. Tulos oli huonoin puolueen historiassa. Keskustaoikeistolainen Ciudadanos sai 15,9 % äänistä ja 57 paikkaa ja vasemmistolainen vaaliliitto Podemos 14,3 % äänistä ja 42 paikkaa. Podemos kärsi tappion: vuonna 2015 sen saalis oli 21 % ja
69 paikkaa. Äärioikeistolaisen VOXin tulos oli 10,3 % ja 24 paikkaa. Viidenneksi nousi Katalonian ERC. Se sai 15 paikkaa. Espanjan parlamentissa on yhteensä 350 paikkaa.

1 Raúl Guillén, ”Alchimistes de la Puerta del Sol”, LMD 7/2011.

2 Razmig Keucheyan ja Renaud Lambert, ”Ernesto Laclau, inspirateur de Podemos”, LMD 9/2015.

3 ”Josep Oliu propone crear ’una especie de Podemos de derechas’”, ­­ El Periódico, Barcelona, 25.6.2014.

4 Pablo Iglesias, ”Un nuevo compromiso histórico”, El País, Madrid, 9.12.2015.

5 Irene Castro, ”El PSOE, el partido al que más votan los desempleados”, El Diario, 22.6.2016, www.eldiario.es

6 Pablo Rivasin tekemässä haastattelussa, ”’Estamos orgullosos de que la oligarquía española tenga miedo’”, Diagonal, Madrid, 7.11.2014.

7 Serge Halimi, ”Un peuple en construction”, LMD, 12/2018.

8 Pauline Perrenot ja Vladimir Slonska-Malvaud, ”Dans les villes rebelles espagnoles”, LMD, 2/2017.

LMD 4/2019

José Antonio García Simón on kirjailija ja Jaime Vindel on Madridin Complutense-yliopiston professori. Suom. Kirsi Kinnunen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Demokratiaa populismin vaatteissa
Kiinan ”yhteiselo” koettelee uiguureja