Facebook kannustaa epäsosiaalisuuteen?

ERIC KLINENBERG

Amazonin kahleettomasta vallasta kertoo, että se on pannut Yhdysvaltojen kaupungit kilpailemaan siitä, minne sen toinen päämaja – ja sen mukanaan tuomat työpaikat – sijoitetaan. Kun digiala saapuu, julkinen palvelu kuolee. Sen tilalle tulevat verkkoalustat, joiden perustajat kuvittelevat virheellisesti työskentelevänsä yhteisen hyvän puolesta.

elmikuussa 2017 Facebookin perustaja ja johtaja Mark Zuckerberg julkaisi sivustolla pitkän avoimen kirjeen ”yhteisöllemme”. Parin lauseen jälkeen hän kysyi sosiaalisen verkostonsa suunnilleen kahdelta miljardilta käyttäjältä suoraan: ”Olemmeko rakentamassa maailman, jollaisen me kaikki toivomme?” Vastaus oli itsestään selvä.

Zuckerbergin maailmankuvan ydin lienee se, että ihmiskunta edistyy, kun se ylittää sosiaaliset ja maantieteelliset rajat ja muodostaa alati laajempia moraaliyhteisöjä.

”Historia kertoo, miten olemme oppineet kokoontumaan koko ajan suuremmiksi ryhmiksi – heimoiksi, kaupungeiksi ja sitten maiksi”, hän kirjoitti. ”Jokaisessa vaiheessa olemme rakentaneet sosiaalista infrastruktuuria kuten yhteisöjä, viestimiä ja hallituksia saadaksemme keinot toteuttaa hankkeita, joita yksin emme pystyisi toteuttamaan.”

Ennätysvoitokkaan ja erittäin nopeasti kasvavan monikansallisen yrityksen toimitusjohtajana Zuckerberg on yleensä varovainen esittäessään poliittisia lausuntoja. Yhdysvaltojen presidentinvaalikampanjassa 2016 hän ei kuitenkaan epäröinyt tuomita ”pelokkaita ääniä, jotka kehottavat pystyttämään muureja ja ottamaan välimatkaa ihmisiin, jotka he leimaavat toisiksi”.

Muutama viikko ennen avoimen kirjeensä julkaisemista hän tuomitsi Donald Trumpin määräyksen, joka kielsi tiettyjen Lähi-idän maiden kansalaisia tulemasta Yhdysvaltoihin. ”Meidän pitäisi – – pitää ovemme auki pakolaisille ja apua tarvitseville. Sellaisia me olemme.” Kun Zuckerbergin kirjeen julkistamiskontekstina oli avoin kiista Yhdysvaltojen presidentin kanssa, kirje kertoi uudesta tehtävästä, jonka johtaja Facebookille antoi: sen tehtävä on rakentaa yhteiskunta uudelleen potentiaalisesti autoritaarisena aikana.

”Tällaisena aikana kaikkein tärkeintä, mitä voimme Facebookin avulla tehdä, on kehittää sosiaalisia infrastruktuureja, jotka antavat ihmisille voiman rakentaa maailmanlaajuinen yhteisö, joka auttaa meitä kaikkia”, hän kirjoitti.

”Sosiaalisen kudoksemme vahvistaminen”

Zuckerbergin mukaan Facebookilla on ainutlaatuinen kyky ylittää yhteiskunnalliset rajalinjat. Hän myöntää, että siellä, missä seurakunnat, urheiluseurat, ammattiliitot ja muut kansalaisten yhteenliittymät ovat edelleen suosittuja, ne tuottavat yhteiskunnallista hyötyä, jota hän tahtoo Facebookinkin tuottavan:

”Ne antavat kaikille meille tarkoituksen ja toivoa; vahvistavat moraalisesti, että meitä tarvitaan ja että kuulumme johonkin suurempaan; ne antavat lohdullisen tiedon, että emme ole yksin ja että yhteisö huolehtii meistä; ne suovat opastusta, ohjausta ja henkilökohtaista kukoistusta; ne antavat turvaverkon; arvoja, kulttuurinormeja ja vastuuta; tapaamisia, rituaaleja ja keinon tavata ihmisiä; ja keinon saada aika kulumaan.”

Silti hän väitti myös, että ryhmäjäsenyyden 1970-luvulta jatkuneen ”silmiinpistävän rappion” edessä ”verkkoyhteisöt tarjoavat toivon kajoa”. Zuckerberg kirjoitti, että Facebook keskittyisi ”kehittämään yhteisön sosiaalista infrastruktuuria – tukemaan meitä, pitämään meidät turvassa, informoimaan meitä, auttamaan meitä osallistumaan kansalaisina ja ottamaan kaikki mukaan”.

Zuckerberg lupasi, että hänen tiiminsä kehittäisi parempia algoritmeja, jotka ennustaisivat, millaiset Facebook-yhteisöt ”auttaisivat yhdistämään miljardi ihmistä merkityksellisiksi yhteisöiksi, jotka voivat vahvistaa sosiaalista kudostamme”.

Hän kertoi lukijoille, miten Facebookin sosiaalinen infrastruktuuri edistäisi terveyttä ja turvallisuutta saamalla ihmiset tekemään enemmän asioita verkossa ja käyttäisi keinoälyä ”auttamaan yhteisöämme tunnistamaan ongelmat ennen kuin ne nousevat esiin”. Hän kirjoitti, että Facebook on ”rakentanut infrastruktuurin, joka sallii Amber-hälytysten näyttämisen” kidnappaustapauksissa ja ”työskentelyn julkisten turvallisuusorganisaatioiden kanssa”. Lisäksi se on luonut Safety Checkin, ”jotta voimme ilmoittaa ystävillemme, että olemme turvassa, tai tarkistaa ystävien tilanteen hyökkäyksen tai luonnonkatastrofin sattuessa”.

Hän väitti tahtovansa antaa demokratialle uutta virtaa, ja piti Facebookia välineenä auttaa ihmisiä äänestämään, saamaan äänensä kuuluville ja organisoitumaan. Hän katsoi sen luovan uusia keinoja ihmisille kaikkialla maailmassa osallistua kollektiiviseen hallinnointiin, saavuttaa avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja vielä kunnianhimoisemmin uutta sitoutumista yhteiseen hyvään.

Retoriikka oli suuripuheista mutta näkemys sosiaalisesta infrastruktuurista hutera. Piilaakson teknologiayritysten prioriteettina ei ole rohkaista ihmisiä fyysisten kohtaamisten maailmaan vaan saada heidät pysyttelemään näytön äärellä. Inhimilliset yhteydet, joita tarvitsemme välttääksemme vaaraa, luodaksemme luottamusta ja rakentaaksemme yhteiskuntaa, vaativat alituista sosiaalista kanssakäymistä konkreettisessa paikassa, eivät tökkäämisiä tai tykkäyksiä ”verkkoystävien” kanssa.

Muuan San Franciscon lahden yhteisö pohjoisessa Kaliforniassa on kärsinyt suunnattomia tappioita sen jälkeen, kun Facebook ja muut suuret teknologiayritykset asettuivat sinne: köyhät, työväenluokkaiset ja keskiluokkaiset asukkaat on hinnoiteltu ulos ja väentungos on ajanut heidät pois. Gentrifikaatio ei tunnu tarpeeksi voimakkaalta sanalta ilmaisemaan, mitä teknologiabuumin aikana on tapahtunut.

Puutarhoja ja mehubaareja

Vaikka Facebookin, Googlen ja Applen tapaiset yritykset korostavatkin ohjelmistokehitystä, ne tietävät kyllä todellisen sosiaalisen kanssakäymisen arvon: sen, millaiset paikat muovaavat kanssakäymistämme. Niiden ylellisillä kampuksilla on vehreitä puutarhoja, mehubaareja ja ravintoloita, yleisurheilukenttiä ja kuntosaleja, kampaamoja, päiväkoteja, teattereita, kirjastoja ja runsaasti tilaa sosiaalisille tapaamisille sisällä ja ulkona. Tämä yksityinen sosiaalinen infrastruktuuri on rakennettu tärkeimmän henkilökunnan nautintoa ja mukavuutta varten. Se pääsee käyttämään sitä värikoodeilla merkittyjen kulkulupien ansiosta, mutta ratkaisevaa on, että määräaikaiset työntekijät ja alihankkijat, joiden tehtävänä on ruuanlaitto ja siivous samassa organisaatiossa, on suljettu pois samoin kuin alueen asukkaat ja vierailijatkin.

Kallis, huolellisesti suunniteltu sosiaalinen infrastruktuuri palvelee huipputyöntekijöitä niin mainiosti, ettei heillä ole mitään syytä käyttää rahojaan pienissä paikallisliikkeissä, kuten kahviloissa tai kuntosaleilla, jotka saattaisivat toisenlaisessa tilanteessa hyötyä suuresta työnantajasta.

East Menlo Parkin asukkaat miettivät, miksi heidän kaupunkinsa pitäisi hyväksyä Facebookin laajeneminen, jos se ei saa vastineeksi varoja uudistaa ränsistyneitä kouluja, puistoja ja urheilukenttiä. Ja miten Facebook hoitaa saastuttavan liikenteen, joka lisääntyy taatusti, kun alueelle tulee tuhansia työntekijöitä lisää? Mitä se voi tehdä varmistaakseen, että sen suunnitelmat hyödyttävät yhteisöä eivätkä vain yhtiötä, ja välittääkö se edes?

Arjessa Facebookin naapurina asuminen tarkoittaa ruuhkia. Usein syynä niihin ovat yksityisbussit, jotka sukkuloivat työntekijöitä kampukselle ja sieltä pois. Näistä busseista onkin tullut digijättiläisten San Franciscon lahdella tekemien tuhojen symboli.

Piilaakson jättiläiset tekevät parhaansa vakuuttaakseen yleisön siitä, etteivät ne toimi yrityksensä edun vuoksi vaan rakentaakseen rauhallisemman, oikeudenmukaisemman ja inhimillisemmän maailman. Öljy-, finanssi- ja autoyhtiöiden pomot ovat sanoneet samaa vuosikymmeniä. Mutta tässä vaiheessa virsi on vanha, ja onkin suorastaan loukkaavaa kuulla väitteitä, että Facebookin jokainen uusi voittoa tuottava tuote on tarjolla vain koska yhtiö tahtoo yhteiskunnan kukoistavan.

Zuckerbergin kirjeessä tunnistettiin kyllä huutavia nykyongelmia – eristäytyminen, kaksinapaistuminen ja terveyden, koulutuksen sekä ilmastonmuutoksen vaikutusten epätasa-arvoinen jakautuminen – ja monet niistä näkyvät Piilaakson takapihalla. On naiivia väittää, että paremmat algoritmit ja merkitykselliset Facebook-yhteisöt pystyisivät käytännössä auttamaan näissä asioissa lainkaan. Vaikka – tai pikemminkin koska – ihmiset viettävät niin paljon aikaa ruudun edessä, tarvitsemme paikkoja, joissa ihmiset voivat kohdata, osallistua kansalaisyhteiskuntaan ja muodostaa voimakkaampia sosiaalisia kytköksiä.

Kuka nyt tukee kirjastoja?

Zuckerberg ja muut tämän vuosituhannen suuryritysjohtajat eivät ole henkilökohtaisesti vastuussa sosiaalisen infrastruktuurimme säälittävästä tilasta. Kannattaa kuitenkin panna merkille, että historiassa jotkut liikemiehet loivat valtavan omaisuuden, kun suuri osa yhteiskunnasta ei pystynyt tyydyttämään edes inhimillisiä perustarpeita, mutta toiset käyttivät murto-osan varoistaan ja vallastaan rakennuttaakseen paikkoja, jotka loivat mahdollisuuksia kaikille, tavoittelematta samalla voittoa.

Rautatie- ja teräsmagnaatti Andrew Carnegie oli ”rosvoparoni”, joka antoi pomojensa pestata aseistautuneita Pinkertonin etsiviä ja käyttää väkivaltaa järjestäytyneitä työläisiä vastaan, ja hän lobbasi raivokkaasti tuloveroja ja hallituksen muita epätasa-arvoisuuden vähentämiseen pyrkiviä ponnistuksia vastaan. Myös uuden tietotalouden yrittäjät ovat koonneet valtaisia omaisuuksia, mutta kukaan ei ole tehnyt läheskään samaa, minkä Carnegie teki vuosina 1883–1929: hän rahoitti 2 811 lainakirjaston rakentamisen, ja joista 1 679 oli Yhdysvalloissa.

Nykyfilantroopit erityisesti teknologia-alalta panostavat intohimohankkeisiin, joiden tavoitteina ovat avaruuden kolonisoiminen tai kuolemattomuuden saavuttaminen. Monet aloitteista tuntuvat perustuvan hybrikseen ja narsismiin. Vain harvat tietotekniikka-, teknologia- tai finanssialan johtajat ovat tukeneet kirjastoa, ensisijaista instituutiota, joka edistää lukutaitoa ja tarjoaa ilmaisen pääsyn internetiin niille, jotka eivät pääse verkkoon muuten.

Kirjastoissa tavalliset ihmiset, joilla on erilainen tausta ja erilaiset kiinnostuksenkohteet, voivat osallistua elävään demokraattiseen kulttuuriin. Markkinalogiikan ohjaamat poliittiset johtajat ovat väittäneet vuosikymmeniä, että kirjaston kaltaiset instituutiot eivät enää toimi ja että meidän olisi parempi investoida uuteen teknologiaan. Näin kirjastojen resurssit ovat romahtaneet. Henkilökuntaa on vähennetty ja kirjastonhoitajien määrää supistettu. Uusien kirjojen, lehtien ja elokuvien ostamiseen käytettävä budjetti on pienentynyt. Aukioloaikoja on lyhennetty, vaikka asiakas- ja lainausmäärät ovat kasvaneet, ja näin niillä, joilla on arkisin töitä tai koulua, on vähemmän mahdollisuuksia. Sata vuotta sitten useimmat Yhdysvaltojen sivukirjastot olivat auki joka päivä; nykyään useimmat ovat kiinni sunnuntaisin, vaikka se on maahanmuuttajien, ruumiillisen työn tekijöiden ja perheiden suosikkipäivä.

Useimmissa Yhdysvaltojen kunnissa korttelikirjastot toimivat vanhoissa, nukkavieruissa tiloissa. San Joséssa aivan Facebookin, Googlen ja Applen lähistöllä julkisen kirjaston budjetti on niin tiukka, että lainaaminen ja tietokoneiden käyttö on kielletty, jos asiakkaalla on yli 10 dollaria maksamattomia maksuja. Kun summa nousee 50 dollariin, kirjasto siirtää asian perintätoimistolle.

Elintärkeät kohtaamispaikat

Pienet ja suuret kirjakaupatkin ovat aina olleet enemmän kuin pelkkiä jälleenmyyjiä. Vuosisatojen ajan ne ovat toimineet elintärkeinä kohtaamispaikkoina, joissa voi tavata muita ihmisiä, jotka pitävät hienoista tarinoista ja uusista ajatuksista, mutta myös kirjakauppiaita, jotka auttavat asiakkaita mielellään. Usein niissä on ohjelmaa lapsille ja perheille, lukupiirejä aikuisille sekä kirjailijatapaamisia, ja ne ovat mukana julkisessa elämässä.

Nykyisin on edullisempia ja tehokkaampiakin tapoja ostaa kirjoja (ja kaikkea muutakin), ja kun yhä useammat valitsevat kivijalkakaupan sijasta verkkokaupan, kirjakaupat suljetaan ja sosiaalinen infrastruktuuri katoaa. Vuonna 2016 Barnes & Noble joutui vuokrien jyrkän nousun eteen ja ilmoitti, että se sulkisi liikkeensä Baychester Avenuella New Yorkin Bronxissa. Sen tilalle tuli Saks Off 5th -poistomyymälä. Puolitoista miljoonaa ihmistä menetti näin sosiaalisen infrastruktuurin, josta yhteisö oli saanut nauttia niin kauan kuin he muistavat.

Niille Yhdysvaltojen yhteisöille, joissa ei ole ruokakauppaa, on Amazon- ja FreshDirect-verkkokaupat. Näiden lisäksi vuonna ٢٠١٧ kaksi entistä Googlen työntekijää keksi perustaa Bodega-myyntiautomaatit. Ne on varustettu paikallisen kysynnän mukaan, ja asiakkaat voivat ostaa niistä älypuhelimella. Toinen yrityksen perustajista, Paul McDonald, väitti: ”Lopulta ostosten tekoon ei enää tarvita keskitettyä tilaa, koska on satatuhatta Bodegaa vähän kaikkialla niin, että sellainen on aina alle kolmenkymmenen metrin päässä kotoa”.1 Ehdotus suututti latinot, sillä bodega on espanjasta lainattu sana ja käsite, ja uhkasi etnisiä yrittäjiä ”markkinahäiriöillä”. Lisäksi se herätti vihamielisen vastareaktion koko maassa, koska useimmat asuvat mielellään lähellä pikkukauppaa, jonka pitäjien kanssa voi olla kanssakäymisessä tai jotka vain hymyilevät ja antavat vaihtorahat silloin, kun asiakkaalla on kiire.

Samalla kun loputon kanssakäymisemme kuvaruudun kanssa uhkaa jättää varjoonsa hetket, jotka jaamme todellisten ihmisten kanssa, yhteisöt kaikkialla maailmassa ovat alkaneet turhautua verkkoelämän rajoihin ja oppineet arvostamaan konkreettisia paikkoja, joissa ihmiset voivat kokoontua yhteen.

LMD 4/2019

Eric Klinenberg on sosiologi New Yorkin yliopistossa. Hän on julkaissut teoksen Palaces for the People: How Social Infrastructure Can Help Fight Inequality, Polarization, and the Decline of Civic Life (Penguin Random House, New York 2018), johon tämä teksti perustuu. Suom. Tapani Kilpeläinen.

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Maan pakkolunastus Vietnamissa
Argentiina: maatalouden ja teollisuuden ikuinen ristiriita