Maan pakkolunastus Vietnamissa

PIERRE DAUM

Talouskasvua janoava Vietnam panostaa työvoimavaltaisiin aloihin ja kiinteistöalaan – eikä juuri piittaa, mitä tästä seuraa ympäristölle ja viljelymaalle. Lukuisat talonpojat ovatkin raivoissaan.

Huhtikuussa 2017 Dong Tamin kylä Ha­noin laitamilla Vietnamissa sai todistaa yllättävää sattumusta. Sadat talonpojat, jotka olivat kuukausien ajan vastustaneet maansa pakkolunastamista rakennushankkeita varten, ottivat yli viikon ajaksi vangikseen 38 poliisia, jotka olivat tulleet häätämään heitä. Vietnamin viranomaiset eivät turvautuneet voimakeinoihin vaan lähettivät Hanoin kansankomitean puheenjohtajan Nguyen Duc Tšungin neuvottelemaan panttivankien ottajien kanssa. Lopulta nämä päästivätkin vankinsa menemään, kun heille luvattiin paremmat korvaukset.

Tapaus ei ole ainoa laatuaan. Maan keskiosissa sijaitsevassa Nam O -nimisessä rannikkokylässä, joka tunnetaan laadukkaasta kalakastikkeestaan nuoc mamistaan, monet perheet kieltäytyvät lähtemästä kodeistaan, joiden paikalle aiotaan rakennuttaa jättimäinen turistikompleksi. Se täyttäisi koko hiekkarannan ja estäisi heitä jatkamasta kalastusta. Kalastaminen on keskeistä, kun valmistetaan maailmankuulua hapatettuun kalaan perustuvaa kastiketta.

Talouden pääpaikassa Hồ Chí Minhin kaupungissa Thu Thiemin korttelin asukkaat ovat vastustaneet viimeisen viherkeitaan muuttumista betoniksi kahdenkymmenen vuoden ajan. Kourallinen sitkeitä viljelijöitä on vienyt saamansa häätöpäätöksen oikeuteen useita kertoja. He nimittäin väittävät, ettei pakkolunastuslakia ole noudatettu täysin – ja pakkolunastuslakeja on itse asiassa lukuisia, sillä Vietnamiin maanomistuslakeja tulee koko ajan lisää.

Niin yllättäviä kuin tällaiset protestit saattavatkin olla, ne ovat yleisiä, kun viljelymaata pakkolunastetaan teollisuutta, turismia tai kerrostaloja varten. Tutkijoiden Marie Gibertin ja Juliette Segardin mukaan protestit ovatkin jopa ”nyky-Vietnamin merkittävin yhteiskunnallisen jännityksen lähde”.1 Ne ovat myös taatusti ainoa poliittisen vastarinnan muoto, jonka kansa voi sallia itselleen maassa, jossa kaikki valta on kommunistipuolueen tärkeimmillä jäsenillä.

Vaikka viestimiä valvotaan tiukasti, ne kertovat joskus näistä liikkeistä – erityisesti silloin, kun joku puolueen johtohenkilöistä menee paikalle sopimaan vastaanhangoittelijoiden kanssa. Lisää tietoa ilmestyy joka päivä Facebookiin, josta vietnamilaiset ovat hyvin innoissaan: maan 95 miljoonan ihmisen väestöstä yli 30 miljoonaa käyttää Facebookia.

”Ja silti”, kommentoi valtiontelevision (VTV) journalisti Li, ”näkyvillä on vain osa todellisuudesta. Monet talonpoikien protestit jäävät täysin näkymättömiin.”

Tutkimusolot ovat nimittäin vaaralliset. Useat tutkijat ja journalistit varoittivat meitä: ”Älkää menkö siihen ja siihen kylään, jännitys on liian kireä, poliisi vielä pidättää teidät!”

Toiset puolestaan kieltäytyivät tapaamasta meitä.

Ruokapula katosi kolmessa vuodessa

Aihe on erityisen herkkä, koska pakkolunastus on suorassa ristiriidassa edelleen hyvin yleisen kommunistisen retoriikan kanssa.

”Täsmällisiä lukuja on käytännöllisesti katsoen mahdoton saada”, pahoittelee Danielle Labbé. Hän on Montrealin yliopiston kaupunkitutkija, joka on tutkinut aihetta viidentoista vuoden ajan. ”Oletan, etteivät viranomaiset suostu julkistamaan niitä, koska he pelkäävät paljastavansa ilmiön mittasuhteet.”

Kysymys viljelymaan pakkolunastuksesta on noussut keskeiseksi Vietnamissa, sillä maankäyttö on keskeistä kehityssuunnalle, jonka maa valitsi kolmekymmentä vuotta sitten. Vuonna 1986 maan johtajat vakuuttuivat siitä, että neuvostoliittolaistyyppinen keskustalous oli epäonnistunut. Sellaista oli yritetty ensin pohjoisessa 1950-luvulla ja sitten myös etelässä vuonna 1976 maan jälleenyhdistymisen jälkeen. Maan johto aloitti laajan talousuudistusohjelman: maatalousosuuskunnat katosivat vähitellen, julkisten yritysten sallittiin tavoitella voittoa, yksityisten yritysten perustamisesta tuli sallittua ja maa avattiin ulkomaisille sijoituksille.2

Kansan ruokkimisella oli kiire, joten ensimmäisillä toimilla pyrittiin kollektiivitilojen purkamiseen. Niiden maat jaettiin tasa-arvoisesti väestölle, joka sai elantonsa ennen kaikkea maataloudesta.

”Positiivinen vaikutus näkyi hyvin nopeasti”, kertoo Ranskan kansallisen tieteellisen tutkimuksen keskuksen ­(CNRS) entinen ekonomisti Tran Ngoc Bich.

”Ruokapula katosi kolmessa vuodessa, ja maa tuotti enemmän riisiä kuin kulutti.”

Markkinataloudelle avautuminen jätti kuitenkin eräät periaatteet ennalleen – yksi niistä oli maan yhteisomistus. Kaikissa tämän jälkeen voimaan saatetuissa maanomistuslaeissa korostetaan, että valtio omistaa edelleen kaiken maan ”kansan nimissä”. Näin maaomaisuus on nykyään paljon helpompi ”ottaa takaisin” (kuten laissa sanotaan).

Vaikka talonpojat tuntevat omistavansa maan, todellisuudessa heillä on vain oikeus käyttää maata viljelyyn (ja vain ja ainoastaan viljelyyn), ja oikeus on merkitty ”pieneen punaiseen kirjaan”. Jokainen voi myydä käyttöoikeutensa kokonaan tai osittain, mutta lähtökohtaisesti pienen kirjan perivät lapset. Valtiolla on edelleen monopoli päättää maan käytöstä, ja se yksin voi päättää, että maan käyttötarkoitus muutetaan viljelykäytöstä teollisuus- tai rakennuskäyttöön. Vaikka konsultointimenettelyä täytyykin noudattaa, laki antaa korkeille virkailijoille lähes täydellisen vallan hyväksyä tai hylätä hankkeita.

Toisella uudistuskierroksella avauduttiin markkinataloudelle, Yhdysvaltojen saarto loppui vuonna 1994 ja Vietnam liittyi maailman kauppajärjestöön (WTO) vuonna 2007.

”Tarkoituksena oli siirtyä omavaraisviljelystä, joka antaa työtä väestön suurelle enemmistölle, teollisuuteen ja kolmanteen sektoriin perustuvaan talouteen”, selittää Hanoin maatalousyliopiston dekaani Vu Dinh Ton.

Vuonna 1995 maanviljelys antoi työtä vielä 80 prosentille aktiiviväestöstä, nykyisin vastaava luku on 40 prosenttia. Vuonna 1988 maataloussektori tuotti 46 prosenttia bruttokansantuotteesta, vuonna 2017 enää 15 prosenttia.

Vietnamin johdon avainsanoiksi ovat nousseet ”modernisoiminen” ja ”kehitys”. ”Meillä on kuitenkin maantieteellinen ongelma”, jatkaa Vu Dinh Ton. Kaksi kolmannesta maan pinta-alasta on vuoria ja korkeita tasankoja, ja ”modernisoitavaa” maata on harvassa, koska väestö asuu hyvin tiiviisti ja maa on jo laajalti maanviljelyksen käytössä. Niinpä hallitus päätti muuttaa valtavia maatalousalueita kaupunkien kehittämisalueiksi (keskikaupunkien laitakortteleissa)3, teollisuus­alueiksi (kaupunkien ympärillä ja pitkien liikenneväylien varrella) tai turismia varten (kolmentuhannen kilometrin mittaisella rannikolla) – ja uhriksi ovat joutuneet perinteinen maatalous ja miljoonat siitä elantonsa saavat perheet.

”Johtajien ajatuksissa se maailma kuuluu menneisyyteen”, korostaa Danielle Labbé.

Maankäyttölait ovat kahdenkymmenen vuoden ajan kehottaneet yrityksiä – omistaa ne sitten valtio, yksityiset tai ulkomaalaiset – esittämään viranomaisille kehityshankkeita, ja viranomaiset puolestaan järjestävät niille maata tarpeen mukaan.

”Vastineeksi yritys sitoutuu luomaan työpaikkoja maaltaan häädetyille talonpojille ja rakentamaan infrastruktuuria (siltoja, teitä, terveyskeskuksia ja kouluja), jota edelleen köyhä valtio ei pysty rahoittamaan”, selittää Ranskan kehitystutkimusinstituutin (IRD) maantieteilijä ja Vietnam-asiantuntija Sylvie Fanchette.

”Paperilla tällainen politiikka voidaan vielä perustella”, arvioi CNRS:n taloustieteilijä ja tutkimusjohtaja Nguyen Van Phu.

Eräät maansa menettäneet talonpojat ovatkin hyötyneet, kuten Dang Van Bien. Tapaamme hänet hänen kiiltävän uudessa talossaan Viem Dongissa, vanhassa maalaiskylässä. Se sijaitsee maan keskiosassa suuren Da Nangin kaupungin ja turistien täyttämän Hoi Anin kylän väliin jäävän hiekkarannan takana. Nyt hiekkaranta on peitetty kokonaan betonilla ja nimekkäimmät kansainväliset luksushotelliketjut ovat yksityistäneet sen: Four Seasons, Hyatt, Pullman, Sheraton ja muut.

”Kun hallitus tuli ottamaan riisiviljelmämme viisitoista vuotta sitten ja aikoi muuttaa ne golfkentäksi, me panimme vastaan” , kertoo amerikkalaisia vastaan käydyn ”vallankumouksen” veteraani.4

”Mutta täytyy myöntää, että he tarjosivat meille naurettavaa summaa: 200 000 dongia [noin 7 euroa] neliömetriä kohti, kun maa nykyisin on sata kertaa arvokkaampaa!” Kyläläiset pakotettiin antamaan periksi, mutta jokainen sai sentään pitää pienen maatilkun, joka oli muutettu rakennuskelpoiseksi maaksi.

”Omistamistani neljästätuhannesta neliömetristä minulle jätettiin kaksi sàoa [720 neliömetriä].5 Myin yhden hyvään hintaan ja rahoilla rakensin talon toi­selle.”

Yksi Dangin pojista työskentelee paikallishallinnossa; toinen on töissä Riekerin kenkätehtaassa. Saksalaislähtöisen sveitsiläisyrityksen tehdas sijaitsee muutaman kilometrin päässä sisämaassa. Henkilökuntaa on kuusitoista tuhatta.

”Hän ansaitsee viisi miljoonaa dongia [185 euroa] kuussa ja on hyvin tyytyväinen. Se on enemmän kuin riisinviljelyllä saa, ja ennen kaikkea se ei ole ollenkaan yhtä uuvuttavaa!”

Dang itse saa virkamiehen eläkettä, 4,5 miljoonaa dongia (165 euroa) kuussa, ja lisäksi kaksi miljoonaa (75 euroa) sotaveteraanieläkettä.

”Kylässä kaikki ovat loppujen lopuksi tyytyväisiä. Nuorilla on moottoripyörät, ja he voivat mennä huvittelemaan kaupunkiin. Eikä meidän vanhojen tarvitse enää mennä töihin pellolle, rämpiä mudassa ja olla iilimatojen syötävinä. Me saamme istua kahvilassa pelaamassa korttia.”

Maisema Viem Dongin kylän ympärillä on muuttunut hurjasti. Ei enää kauniita riisipeltoja, jotka ennen ulottuivat silmänkantamattomiin. Jäljellä on enää valtaisa jättömaa, joka odottaa uusia rakennuksia. Aina sadan metrin välein on parakki. Jokaisessa parakissa istuu kiinteistövälittäjä, joka on valmiina myymään unelmien huvilan. Maan hinta: 20 miljoonaa dongia (750 euroa) neliömetriltä.

Milloin rakennustyöt alkavat?

”En tiedä”, yksi kiinteistövälittäjistä vastaa. ”Useimmat ostavat maapalstoja tarkoituksenaan myydä ne, kun hinta on noussut. Kaksi vuotta sitten palsta, jonka näette edessänne, maksoi vain 10 miljoonaa dongia (375 euroa) neliömetriltä. Nyt sen hinta on kaksinkertaistunut.”

Kun rakentamista pyritään edistämään kaikin tavoin, mukana tulee väistämättä keinottelu. Kun maa kerran on niin harvinaista, sijoittajat tajusivat nopeasti, että olisi kannattavampaa jättää viranomaisille luvatut hankkeet toteuttamatta tai toteuttaa ne vain osittain ja myydä maa pieninä palstoina – kunhan ensin on hankkinut arvokkaan dokumentin, joka muuttaa ne viljelymaasta rakennusmaaksi.

”Tämä on skandaali! Hallitus vie maamme hyvin pientä korvausta vastaan selittäen meille, että se on pelkkää viljelymaata, ja sitten se myy sen sata kertaa kalliimmalla vaihdettuaan vain sen käyttötarkoitusta! Sellaista ei voi kerta kaikkiaan hyväksyä!” raivoaa Duong Noinin kylän asukas Nhung. Tapaamme hänet hänen kotonaan, tunnin mopedimatkan päässä Hanoin keskustasta. Kylä on yksi monista kaukaisista periferioista, jotka betoni on valloittanut vähä vähältä. Kylä on kahdeksan vuoden ajan vastustanut hanketta rakentaa valtaisa kortteli luksushuviloita ja asuntoja – sekä teoriassa myös sairaala ja koulu.

”Meille tarjotaan 270 000 dongia [10 euroa] neliömetriltä, ja nyt ensimmäisiä uuden korttelin palstoja myydään jo 30 miljoonalla [1 100 euroa] neliömetriltä!”

Duong Noin asukkaat ovat tehneet kaikkensa saadakseen äänensä kuuluville: korvauksista kieltäytymistä, oikeusjuttuja, marsseja aina pääkaupungin keskustaan saakka, istumamielenosoituksia kansankomitean rakennuksen edessä, kokoontumisia kaivinkoneiden eteen, jotta rakennustöiden aloittaminen estettäisiin, Facebook-viestejä. Mutta tällä kertaa viranomaisten reaktio oli erittäin väkivaltainen. Kuten internetissä julkaistut videot osoittavat, sadat poliisit hyökkäsivät kylään ja löivät mielenosoittajia pampulla. Yksi kaivinkone jopa ajoi väkijoukkoon.

”Hallitus on sisältä mätä”

”Poliisi pidätti minut vuonna 2014, kun olin menossa mielenosoitukseen”, kertoo Nhungin noin kuusikymppinen isä.

”Vietin kahdeksantoista kuukautta vankilassa yleisen järjestyksen häiritsemisestä.”

Tämä vuonna 1979 Kiinaa vastaan käydyn sodan6 veteraani lisää: ”Kun olin nuori, oli luonnollista tarttua aseisiin: taistelimme vierasta vihollista vastaan, piti pelastaa isänmaa. Nykyisin on kammottavaa, että minun täytyy taistella omaa maatani vastaan. Hallitus nimittäin on sisältä mätä.”

”Mätä” tulee ymmärtää kiertoilmaisuksi sanalle ”korruptoitunut”. Kaikki, joiden kanssa keskustelimme, olivat he sitten talonpoikia, yliopisto-opettajia tai tavallisia palkansaajia, ovat samaa mieltä siitä, että Vietnamin kaupungistamista ajaa korruptio, mikä selittää myös väärin­käytökset. Miten muka voisikaan oikeuttaa sen, miten helposti sijoittajat saavat erivapauksia muuttaa hankkeitaan niin, että tehtaasta tulee lopulta huvilakokonaisuus, jättää luvatun infrastrukuurin rakentamatta tai olla piittaamatta ympäristövelvoitteista?

keskiluokka pitää Valtaa

Korkeat virkamiehet ottavat hyvin kalliin hinnan leimasimeniskuistaan. Korruptio onkin rakenteellista. Monet kiinteistömarkkinoiden toimijat ovat ”osakkeistettuja” valtionyrityksiä, joiden omistajat ovat joko puolueen korkeita toimihenkilöitä tai sitten heillä on hyvin läheiset suhteet kommunistieliittiin.

Vietnamilaisista tai ulkomaalaisista yksityisistä toimijoista taas on hyvin vaikea todistaa klassista korruptiota eli ruskeita kirjekuoria tai ylellisiä lahjoja. Chicagon yliopiston tutkija Kimberly Kay Hoang on kuitenkin onnistunut saamaan luottamuksellista tietoa noin sadalta heistä. Tulos on opettavainen, sillä se todistaa ongelman laajuuden selvästi.7

”Tässä maassa kaikki riippuu suhteista”, selittää yksi vastaaja. ”Voittajat [kiinteistömarkkinoilla] ovat niitä, jotka tuntevat ne, joiden kanssa he pelaavat. Ja voidakseen pelata täytyy maksaa. Maan hankkimisesta maksetaan lahjuksia, ja sen jälkeen maksetaan aina, kun he tulevat tarkastamaan rakennustyömaata.”

Toinen lisää: ”Tässä maassa kukaan ei kunnioita lakia. Ainoa tapa tehdä rahaa on tuntea oikeat henkilöt.”

Ja vielä: ”Kun tulee lännestä, luulee, että on paha maksaa virkamiehelle. Mutta niin se vain menee Vietnamissa! Mieti vähän: korkea virkamies saa vain 200–300 dollaria [175–260 euroa] kuussa. Miten hän sillä elää? Me maksamme siitä, että hän yksinkertaisesti tekee työnsä.”

Transparency Internationalin korruptioluokittelussa Vietnam on muuten sijalla 107 (180 maasta).

Talonpojat tietävät, että kierot poliitikot ja virkamiehet vievät heidän maansa, mutta heidän raivonsa vain yltyy, kun he saavat selville, etteivät he eivätkä heidän lapsensa saa luvattuja työpaikkoja. Joko siksi, että tehdas tai hotellikompleksi palkkaa mieluummin muita, ehkä pätevämpiä ihmisiä; tai siksi, että työpaikkoja luova hanke on muuttunut keinotteluksi.

”Oli miten oli”, korostaa Vietnamin maataloustieteellisen akatemian maa­talousekonomisti Dao The Anh, ”Vietnamin teollisuus on edelleen heikkoa, eikä se voi missään nimessä tarjota töitä kaikille työttömille talonpojille.”

Toinen vihan syy on saastuminen. Sam Sonin turistikylässä pohjoisrannikolla kalastajat saivat taistella pitkään, jotta heidän veneilleen säästettäisiin edes kolmesataa metriä hiekkarantaa, kun yksi maan suurimmista yrityksistä, FLC-konserni, valmistautui rakentamaan meren rannalle jättimäisen turistikompleksin – viiden tähden hotellin, huviloita ja golfkentän. Turistikeskus avattiin kaksi vuotta sitten, ”mutta me osoitamme edelleen mieltämme kansankomitean rakennuksen edessä, koska he kaatavat jätteensä suoraan mereen”, selittää rannalla tapaamamme kalastajaryhmä. ”Nykyisin kalaa on vähemmän, ja nekin, jotka ovat jäljellä, ovat sairaita.”

Vaikka yritykset sitoutuvatkin sopimuksissaan aina kunnioittamaan ympäristöä, saastumista on runsaasti maassa, jossa ympäristösertifikaatin saamiseen riittää, että antaa ruskean kirjekuoren tarkastajalle, joka tulee tarkistamaan rakennustyöt – tai sitten lahjoittaa hänen esimiehensä puolisolle Hermès-käsilaukun, kuten yksi Kimberly Kay Hoangin kokoamista todistajanlausunnoista kertoo. Vuonna 2016 Huen rannalta löydettiin tuhansia Formosa-terästehtaan jätteiden vuoksi kuolleita kaloja. Se aiheutti mielenosoitusaallon koko maassa. Hallitus oli tehnyt taiwanilaisyritykselle huomattavia myönnytyksiä mutta lupasi rangaista syypäitä ankarasti.

Koska riippumatonta lehdistöä ei ole, maassa liikkuu kaikenlaisia huhuja: ”Kerrotaan, että monet paikallisjohtajat saivat lahjuksia”, sanoo eläkkeellä oleva Lien, joka on hyvin aktiivinen Facebookissa.

”Mutta pahinta on Kiinan miehitys! Suurten vietnamilaisyritysten taakse piiloutuu kiinalainen raha. He ostavat kokonaisia rantakaistaleita, kansallisen puolustuksemme kannalta strategisia paikkoja. Ja jos hallitus ei puutu asiaan, syynä on tietysti se, että he saavat ruskeita kirjekuoria!”

Tällaisia väitteitä ei tietenkään voi todistaa, mutta niitä liikkuu ties kuinka paljon sekä yksityiskeskusteluissa että sosiaalisessa mediassa.

Hurjaan kaupungistumiseen ja yleiseen korruptioon perustuvan kehityspolitiikan seuraukset eivät rajoitu talonpoikakapinoihin tai siihen, että ikivanha ”kiinalaisvalloittajan” pelko nostaa taas päätään.

”Koko asutettu Vietnam on hyvin lähellä merenpinnan tasoa”, muistuttaa Sylvie Fanchette. ”Punainenjoki virtaa Hanoissa joskus tasangon alapuolella. Maaperän betonoimisen vuoksi pitäisi ehdottomasti tehdä valtavia viemäröintitöitä, mutta niitä ei tehdä. Nykyisin vähänkin hieman tavallista voimakkaampi monsuuni voi aiheuttaa katastrofeja.”

Germanwatch-kansalaisjärjestön mukaan ekosysteemin alituinen haurastuminen tekee Vietnamista nyt maailman viidenneksi haavoittuvimman maan ilmaston muutoksille.

Maansa menettäneiden talonpoikien tyytymättömyyttä viranomaiset käsittelevät yleensä aluksi dialogivaiheella. Kylän asukkaat kutsutaan tapaamaan puolueen välittäjiä, jotka puhuvat heille aina samaan tapaan eli hyvin holhoavasti: ”Teidän pitää olla järkeviä. Pyydämme teitä harmonisoimaan valtion, yrityselämän ja omat etunne. Yksikään kolmesta osapuolesta ei saa olla etuoikeutettu. Teemme kaikki yhdessä töitä maan modernisoimisen puolesta. Yrittäkää ymmärtää. Alueen viranomaiset puolustavat asukkaiden ­etuja.”8

Tällaiset väitteet eivät yleensä tyydytä mielenosoittajia, mutta valta voi luottaa täyttä vauhtia kasvavan keskiluokan tukeen – nykyisin keskiluokkaan kuuluu 13 prosenttia väestöstä, viiden vuoden kuluttua 20 prosenttia – sillä se käyttää tilanteen kursailematta hyödykseen. Yksi ilmiön näkyvimmistä symboleista on Ecopark, pääkaupungin uusi loistokortteli, joka rakennettiin paikalla asuneiden kyläläisten vuosikausia kestäneen vastarinnan jälkeen. Lopulta poliisi hääti heidät pampuniskuin.

”Eräänä päivänä siivoojani selitti, että huvilamme oli rakennettu sen pientilan paikalle, jolta hänet häädettiin”, myöntää Phuong, joka omistaa pienen kukkakauppaketjun. Hän on asunut Ecoparkissa kaksi vuotta, ja hänellä on 190 neliömetrin kokoinen talo ja puutarha. ”Minua hävetti vähän, mutta mitä minä asialle voin?”

Kolmekymppinen viestintäyrityksen johtaja Thanh puhuu kuitenkin suoraan: ”Minusta nämä talonpojat ovat edistyksen esteitä. Jos tahdomme kehittyä, täytyy hyväksyä oheisvauriotkin.”

Lisäksi Vietnamia hemmottelevat suuret länsimaiset demokratiat, jotka ihailevat sen vuosittaista talouskasvua (6–7 % jo kahdenkymmenen vuoden ajan9) ja todellista menestystä köyhyyden vähentämisessä: maailmanpankin mukaan köyhyysrajan (3,50 dollaria päivässä) alla elävän väestön osuus on laskenut vuoden 1990 60 prosentista nykyiseen alle 10 prosenttiin.

Maan riistäminen ei siis ole lähelläkään loppua. Se sallii paikalliseliitin rikastua nopeasti ja tuo työmarkkinoille satojatuhansia nuoria kouluttamattomia talonpoikia. He ovat onnellisia päästessään töihin kansainvälisiin yrityksiin (tekstiili-, elektroniikka- ja nyt autoalalle), jotka asettuvat Vietnamiin nimenomaan halvan työvoiman vuoksi.10

Laajuudestaan huolimatta talonpoikien vastarinta häviää taistelun aina lopulta – parhaassa tapauksessa protestiliikkeet pystyvät korkeintaan hidastamaan hankkeita. Koko maahan hajautuneina, ilman lain suomaa mahdollisuutta järjestäytyä liikkeeksi, vastentahtoiset näyttävät naurettavan heikoilta valtion pakkovaltaa vastaan.

Kun kaikkia viestimiä valvotaan tiukasti, vain Facebook pystyy yhdistämään vastarinnan kansalliseksi tai jopa paikalliseksi liikkeeksi. Hallitus tietää tämän hyvin, ja se vangitseekin kansalaisia pelkästä aktivismista internetissä. Huhtikuussa 2018 Amnesty International laski ”ainakin 97 mielipidevankia”. Tammikuun ensimmäisen 2019 jälkeen voimaan astunut uusi laki velvoittaa verkkoalustat poistamaan vuorokauden sisällä kaikki kommentit, joita pidetään ”uhkana kansalliselle turvallisuudelle”.

1 Marie Gibert & Juliette Segard, ”L’aménagement urbain au Vietnam, vecteur d’un autoritarisme négocié”. Justice spatiale, heinäkuu 2015.

2 Martine Bulard, ”Le Vietnam se rêve en atelier de la planète”, LMD 2/2017

3 Xavier Monthéard, ”À Hanoï, les gratte-ciel dévorent les rizières”, LMD 4/2010.

4 Viem Dongin kyläläisten vastarinnasta tehtiin 2009 Á qui appartient la terre? Hong Leen ohjaama dokumentti.

5 Maan entinen pinta-alayksikkö.

6 Sodan aloitti Kiina, joka tunkeutui Vietnamin pohjoisosaan 17.2.1979, ja sota päättyi kuukautta myöhemmin, 16. maaliskuuta.

7 Kimberly Kay Hoang, ”Risky investments: How local and foreign investors finesse corruption-rife emerging markets”, American Sociological Review, vol. 83, no. 4, Los Angeles, syksy 2018.

8 Lainaus Doang Hong Len elokuvasta À qui appartient la terre? Puhuja on Viem Dongin alueen varapuheenjohtaja.

9 Jean-Claude Pomonti, ”Ébullition vietnamienne”, LMD 2/2007.

10 Vietnam on maailman toiseksi suurin matkapuhelimien viejä, ja yli puolet Samsung-älypuhelimista kootaan siellä. Ks. ”Why Samsung of Sout

LMD 2/2019

Suom. Tapani Kilpeläinen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Armenialaiset vastustavat kaivoskuumetta
Facebook kannustaa epäsosiaalisuuteen?