Argentiina: maatalouden ja teollisuuden ikuinen ristiriita

RENAUD LAMBERT

Ranskan keltaliivien kansannousu on saanut laajojen väestönosien suosion Argentiinassa, jossa vuonna 2015 valtaan nousseen konservatiivipresidentti Mauricio Macrin politiikka on johtanut energian ja peruselintarvikkeiden hintojen hurjaan nousuun ja köyhyyden kasvuun. Vaikka pinnan alla kuohuu jo, tilanne on pysynyt vielä rauhallisena. Mutta voiko Argentiinassa räjähtää?

Kuva: Hervé Gestas
Soijapeltoja Buenos Airesin provinssissa. Soija säilyy jopa vuoden ajan ja se antaa maataloustuottajille tilaisuuden keinotteluun. He voivat vain odottaa hintojen nousua ja dollarin kurssin vahvistumista ennen kuin panevat tuotantonsa myyntiin. Kuva: Alfonso
Viiniviljelyksiä Saltan provinssissa. Kuva: Tokyo Tanenhaus

Kun Mauricio Macri valittiin vuonna 2015 Argentiinan presidentiksi, rahoitusmaailma oli riemuissaan. Markkinoiden pitkään hyljeksimän maan johtoon nousi nyt yritysjohtaja, josta Davosin maailman talousfoorumi sai uuden tähtiesiintyjän. Kolme vuotta myöhemmin Argentiina oli jälleen ankaran talouskriisin kourissa ja maa joutui pyytämään apua Kansainväliseltä valuuttarahastolta. Macri, jonka valtaantulon piti Financial Timesin mukaan ”merkitä uuden ajan alkua”1, on itse sitä mieltä, että häneenkin on lyönyt leimansa Argentiinan ikuinen kohtalo ”kaatua, nousta, kaatua taas, kaatua yhä uudestaan ja uudestaan”.

Useimpien maiden talouskasvun käyrät muistuttavat toisiaan. Niissä kukkulat ja laaksot seuraavat toisiaan ja välillä kehitykseen piirtyy korkeampia huippuja ja karikkoisempia kohtia. Argentiinassa talouden grafiikka kertoo todellisten kouristusten sarjasta. Vuonna 2002 talous romahti 10,9 prosenttia, vuonna 2003 se kasvoi 8,8 prosenttia, vuonna 2007 kasvupiikki nosti taloutta 7,7 prosenttia, vuonna 2009 oltiin nollakasvussa, vuoden 2011 uusi kasvupiikki oli 7,9 prosenttia ja vuonna 2012 talous nousi juuri ja juuri yhden prosentin.2 Kuudenkymmenen viime vuoden aikana Argentiinalta on jäänyt velka maksamatta neljä kertaa, se on tehnyt 26 sopimusta Kansainvälisen valuuttarahaston kanssa ja se on kokenut kaksi hyperinflaatiojaksoa.

Vuonna 1983 ekonomisti Marcelo Diamand teki analyysin Argentiinan talouden sahaavasta kehityksestä, joka on vaivannut maata 1900-luvun alusta lähtien. Diamandin loppupäätelmä oli, että talouden epävakaisuus selittyy kahden tasaväkisen vaikuttajaosapuolen yhteensovittamattomasta poliittisesta ristiriidasta. Argentiina ei ole valtio vaan heiluri, Diamand totesi. Heiluriliike selittää Macrin valinnan, hänen talouspolitiikkansa epäonnistumisen sekä kertoo, mitkä ovat tänä vuonna edessä olevien presidentinvaa­lien panokset.

Argentiinan sisäisen taistelukentän toisena osapuolena on siirtomaavallan aikana syntynyt maataloussektori. Maataloustuottajien ei tarvitse muuta kuin ihailla kaukaa, miten nautaeläinten pääluku kasvaa kasvamistaan. Kun siihen lisätään pampan ainutlaatuisen hedelmällisen maaperän hyödyt, maataloustuottajien vientitulojen täyttämät rahakirstut pysyvät kukkuroillaan. Fyysisesti sektorin oligarkit ovat Argentiinassa, mutta henkisesti he ovat eurooppalaisia. Eurooppaan he lähettävät lapsensa opiskelemaan ja sieltä he tuottavat vaatteensa, huonekalunsa ja uudet ideansa.

Kaukana suurmaatiloilta toimii aivan toisenlainen sektori. Sen edustajat ovat kaupungissa asuvia työläisiä ja heidän ihonvärinsä on yleensä tumma. Tämä yhteiskuntaluokka muodostui tehdastuotannon kehittyessä 1900-luvun alussa, mikä tapahtui Argentiinassa aiemmin kuin muualla maanosassa. Kun viljava maaperä takaa maataloudelle luonnollisen kilpailukyvyn, teollisuus laahaa sitä niin paljon jäljessä, että se voi vain haaveilla kansainvälisestä viennistä. Tehtaat kuitenkin tarvitsisivat ulkomaanvaluuttaa esimerkiksi tuotantolinjojen koneiden hankkimista varten. Puntia ja dollareita Argentiinaan vetää vain yksi ainoa sektori ja se on maatalous.

Maataloustuottajien ylivalta

Juuri Macri poisti vientiveron, jonka lyhytaikainen presidentti Eduardo Duhalde oli asettanut vuonna 2002. Vientiveroa oli suunniteltu pidätettäväksi jo 1950-luvun puolivälissä ja sillä oli kaksi tavoitetta: ensinnäkin maataloussektorin tuli osallistua valtion rahoitukseen ja toiseksi kotitalouksien kulutuskorin hinta oli saatava alemmaksi. Argentiina nimittäin vie samoja tuotteita, joita se itsekin kuluttaa. Koska maassa ei ole hintatasoa korjaavaa mekanismia, Argentiinan lihatiskien naudanlihan kilohinta riippuu lihan maailmanmarkkinahinnoista, mikä tekee lihasta liian kallista paikallisille kuluttajille. Presidentti Cristina Fernández de Kirchnerin kaudella (2007–2015) veroa pidätettiin noin 30 senttiä jokaista dollaria kohti ja se veti kotimaan markkinoilla myytyjen vientituotteiden hintoja alaspäin.

Mekanismi on Argentiinan maatalousseuran (SRA) puheenjohtajan Daniel Pelegrinan mielestä ”epäoikeudenmukainen”, sillä se polkee yksityisomistuksen periaatetta. Argentiinan maatalousseurassa yksityisomistuksesta ei nimittäin lasketa leikkiä, sillä sen täysimittainen nautintaoikeus tarjoaa maataloustuottajille mahtavan ylivalta-aseman.

Pampalla kulkiessa tämän näkee selvästi. Jo korjattua soijasatoa peittävät siellä valtavat valkoiset pressut. Niiden ansiosta soija säilyy jopa vuoden ajan ja se antaa maataloustuottajille tilaisuuden keinotteluun. He voivat vain odottaa hintojen nousua ja dollarin kurssin vahvistumista ennen kuin panevat tuotantonsa myyntiin. Muu maa saa luvan odottaa vientivaluuttoja, vaikka niiden tarve olisi suuri. Tilanne hyödyttää tuottajia entisestään, sillä mitä vähemmän maahan tulee dollareita, sitä korkeammaksi dollarin kurssi kipuaa ja maatalouden tulot vain paisuvat.

SRA:n puheenjohtaja hymyilee leveästi haastattelun aikana, sillä heinäkuussa 2018 pitämässään puheessa presidentti Macri myötäili Pelegrinan analyysiä: Argentiinan ongelmat johtuvat siitä, että ”valtiontalous on kestämättömällä pohjalla, koska sitä ei ole sopeutettu maan talouden ja tuotannon realiteetteihin”. Mikä sitten ratkaisuksi? Valtion menot on sovitettava siihen budjettiin, jonka maataloussektori suostuu sille antamaan. ”Emme saa elää yli varojemme”, tulkitsi tilannetta katuvailmeinen Macri 3. syyskuuta 2018 pitämässään puheessa.

”Dollars! Euros! Change! Change!” – SRA:n toimiston ikkunoiden alla mielialat ovat vähemmän valoisat. Aina kun Argentiinan oma valuutta on kireässä tilanteessa, laittomat rahanvaihtajat ilmestyvät keskustan kaduille. Heitä kutsutaan arbolitoiksi, joka tarkoittaa ”pientä puuta”. Vuonna 2018 tammi–syyskuun aikana peson arvo romahti 118 prosenttia, mikä haukkasi ison palan samana vuonna lähes 50 prosenttiin nousseen inflaation järsimästä ostovoimasta.

Argentiinassa asunnot ja autot maksetaan suoraan dollareilla ja harvassa ovat ne säästöt, jotka eivät kulje arbolitojen, valuutanvaihtokioskien tai dollareissa olevien valuuttatilien kautta.

”Yhdysvaltain keskuspankin Federal Reserve Systemin mukaan 20 prosenttia niistä dollareista, jotka eivät liiku Yhdysvalloissa, ovat Argentiinassa”, paljasti Argentiinan suurin sanomalehti Clarín 22. lokakuuta 2018.

Ekonomisti Santiago Fraschina arvioi pääomaa vuotaneen maasta Macrin valinnan jälkeen lähes 109 miljardia dollaria, mikä on noin kuudennes vuoden 2017 bruttokansantuotteesta.3 Säästäjien levottomuus ruokkii pääomapakoa, mikä taas kiihdyttää inflaatiota ja säikyttää vuorostaan säästäjiä entisestään.

Fernández de Kirchner yritti purkaa noidankehän ja pitää dollarit maassa asettamalla valuutanvaihdon valtion kontrolliin vuonna 2011. Macrin strategia on erilainen: rahoitusspekulaatiolle on tarjolla huikeita korkoja, jotka esimerkiksi lokakuussa 2018 nousivat lähes 70 prosenttiin. Tällöin tilanne on ihanteellinen lumipalloefektin kehittymiselle, jossa eilisen lainat joudutaan maksamaan uudella vielä kalliimmalla lainanotolla. Macrin strategian peruskivenä on velka, sillä jos Argentiinassa maataloussektorilta ei peritä veroja, vaihtoehdot ovat vähissä.

Ennenkuulumattomia budjettileikkauksia

Alussa yritysjohtaja-presidentti pystyi luottamaan rahoitusmarkkinoiden hyväntahtoisuuteen – olihan niiden näkökulmasta riemastuttavaa, että Argentiina oli palannut vieraanvaraisten maiden helmaan.

Macri käyttikin sitä siekailematta hyväkseen. Financial Times totesi kirjoituksessaan 19. lokakuuta 2017: ”[Argentiinan] hallitus on Macrin valinnan jälkeen ottanut enemmän lainaa kuin mikään muu nousevan talouden maa.” Presidentti Fernández de Kirchnerin entinen talousministeri Axel Kicillof on laskenut, että velanotto ”on kahdessa vuodessa noussut noin 100 miljardiin dollariin”. Velan osuus bruttokansantuotteesta oli 40 prosenttia vuonna 2015, mutta nykyisin se on peräti 75 prosenttia. Osuus hyppäsi 20 prosenttiyksikköä pelkästään vuonna 2018.

”Hallituksen ohjelma on kuin suoraan 1990-luvun työkalupakista”, jatkaa Kicillof. ”Silloin rahoituksen globalisaatio toi rahoituspääoman periferiassa olevien maiden ulottuville. Mutta nykyisin tilanne on toinen.”

Vuodesta 2015 Yhdysvaltain keskuspankki on nostanut ohjauskorkoaan kahdeksan kertaa, mikä on kääntänyt sijoittajien kiinnostuksen muualle. Maan saatavien nopea paisuminen on saanut hälytyskellot soimaan pahimpienkin keinottelijauskalikkojen mielessä. Argentiinan hallitus on pyytänyt apua Kansainväliseltä valuuttarahastolta, joka on myöntänyt sille rahaston historian suurimman ”avustusohjelman” eli 57 miljardia dollaria. Kreikka voisi kertoa tarinalle jatkon, sillä se näki Argentiinan 1990-luvun kokemuksissa tulevan painajaisensa.

”Jos samaan aikaan leikataan valtionbudjetista ja nostetaan korkoja, talous kuristuu”, tiivistää Axel Kicillof. ”Ei ole yllätys, että työttömyys on kasvanut ja köyhyys räjähtänyt käsiin – samoin kuin inflaatio ja valtionvelka.”

Liberaalien ajattelun mukaan budjettikuria tulee hoitaa annoksella lisäkuria. Lokakuussa 2018 hallituspiirejä lähellä oleva Clarín-päivälehti kuvasi presidentti Macrin budjettileikkauksia 23. lokakuuta 2018 ”todellakin uudenlaisiksi”. Liikenteen ja energian tukiaisten poistaminen tai heikentäminen nosti elinkustannuksia nopeasti.

”Osalta eläkeläisiä menee nykyisin jopa puolet eläkkeestä kaasulaskun maksamiseen”, muistuttaa ekonomisti José Sbattella.

Teollisuustuotanto laski syyskuusta 2017 syyskuuhun 2018 peräti 11,5 prosenttia. Entistä pahemmaksi tilanteen kiristi päätös päästää peso kellumaan valuuttamarkkinoilla 17. joulukuuta 2015. Argentiinan valuutan arvo suhteessa dollariin romahti silloin yhdessä päivässä noin 40 prosenttia. Sen seurauksena köyhyys laajeni yhdessä vuodessa 29 prosentista 33 prosenttiin väestöstä – maata­loustuotteiden viennin tulot puolestaan singahtivat 40 prosenttia ylöspäin 24 tunnin aikana.4

Lokakuussa 2018 osa kansanedustajista ehdotti, että suur­omistajat pantaisiin jälleen maksamaan omaisuusveroa, josta heidät on vapautettu, mutta ehdotus torjuttiin. Kun Kansainvälinen valuuttarahasto vaati vientiveron palauttamista, presidentti Macri onnistui pitämään sen vain 4 pesossa dollaria kohti riippumatta dollarin kurssista.

”Jokaisen on toki otettava osaa yhteisiin ponnistuksiin”, perustelee maataloustuottajien puheenjohtaja Daniel Pelegrina.

Jatkuvia mielenosoituksia

Pelegrinan haastattelua edeltävänä päivänä useat ammattiliitot ja kansalaisjärjestöt olivat järjestäneet mielenosoituksen hallituksen politiikkaa vastaan ja poliisi oli tukahduttanut sen kovin ottein. Useimmat mediat eivät nostaneet mielenosoituksesta esiin muuta kuin sen, miten muutaman huppupäisen mielenosoittajan ryhmä oli heitellyt kiviä. Pelegrina korostaa samaa ja väittää, ettei kyseessä ollut mielenosoitus vaan aktivistien toimeenpanemat väkivaltaisuudet, joiden päämääränä on heikentää valtiota ja levittää maahan anarkiaa.

Vuonna 2008 maataloustuottajat puolestaan osoittivat mieltään presidentti Cristina Fernández de Kirchnerin ja hänen hallituksensa kaavailemaa vientiveron nostamista vastaan. Valtionjohdon mielestä maata­loustuotteiden kurssien kivutessa korkeuksiin oli perusteltua, että muutkin argentiinalaiset kuin vain maataloustuottajat pääsivät hyötymään siitä. Tätä vastaan protestoinut SRA ja sen liittolaiset pysäyttivät maan 129 päiväksi, mikä heikensi pahasti elintarviketoimituksia kaupunkeihin. Protestin aikana tapahtui paljon väkivaltaisia välikohtauksia, kuten silloin, kun äärioikeistolaiset ryhmät päättivät lähteä tukemaan mielenosoittajia.

Oliko mielenosoitus vastakaikua vuoden 2008 mielenosoituksille?

Pelegrina ei ensin ymmärrä kysymystä. Sitten hän punehtuu: ”Näillä kahdella tapahtumalla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa! Meidän protestimme oli samanlainen kuin niiden ranskalaisten maanviljelijöiden, jotka järjestivät traktorimarssin Champs-Élysées’lle!”

Samanlaisia marsseja ei Argentiinasta kyllä muistu mieleen, mutta kun herra puheenjohtaja antaa lausuntojaan ranskalaisvaikutteisessa rakennuksessa sijaitsevassa työhuoneessaan, hänen tulkintansa kuvastaa hyvin Argentiinan yläluokassa laajasti vallitsevaa vakaumusta, jonka mukaan eurooppalaisten seuraaminen on sivistystä. Se on etuoikeus, joka on tavallisen kaduntallaajan saavuttamattomissa.

Kaduntallaajat eivät ole valmiita hyväksymään suuromistajien pasmoihin sopivaa talousmallia ja he ovat sen vastaisessa taistelussa vahvoilla, sillä jo Juan Domingo Perónin (presidenttinä 1946–1955 ja 1973–1974) ajalta lähtien heillä ollut käytössään merkittävä ase: ammattiyhdistysliike.

”Perónin aikaan yhteiskunnan sankareita eivät olleet sotilaat tai papit vaan työntekijät”, selittää Argentiinan ammattiliittojen keskusjärjestön edustaja Horacio Ghilini.

”Ja huomatkaa, että puhun ’työntekijöistä’ sanan laajassa merkityksessä. Peronisteille kaikki kansalaiset ovat työntekijöitä. Heihin kuuluvat tietysti työläiset, mutta myös eläkeläiset, opiskelijat ja työttömät – jotka ovat työtä vailla olevia työntekijöitä. Jopa työnantajat ovat työntekijöitä silloin, kun he eivät ole riistäjiä. Siksi Perón halusi antaa ammattiyhdistysliikkeelle valtiosta riippumatonta valtaa. Sillä peronistit eivät pyri valtiojohtoisuuteen.”

Työntekijöiden järjestöt keräävät maksuja työntekijöiltä ja työnantajilta ja tarjoa­vat jäsenilleen palveluja, kuten päiväkoteja, urheilutiloja ja matkailukeskuksia. Talon­miesten ammattiliitolla on jopa sanomalehti Página 12, joka on maan ainoa valtakunnallinen vasemmistolehti. Ammattiliitoilla on myös eläkekassoja ja niiden sosiaaliturva kattaa jäsenten lisäksi näiden perheenjäsenet. Argentiinan 40 miljoonasta kansalaisesta ”lähes 20 miljoonan sosiaaliturva tulee ammattijärjestöjen sosiaalityöstä”, kertoo ay-aktiivi Nestor Cantariño ylpeänä.5

Autoritarismia ja pelottelua

”Meillä on valtavasti vaikutusvaltaa jopa silloin, kun valtio on meitä vastaan”, kertoo reittilentokapteenien liiton johtaja Pablo Biro.

”Meillä on paljon laajemmat toimintamahdollisuudet kuin naapurimaiden ay-liikkeellä”, hän huomauttaa ja lisää: ”Toimintaa ja kurinalaisuutta.”

Biro kaivaa esiin kännykkänsä etsiäkseen siitä valokuvan ja kertoo samaan aikaan: ”Liitossamme on sekä 7 000 dollaria kuussa ansaitsevia lentokapteeneita, jotka työskentelevät öljy-yhtiö Totalille, että hädin tuskin 400 dollaria ansaitsevia lentäjiä. Joskus on vaikea saada aikaan solidaarisuutta heidän välilleen, mutta kun kaikki ovat samassa ammattiliitossa, se tarkoittaa, että vaikka toimintaan osallistuminen on kunkin vapaasti päätettävissä, päätöksillä on kuitenkin seurauksia. Vuonna 2005 päätimme, että liittomme osallistuu yleislakkoon. Jäsenistöstämme vain 16 ei lähtenyt mukaan.”

Pablo Biro näyttää kännykkäänsä. Kuvassa näkyy liiton toimitilojen eteisen lattiaan kiinnitetty marmorilaatta. ”Se on juuri oven edessä niin, ettei kukaan voi olla huomaamatta sitä”, hän täsmentää. Laattaan on kaiverrettu kirjoitus: ”7. heinäkuuta 2005 lentokapteenien liitto päätti keskeyttää työt 48 tunniksi. – – Tiedoksi lapsillemme, lastenlapsillemme ja kaikille tuleville lentäjäpolville – – tähän on talletettu niiden henkilöiden nimet, jotka käänsivät tuolloin selkänsä lentokapteenien yhteisölle.” Tekstin jälkeen tulevat kyseisten 16 henkilön nimet.

Latinalaisen Amerikan tutkijan Alain Rouquién mukaan Péronin tullessa valtaan ”kansan suvereniteetti ja äänioikeus olivat tiukasti vakiintuneen eliitin käsissä. Sen edustajat eivät olleet koskaan täysin luopuneet ajatuksesta, jota myös sisäministeri Eduardo Wilde edusti, että ’yleinen äänioikeus takaa yleisen tietämättömyyden voiton’”.6

Oligarkeille ”omistaja” oli tärkeämpi kuin ”kansalainen”, kun taas Perónille tärkein oli ”työntekijä”. Ammattiliittojen keskusjärjestön Horacio Ghilini arvioi, että ”työntekijöiden vaatimukset koskevat nykyisin enemmän yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta kuin demokratiaa”.

Ammattiyhdistystaistelut eivät aina seuraa emansipaation taivastietä, jota kirjoista opitun sosialismin kaanonin tekstit reunustaisivat. Myös työntekijöiden järjestöt kärsivät synneistä. Niitä ovat suosionkalastelu, itsevaltaisuus, johtajavaltaisuus, opportunismi, itsekkyys, läpinäkymättömyys, korruptio ja vaivoin peitelty pelottelu – kuten lentokapteenien liitossa. Argentiinan kituliaan kannattajakunnan tukema äärivasemmisto syyttää näistä ammattiyhdistysliikettä, jonka edustajat myöntävät syytökset auliisti perustelluiksi. Samalla he kuitenkin pohtivat, onko valtaa mahdollista käyttää ilman, että ajautuu väistämättä näihin virheisiin.

”Peronismi on rakennettu valta-aseman valloittamista varten, ei ideologisen puhtauden puolustamiseksi”, tiivistää ekonomisti José Sbattella. Puhtauden ja tehokkuuden välillä aktivistien valinta on tehty.

Samoin vastapuolella. Huhtikuun lopussa 2018 aikakauslehti Noticias paljasti, että maan nykyinen talousministeri Nicolás Dujovne on syyllistynyt veronkiertoon samoin kuin presidentti, jonka nimi löytyy Panaman papereista.

”Jo ensimmäisten valtakuukausiensa aikana Mauricio Macri teki sarjan päätöksiä, jotka suosivat suoraan hänen sukulaisiaan ja ystäviään”, kirjoittaa tutkiva journalisti Gabriela Cerruti seikkaperäisessä artikkelissaan ”Big Macri” (2018). Hän antaa siinä muun muassa esimerkin Argentiinan postista. Se ”on Macrin suvun omistuksessa oleva yhtiö, joka oli velkaa valtiolle 70 miljardia pesoa [noin 5 miljardia euroa]” ja jonka velka mitätöitiin. Tuleva valtionpäämies selitti Cerrutille ennen vaalivoittoaan: ”Kun yritys on yhtä iso kuin meidän yhtiömme, sen sisäisillä tapahtumilla ei ole oikeastaan enää merkitystä. Montako uutta hanketta voidaan käynnistää? Montako uutta autoa tuottaa? Jossakin vaiheessa näitä kysymyksiä tärkeämpää on vaikuttaa talouteen sen kokonaisuutena.”

Valtamediat antaa vaikutelman, että korruptio olisi vain Fernández de Kirchnerin lähipiirin etuoikeus. Oligarkkien hallussa olevissa suurimmissa sanomalehdissä on säännöllisesti parin sivun juttu aiheesta. Niissä selostetaan, millaisia oikeusjuttuja entistä presidenttiä vastaan voitaisiin nostaa, jos hänen senaattorikollegansa päättäisivät poistaa tämän koskemattomuuden.

Tämä ei tarkoita, että peronistien jauhot olisivat yhtä puhtaan valkoisia kuin Andien lumihuiput.

”Korruptiota on kaikilla aloilla”, selittää peronistisen Partido Justicialista -puolueen (PJ) toimitsija.

”Annan yhden esimerkin. Eräs aktivistiystäväni pääsi johtajaksi erääseen sairaalaan. Kun rakennuksen seinät piti maalata, hän ehdotti, että kokoaisin työntekijäporukan sitä varten ja luovuttaisin saamastani palkkiosta 10 prosenttia hänelle. Sillä tavalla asiat täällä hoidetaan.”

Ay-aktiivi José Luis Casares analysoi lokakuussa 2019 järjestettävien presidentinvaalien näkymiä: ”Vallankäyttäjät, oikeuslaitos ja media yrittävät saada kaikki tulonjaon muodot näyttämään korruptiolta.”

Toisin sanoen, jos äänestää Fernández de Kirchneriä – josta Macri on tehnyt oman politiikkansa päävastustajan, vaikka tätä ei ole vielä edes valittu ehdokkaaksi – se tarkoittaa, että haluaa antaa kavalluksille laillisen hyväksynnän. Osa äänestäjäkuntaa on niellyt tällaisen argumentin niin Argentiinassa kuin Brasiliassakin. Toisia se huvittaa. ”Cristinaa väitetään varkaaksi”, kommentoi eläkeläinen Hugo Damans, jonka on pakko tehdä säännöllisesti töitä saadakseen rahat riittämään joka kuukauden loppuun asti.

”On mahdollista, että hän pyysi provisioita eri johtohenkilöiltä sieltä sun täältä. Minun puolestani he saavat kärsiä sen nahoissaan. Meiltä, työntekijöiltä, hän ei kyllä varastanut yhtään mitään – päinvastoin. Meille hän antoi paljon.”

Peronisteilla on nyt neuvonpidon aika

”Me emme laadi ohjelmaa emmekä järjestä puoluekokouksia, vaan me keskustelemme”, selittää peronistijohtaja Mario Dieguez hymyillen. ”Ensimmäiseksi aiomme voittaa vaalit ja sen jälkeen päätämme toimenpideohjelmasta, jota ryhdymme toteuttamaan.”

Näkymät ovat kuitenkin hyvin erilaiset riippuen siitä, tuleeko PJ:n ehdokkaaksi Carlos Menemin poliittista perintöä kantava Miguel Ángel Pichetto vai Cristina Fernández de Kirchner. Puhumattakaan siitä mahdollisuudesta, että peronistit lähtevät kisaan kahdella eri rintamalla kuten vuonna 2015. Entisen presidentin Fernández de Kirchnerin ja hänen lähipiirinsä monarkkinen näkemys vallankäytöstä nimittäin ärsyttää monia.

”Näen nykytilanteessa vain kaksi mahdollisuutta”, selittää ekonomisti Claudio Katz.

”Joko talouden kriisi jatkuu samanlaisena pitkänä kitumisena kuin Kreikassa tai sitten se räjähtää käsiin kuten vuonna 2001.” Tuolloin Argentiina koki historiansa pahimman talouslaman.

”Ikävä kyllä en ole varma, onko jälkimmäinen vaihtoehto paras. Mahdollisuus nousta taantumasta edistyksellisen johtajan ansiosta niin kuin Néstor Kirchnerin kaudella (2003–2007) riippuu sekä kansallisista että kansainvälisistä suhdanteista eikä mikään viittaa siihen, että ne olisivat tällä kertaa yhteneväiset. Esimerkiksi vuonna 1989 maan kriisi johti siihen, että oikeistohallituksen tilalle tuli vielä oikeistolaisempi hallitus.”

Vaikka tietyt peronistit erityisesti ay-liikkeen puolella myöntävät, että Mauricio Macri on poliitikkona yllättävän pitkäikäinen (”kuka tahansa muu hänen politiikkaansa noudattava olisi jo joutunut hyppäämään heli­kopteriin ja pakenemaan!”) he kuitenkin varustautuvat jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen murtumaan, poliittiseen kriisiin, joka olisi riittävän syvä ”estääkseen nykyisiä vallanpitäjiä palaamasta takaisin uudessa muodossa”.

Hätäsuunnitelmia laaditaan pikkuhiljaa ja vaivihkaa, jotta markkinat eivät hermostuisi. Tarkoituksena on ”poistaa kerralla esteet, joihin olemme aina kompastuneet”. Ulkomaankauppa kansallistettaisiin, mediat ja oikeuslaitos pantaisiin tiukkaan säätelyyn ja niin edelleen. Tällaista politiikkaa olisi yhtä vaikea toteuttaa Argentiinassa kuin missä tahansa muuallakin.

”Se on totta”, vastaa yksi haastatelluista. ”Mutta jos emme kykene toteuttamaan demokratiaa yli sosiaaliliberalismin rajojen, päädymme 10 tai 15 vuoden kuluttua taas samaan tilanteeseen.”

1 John Murray Brown, ”Mauricio Macri, Argentina’s new president”, Financial Times, Lontoo, 23.11.2015.

2 Yhdistyneiden kansakuntien Latinalaisen Amerikan ja Karibian talouskomitea.

3 Santiago Fraschina, ”Dibujovne”, Página 12, Buenos Aires, 21.10.2018.

4 Tulot on merkitty dollareina, mutta maksetaan pesoina.

5 Keskimäärin neljä työntekijää kymmenestä on ammattiliiton jäsen. Neuvottelutulokset kattavat kyseessä olevan alan kaikki palkansaajat.

6 Alain Rouquié, Le Siècle de Perón. Essai sur les démocraties hégémoniques, Seuil, Pariisi, 2016.

7 Bruno Susani, Le Péronisme de Perón à Kirchner. Une passion argentine, L’Harmattan, ”Horizons Amérique latine” -sarja, Pariisi, 2014.

8 Facundo Barrera ja José Sbattella, ”Regulación del comercio exterior y apropiación de rentas. Pasado y presente de la medida”, Pablo Ignacio Chenan, Norberto Eduardo Crovetton ja Demian Tupac Panigon toimittamassa teoksessa Ensayos en honor a Marcelo Diamand. Las raíces del nuevo modelo de desarrollo argentino y del pensamiento económico nacional, Miño y Dávila editores, Buenos Aires, 2011.

9 Lainaus teoksesta André Gunder Frank, Crisis: In the Third World, Holmes & Meier Publishers, New York, 1981.

10 Lainaus teoksesta Bruno Susani, Le Péronisme de Perón à Kirchner, op. cit.

LMD 1/2019

Suom. Kirsi Kinnunen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Facebook kannustaa epäsosiaalisuuteen?
Guatemala korruption kynsissä