Länsimaiset striimauspalvelut jättävät Venäjän yksi toisensa jälkeen. Niistä tunnetuinta, Youtubea, ei huhujen mukaan oltaisi sulkemassa vielä aivan lähipäivinä. Kolme suosituinta venäläistä alustaa, Yandex.Music, Sberbankin lanseeraama SberZvuk ja VKontakte ovat kaikki riippuvaisia nykyisestä valtiovallasta ja täysin sen ohjauksessa.

Konserttien suhteen tilanne on vieläkin huonompi: kieltoja, peruutuksia ja uhkauksia satelee. Z-kirjain kuuluu yhä useammin pakolliseen keikkarekvisiittaan. Valtavan maan kaikki rock-muusikot eivät kuitenkaan ole putinisteja tai muita vallan hännystelijöitä. He ovat kuitenkin menettämässä äänensä – kirjaimellisesti.

Millainen on venäläisen musiikin tulevaisuus tai onko sillä ylipäätään tulevaisuutta? Kysyimme tätä muusiikintuntija ja mielipidevaikuttaja Artemi Troitskilta.

Artemi, millainen on musiikkialan tilanne Venäjällä tällä hetkellä?

Se on suurten muutosten pyörteissä. Musiikillisten vaikutteiden vaihto on nyt hyvin vilkasta, niin Venäjän sisäisesti kuin ulkomaidenkin kanssa.

Paljon muusikoita on lähtenyt maasta, osa sodan myötä, osa jo aikaisemmin. Muutamia emigroituneita ovat Nol-yhtyeen solisti Fedja Tšistjakov, Mumi Trollin Ilja Lagutenko, Bravon Ženja Havtan ja Nogu Svelo!-yhtyeen Maksim Pokrovski. Liikehdintä on jatkuvaa ja se näkyy konkreettisesti kodissamme Tallinnassa, jossa venäläiset artistit aina silloin tällöin pysähtyvät.

Venäjä autioituu, kun diasporaan liittyy yhä enemmän muusikoita. Tilanne on kuitenkin siinä mielessä erilainen aikaisempiin emigraatioaaltoihin verrattuna, että nyt myös venäläinen yleisö siirtyy muihin maihin. Monet venäläiset artistit asuivat ennenkin Euroopassa tai Amerikassa, mutta he kävivät Venäjällä keikoilla tienaamassa. Nyt tämä malli on muuttumassa nopeasti.

Konserttitoiminta vähenee Venäjällä rajusti. Ne keikat, jotka järjestetään, toteutetaan taitelijaliiton sanelemien sääntöjen puitteissa ja voimakkaan sensuurin alla.

Venäläisen musiikin diaspora elää kuitenkin uutta kukoistuskautta: nimekkäät taiteilijat kuten Pokrovski, Noize MC, Monetotška ja Vasja Oblomov voivat järjestää kiertueita ja esiintyä vapaasti muualla kuin Venäjällä.

Mikä heitä aikaisemmin esti?

Venäläistä yleisöä oli lännessä aikaisemmin vain murto-osa siitä mitä nyt. He olivat myös enimmäkseen vanhempaa ikäpolvea, jonka nostalgian nälkää tyydyttivät Iosif Kobzonin ja Filipp Kirkorovin kaltaiset artistit. Nyt taas on paljon 20–40-vuotiaita, jotka ovat kiinnostuneita nykymusiikista.

Näin suurta palaa kokonaisen kansakunnan kulttuurista lienee kuitenkin vaikeaa siirtää maan rajojen ulkopuolelle?

On se mahdollista. Venäläistä kulttuuriahan on viety ulkomaille jo varhaisesta 1920-luvusta lähtien. Sadat tuhannet aristokratian, hengellisyyden ja intelligentsijan edustajat jättivät tuolloin Venäjän. Se oli venäläisen emigranttikulttuurin kulta-aikaa, jolloin Pariisiin, Prahaan, Istambuliin ja Berliiniin syntyi lukuisia taiteellisten piirien keskittymiä eli niin sanottuja salonkeja. Tangolaulaja Pjotr Leštšenko ei esiintynyt lainkaan Venäjällä vaan lähinnä Bukarestissa. Tuo historian vaihe oli merkittävä venäläisen kulttuurin kannalta ja mahdollisti muun muassa runoilija Aleksandr Vertinskin, laulaja Fjodor Šaljapinin ja säveltäjä Sergei Rahmaninovin luomistyön.

Entä ne taiteilijat, jotka jäävät Venäjälle?

Mikäli asiat kehittyvät samaan suuntaan kuin etenkin kahden viime vuoden aikana, Venäjällä eletään pian kuin Neuvostoliitossa. Ainoa ero on siinä, että tuolloin taiteilijat olivat suurimmaksi osaksi toisinajattelijoita ja rock-musiikki oli käytännössä kiellettyä, kun taas nykypäivänä on paljon valtiovallalle myötämielisiä artisteja, jotka tekevät mielellään yhteistyötä sen kanssa. Vain heidän musiikkiaan soitetaan radiossa ja he pääsevät esille mediassa. Esteettisiä seikkoja koskeva sensuuri on nyky-Venäjällä lievempää kuin Neuvostoliitossa, mutta ideologinen sensuuri paljon jyrkempää. Tämä johtuu siitä, että Neuvostoliitto oli jähmeä ja vanhoillinen, totalitaarinen valtio, kun taas Putinin Venäjä on sataprosenttisen fasistinen valtio.

Missä tuo ero näkyy?

Ero näkyy esimerkiksi ilmiantajissa. Heitä oli valtavasti myös Brežnevin aikana: oli virallisia ilmiantajia, jotka työskentelivät palkkaa vastaan ja lisäksi niitä, jotka halusivat henkilökohtaisista syistä hankkiutua jostain henkilöstä eroon. Kiinniottojen perusteet olivat heppoisia, syyksi saattoi riittää Mihail Bulgakovin kielletyn Koiran sydän –teoksen hallussapito. Ilmiantaminen ei kuitenkaan ollut kunniallista toimintaa, eikä ilmiantaja halunnut kenenkään tietävän, että se oli hän. Nyt kukaan ei enää salaile asiaa. On täysin hyväksyttävää ilmiantaa “länsimaiden agentteja” tai kannella omista opettajistaan julkisesti ja omalla nimellään.

Ilmiantajat eivät enää pyri salaamaan nimeään vaan haluavat tuoda sen esiin. He ylpeilevät asialla ja jopa hyötyvät siitä urallaan. Tällaista pahantahtoisuutta ei ollut edes Brežnevin aikana – kyseessä on puhdas stalinismi.

Teillä on pitkä kokemus vastarinnasta ja maanalaisesta toiminnasta. Haluatteko antaa jotain neuvoja niille kollegoille, jotka haluavat vaikeasta tilanteesta huolimatta jäädä Venäjälle?

Neuvoisin heitä katkaisemaan kaikki siteet valtioon. Tuhoamaan kaikki kontaktit ja katoamaan täysin vallan tutkasta! Näin tekivät vanhemman polven muusikot kuten Boris Grebenštšikov, Viktor Tsoi ja Aleksandr Bašlatšev. He eivät kuuluneet mihinkään niin sanottuun taideyhteisöön, puolueorganisaatioon, ammattiliittoon tai muuhun. He tekivät musiikkiaan riippumattomina ja säilyttivät vapautensa. Hintana oli kuitenkin työskentely esimerkiksi talonmiehenä nälkäpalkalla. Muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut.

Nyky-Venäjää koskee samankaltainen vaihtoehdottomuus. Jos pitää rahaa ja julkisuutta taiteellista ja poliittista vapautta tärkeämpänä, joutuu väistämättä myymään vapautensa eli kannattamaan Putinia ja kertomaan sen julkisesti.

Mitä sitten pitäisi tehdä, jos ei suostu siihen? Vetäytyä maan alle?

Kyllä, nimenomaan ja mahdollisimman syvälle. Nykyteknologia tarjoaa siihen aivan erilaiset puitteet kuin mitä neuvostoaikana saattoi edes kuvitella. Digimaailman mahdollisuudet ovat rajattomat ja ihmiset osaavat kiertää erilaisia estoja taitavasti. Kiinnijääminen on kuitenkin todennäköisempää kuin Neuvostoliitossa. En muista neuvostovuosilta kuin neljä muusikkoa, jotka joutuivat istumaan. Putinin Z-Venäjällä määrät nousevat satoihin ja rangaistuksetkin ovat ankarampia. Luovien alojen edustajia ei kuitenkaan noin vain pelotella.

Uskotteko, että Venäjällä tullaan lähivuosina näkemään samanlainen rock-musiikin nousukausi kuin 80-luvulla? Ehkä kiellot voivat jopa lisätä musiikin suosiota?

On se mahdollista. Olosuhteet ovat tietyssä mielessä samankaltaiset ja paras rock syntyy yleensä kaikkein vaikeimpina hetkinä ja paineen alla. Tämä pitää paikkansa niin 80-luvun Neuvostoliiton, 70-luvun Englannin kuin 60-luvun Amerikankin kohdalla.

Sotaa on kestänyt nyt kaksi kuukautta ja ainakaan vielä mitään viitteitä venäläisen musiikkiskenen vilkastumisesta ei näy. Miksi ei?

Se on totta Venäjän kohdalla, mutta ilmiö näkyy nyt voimakkaasti Ukrainassa. Siellä tehdään kaikenlaista musiikkia enemmän kuin koskaan: isänmaallisia lauluja, kansanmusiikkia, modernia konemusiikkia, industriaalia ja indie-poppia. Kyseessä on suoranainen räjähdys! Raketit lentävät ja pommit räjähtelevät, mutta inspiraatio on huipussaan! Venäjällä on hiljaisempaa. Uskon sen johtuvan siitä, että oman maan puolustaminen hyökkääjiltä herättää taiteen palon, mutta epäoikeudenmukainen ja halpamainen hyökkäys aiheuttaa lähinnä deppressiivisiä tuntemuksia. Aika ei ehkä vielä ole kypsä siihen, että päästäisiin eteenpäin masentuneista tunnelmista. Monet myös pelkäävät – ihmisiä on peloteltu jo monta vuotta. Itsekään en ole täysin immuuni tälle pelolle.

Eli myös ulkomaille muuttaneet pelkäävät?

Tietysti! Niin Venäjälle jääneitä kuin pois muuttaneitakin saatetaan uhkailla ja kiristää.

Oletteko törmänneet russofobiaan musiikkipiireissä? Onko sitä todella olemassa?

Ainoa kansakunta, jolla on oikeus russofobiaan, ovat ukrainalaiset. Heillä on täysi oikeus vihata venäläisiä sen jälkeen, mitä sotilaamme ovat heille tehneet ja tekevät tälläkin hetkellä. Venäläisten viha saksalaisia kohtaan alkoi lieventyä vasta parikymmentä vuotta toisen maailmansodan jälkeen.

Mitä taas tulee muihin maihin, niin kyse ei ole russofobiasta, vaan putinofobiasta. Se tarkoittaa Venäjän nykyisen valtiojärjestelmän, sen valheiden ja ideologian sekä sen harjoittaman väkivallan halveksuntaa ja tuomitsemista. Varsinaista russofobiaa en ole kohdannut niissä piireissä, joissa itse liikun. Fiksut ihmiset ymmärtävät, mistä on kyse. Olen kyllä huomannut, että jotkut idiootit haluavat kieltää esimerkiksi luennot Dostojevskistä, mutta sellaista tapahtuu onneksi todella vähän.

Venäläisten artistien kuten Oxxxymironin, MC Noizen ja Boris Grebenštšikovin konsertit Euroopassa ovat sujuneet sulassa sovussa, vaikka yleisössä on niin venäläisiä, valkovenäläisiä kuin ukrainalaisiakin. Ihmiset kohtaavat keikoilla toisensa ennen kaikkea ihmisinä, eikä minkäänlaista vihamielisyyttä ole havaittu. Tietenkin, jos joku ilmaantuisi paikalle vaikka Z-kirjain päähänsä ajeltuna – se saattaisi kyllä herättää aggressiivisia reaktioita.