Toisesta maailmansodasta lähtien energia on ollut keskeisessä asemassa Yhdysvaltojen ulko- ja sotilaspolitiikassa. Tyypillisesti maan energiapolitiikkaa on ohjannut pelko haavoittuvuudesta, energiapulan vaara. Kotimaisen öljyntuotannon uskottiin olevan peruuttamattomasti vähenemässä samaan aikaan kun Yhdysvallat oli riippuvainen Lähi-idän tuonnista, jonka osuus polttoaineensaannista kasvoi jatkuvasti.

Vaara kävi selväksi vuosina 1973–1974, kun arabimaiden öljyntuottajat lopettivat öljynviennin Yhdysvaltoihin vastatoimena maan Israelille antamasta tuesta vuoden 1973 lokakuun sodassa, ja uudelleen vuonna 1979, kun Iranin islamilainen vallankumous aiheutti maailmanlaajuisen öljypulan.

Haavoittuvuuden tunteen voittamiseksi Yhdysvallat turvautui pysyvään sotilaalliseen läsnäoloon Persianlahdelle ja käytti sotajoukkojaan useaan otteeseen varmistaakseen öljyn keskeytymättömän saannin.(1) 

Joukkoja ovat edelleen Persianlahdella, mutta nykyään Yhdysvallat on öljyn ja kaasun suhteen pääosin omavarainen, joten sen energiapolitiikkaa ei enää ohjaa sama haavoittuvuuden pelko. Pikemminkin maan uutta energiarikkautta pidetään Washingtonissa strategisena voimavarana, jota voidaan käyttää hyväksi maailmanlaajuisella geopoliittisella areenalla.

Muutos virallisessa ajattelussa omaksuttiin Obaman hallinnon aikana, kun vesisärötyksen käyttöönotto mahdollisti Amerikan valtavien öljyliuskemuodostumien hyödyntämisen ja öljyntuotannon kääntymisen nousuun. Yhdysvaltain energiaministeriön Energy Information Administrationin (EIA) mukaan kotimainen raakaöljyn tuotanto väheni koko 1990- ja 2000-luvun ajan: se laski 7,5 miljoonasta barrelista päivässä (mbd) vuonna 1990 5,5 mbd:hen tammikuussa 2010. Pian liuskeöljyvallankumouksen vaikutukset alkoivat kuitenkin tuntua, ja kotimainen raakaöljyntuotanto nousi 9,1 mbd:hen vuonna 2015.(2) Kasvu hälvensi energiahaavoittuvuuden pelot ja innoitti Yhdysvaltojen poliittisia päättäjiä arvioimaan energiaomavaraisuuden geopoliittisia etuja.

”Yhdysvaltain energia luo turvallisuutta”

Energiapolitiikan uudelleenarvionti ilmeni ensimmäisen kerran Iranin kanssa käytävissä ydinsopimusneuvotteluissa: kun Yhdysvaltain aiemmat hallinnot olivat olleet varovaisia asettamaan Iranin öljyteollisuudelle ankaria pakotteita pelätessään maailmanlaajuisen energiapulan syntymistä, Obaman hallinto totesl, että Yhdysvallat voisi kompensoida Iranin tuotannon vähenemisen lisäämällä kotimaista tuotantoa.

Kansallisen turvallisuusneuvonantajan Tom Donilonin mukaan, ”Yhdysvaltojen lisääntyvä energiatuotanto toimii pehmusteena, joka auttaa vähentämään haavoittuvuuttamme maailmanlaajuisista toimitushäiriöistä ja … antaa meille vahvemmat mahdollisuudet saavuttaa kansainvälisiä turvallisuustavoitteitamme”. Hän totesi, että tämä ilmeni erityisesti hdysvaltojen pyrkimyksissä saada muut valtiot liittymään Washingtonin rintamaan Iranin pakotteissa. ”Öljyntuotannon huomattava kasvu Yhdysvalloissa … merkitsi sitä, että kansainvälisillä pakotteilla sekä Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten ponnisteluilla voitiin vähentää yli miljoona tynnyriä päivässä iranilaisen öljyn tuotantoa ja samalla minimoida muulle maailmalle aiheutuvat rasitteet”.(3)

Usko kotimaisen energian riittävyyteen antaa Washingtonin hallinnolle ”vahvemmat kädet” Yhdysvaltojen strategisten tavoitteiden saavuttamisessa. Se vallitsi koko Obaman hallinnon loppuajan ja on ohjannut Yhdysvaltojen strategista ajattelua siitä lähtien. 

Yhdysvaltain poliittiset päättäjät ovat hyödyntäneet energiarikkauttaan erityisesti pyrkiessään taivuttelemaan eurooppalaisia liittolaisiaan vähentämään riippuvuutta Venäjän energiasta. Siitä lähtien, kun EU alkoi tuoda kaasua Neuvostoliitosta 1980-luvun alussa, Yhdysvaltojen poliittiset päättäjät ovat pitäneet riippuvuutta Venäjästä uhkana Naton solidaarisuudelle, koska se antaa venäläisille teoreettisesti mahdollisuuden kiristää tai pelotella eurooppalaisia johtajia kriisitilanteessa. Aiemmin Washingtonissa ei ollut juurikaan mahdollisuuksia arvostella eurooppalaisia, mutta kun maa pääsi eroon omasta energiariippuvuudestaan, Yhdysvallat pystyi painostamaan liittolaisiaan entistä tarmokkaammin.

LNG:n vientilaitteet

Samat poraustekniikat, joilla pystytään louhimaan suuria öljymääriä Yhdysvaltojen öljyliuskeesta, ovat mahdollistaneet myös kotimaisen kaasuntuotannon huomattavan kasvun. EIA:n mukaan kotimainen maakaasuntuotanto kasvoi tammikuun 2005 ja joulukuun 2016 välisenä aikana 2,1 biljoonasta kuutiometristä (tcf) 2,7 tcf:iin kuukaudessa.(4) Aluksi suurin osa tästä ylimääräisestä kaasusta oli kulutettava Yhdysvalloissa tai sen lähinaapureissa, sillä vielä vuonna 2016 Yhdysvalloilla ei ollut kapasiteettia viedä ylijäämää meriteitse nesteytetyn maakaasun (LNG) muodossa. Kun kotimainen tuotanto alkoi kuitenkin kasvaa, Yhdysvaltain päättäjät ryhtyivät rakentamaan laitoksia nesteytetyn maakaasun vientiä varten.

Presidentti Trumpin aikana uusien nesteytetyn maakaasun käsittelylaitosten rakentamisesta tuli ensisijainen painopistealue, jonka ensisijaisena tavoitteena on vienti Eurooppaan. Vaikka Trump ei halunnut ottaa erityisen vihamielistä kantaa Venäjää kohtaan, hän kannatti Yhdysvaltain nesteytetyn maakaasun viennin laajentamista. ”Yhdysvallat ei koskaan käytä energiaa pakottaakseen kansakuntianne, emmekä voi antaa muiden tehdä niin”, hän sanoi heinäkuussa 2017 Varsovassa vieraillessaan. ”Amerikka on uskollinen ja luotettava kumppani korkealaatuisten ja edullisten energiavarojemme viennissä ja myynnissä”.(5)

Trumpin aikana Yhdysvallat hyväksyi myös uuden strategisen doktriinin eli ”suurvaltakilpailun”, joka esiteltiin ensimmäisen kerran helmikuussa 2018 julkaistussa kansallisessa puolustusstrategiassa (NDS). Politiikan ytimessä vakaumus, että Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat lukkiutuneet pitkälliseen taisteluun geopoliittisesta eduista Venäjän ja Kiinan kanssa. Strategian mukaan länsimaiden on yhdessä vastustettava Venäjän ja Kiinan aggressiivisia toimia estääkseen niitä laajentamasta maailmanlaajuista vaikutusvaltaansa. Strategia edellyttää Yhdysvaltojen sotilaallisten voimavarojen lisäämisen lisäksi myös sen taloudellisten ja teknologisten voimavarojen mobilisointia, joista energia on keskeinen osa.

Bidenin hallinto on omaksunut näkemyksen täysin ja pitää maailmanlaajuista taistelua Venäjän ja Kiinan kanssa Yhdysvaltojen ulko- ja sotilaspolitiikkaa ohjaavana periaatteena. Kiinaa on pidetty laajalti Yhdysvaltojen päävastustajana ja monet Washingtonissa ovat edelleen tätä mieltä.(6) Tammikuun jälkeen Venäjä on kuitenkin vanginnut Yhdysvaltojen poliittisten päättäjien huomion: kun he suunnittelevat strategioita Venäjän hyökkäyksen torjumiseksi Ukrainassa, he ovat keskittyneet energiaan erityisen kriittisenä tekijänä.

Energian merkitys Yhdysvaltojen strategisessa ajattelussa on sitäkin suurempi, kun Venäjä on riippuvainen öljyn ja kaasun viennistä saatavista tuloista, jolloin Venäjän sotimiskapasiteettia pyritään luonnollisesti heikentämään vientirajoituksilla. Mutta koska Eurooppa on niin riippuvainen venäläisisten fossiilisista polttoaineista, tuonnin rajoittaminen ei onnistu, ellei eurooppalaisilla ole vaihtoehtoisia energialähteitä. 

Bidenin hallinnon Ukraina-strategian keskeinen osa – aseiden ja muun Ukrainan armeijalle annettavan avun ohella – on siis tehdä yhteistyötä Euroopan johtajien kanssa Venäjän öljyn ja kaasun tuonnin korvaamiseksi Yhdysvaltojen ja muiden ”luotettavien” toimittajien tarjoamalla energialla.

”Haluamme monipuolistaa toimintaamme pois Venäjältä”

Strategian mukaisesti Biden ja Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ilmoittivat 25. maaliskuuta yhteisistä ponnisteluista Euroopan riippuvuuden vähentämiseksi Venäjän fossiilisista polttoaineista. Suunnitelman mukaan Eurooppa nopeuttaa uusien nesteytetyn maakaasun tuontilaitosten rakentamista, kun taas Yhdysvallat laajentaa nesteytetyn maakaasun vientikapasiteettiaan. Se mahdollistaa jopa 50 miljardin kuutiometrin kaasutoimitukset Eurooppaan vuodessa, mikä on lähes 150 prosenttia enemmän kuin vuonna 2021 kuljetettava määrä.

Biden lupasi myös auttaa eurooppalaisia löytämään lisää nesteytetyn maakaasun lähteitä muualta, jotta ne voisivat luopua kokonaan riippuvuudestaan venäläisestä kaasusta vuoteen 2027 mennessä. (7) Von der Leyen vahvisti suunnitelman ilmoittaessaan ”Eurooppalaisina haluamme … monipuolistaa toimintaamme pois Venäjältä ja siirtyä toimittajiin, joihin luotamme, jotka ovat ystäviämme ja luotettavia”.(8)

Yhdysvaltain Euroopan komission suunnitelma ei yksinään vapauta Eurooppaa riippuvuudesta venäläisestä kaasusta: se edellyttää paljon suurempia ponnisteluja, joihin sisältyy massiivinen infrastruktuurin laajentaminen, energiansäästön tehostaminen ja nesteytetyn maakaasun ja putkikaasun hankkiminen useilta ulkomaisilta toimittajilta. 

Kyseessä on kuitenkin merkittävä geopoliittinen muutos, joka sitoo Euroopan paljon lähemmin Yhdysvaltoihin. Se myös sitouttaa Euroopan laajempaan riippuvuuteen maakaasusta, joka on merkittävä kasvihuonekaasupäästöjen lähde, vaikka se onkin hieman vähemmän hiilipitoinen kuin öljy ja hiili.

Kun Yhdysvaltain ja komission suunnitelmaa tarkastellaan vielä syvemmältä, voidaan havaita pyrkimys muuttaa maailmanlaajuinen energiajärjestelmä perusteellisesti ja muuttaa se suurelta osin markkinavoimien ohjaamasta järjestelmästä geopoliittisesti jaetuksi järjestelmäksi. Siinä Yhdysvallat, Eurooppa ja niiden ”ystävät” hallitsevat laajaa energianjakeluverkkoa ja muu maailma on jakautunut pienempiin verkkoihin, jotka kaikki on määritelty yhteisten poliittisten lojaalisuuksien perusteella. Vaikka nämä tavoitteet toteutuisivatkin vain osittain, voimme odottaa, että energia on yhä keskeisemmässä asemassa Pentagonin suurvaltakilpailuksi kutsumassa kisassa, jossa Yhdysvalloilla on erityisen näkyvä rooli.