Jen Beagin: Viileä vaalea
Otava 2023
Suom. Maria Lyytinen
Mielenterveysongelmiin liitetyn stigman hälveneminen ja terapiassa käymisen normalisoituminen ovat nostaneet trauman kokemuksen jaetuksi kulttuuriseksi tuntemukseksi. Trauma on löytänyt tiensä myös kaunokirjallisuuteen. Traumasubjekti ja traumajuoni ovat tätä nykyä elimellinen osa kaunokirjallista ilmaisua ja autofiktiosuuntaus on vahvistanut sen kaunokirjallista merkitystä.
Yhdysvaltalaisen kirjailija Jen Beaginin kolmas romaani Viileä vaalea on hillitön, analyyttinen, ravisteleva ja oikukas matka trauman ytimeen. Terapiakulttuuria irvaileva ja silti vakavasti tarkasteleva romaani riisuu trauman pelottavan voiman nauramalla sille. Beaginin älykäs huumori, joka kohdistuu niin terapiapuheeseen, seksuaalisuuteen kuin ihmissuhteisiinkin, kihoaa ironian maaperästä, muttei jää kyynisyyden vangiksi.
Romaanin päähenkilö, nelikymppinen Greta, muuttaa eronsa jälkeen New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan Hudsonin kaupunkiin ja ryhtyy työskentelemään seksuaaliterapeutti Omin puhtaaksikirjoittajana. Asetelma on kutkuttava: sekä Greta että lukija todistavat, mitä tapahtuu, kun makuuhuoneen verhot suljetaan, sosiaaliset naamiot riisutaan ja järki taipuu torjutun, laiminlyödyn ja irti riistäytyneen halun edessä. Uran, perheen, menestyksen ja onnen tavoittelun takaa paljastuu sotkuinen inhimillinen todellisuus.
Sama vinksahtanut tunnelma vallitsee myös Gretan kotona. Hän vuokraa huoneen psykoaktiivisia yhdisteitä nautiskelevalta ja kaupustelevalta vanhemmalta naiselta, Sabinelta, jonka ränsistynyttä kartanoa asuttaa kaksikon lisäksi keittiön kattoon pesänsä rakentanut mehiläisyhdyskunta. Gretan työn ja henkilökohtaisen elämän välille muodostuu yllättävä yhteys, kun hän kohtaa Omin asiakkaan, sveitsiläistaustaisen gynekologi Flavian koirapuistossa. Pari kävelyttää koiriaan, puhuu loputtomasti ja aloittaa intensiivisen seksisuhteen. Taustalla häilyy puhumattomuus: Greta ei kykene kertomaan Flavialle kuuntelevansa hänen terapiaistuntojaan, eikä Flavia kykene kertomaan aviomiehelleen suhteestaan Gretaan. Jännitettä kasvattaa vääjäämättä lähestyvä hetki, jolloin totuuden on tultava ilmi.
Beagin ironisoi taitavasti terapiakulttuurin yleisesti tunnettuja piirteitä: mielenterveysongelmien syyn etsimistä varhaislapsuuden ja kasvuympäristön avainkokemuksista, tunteiden kohtaamisen tärkeyttä ja new age -henkisyyden inspiroimia terapiamenetelmiä, kuten gongilla annettuja äänikylpyjä, rentoutumisharjoituksia ja kehollista maadoittamista.
Viileä vaalea soljuu eteenpäin painavalla kepeydellä. Beagin kirjoittaa pulppuavaa, rönsyilevää ja tuhlailevaa tekstiä ja leikkii kielellä vastustamattomasti. Ajoittain hän briljeeraa kekseliäällä sanankäytöllään kuin amerikkalaisten komediasarjojen ironiskyyniset moottoripäät ja -turvat. Vähitellen, sivu sivulta, hän kuitenkin hälventää ironian hallitsevaa asemaa kerronnassa, kun Greta ja Flavia alkavat kohdata torjuttuja traumojaan. Juoni sysää lukijaa kohti traumaattisia kokemuksia, mutta Beagin onnistuu silti säilyttämään kerronnan vaivattoman kepeyden.
Beaginin ääni on samanaikaisesti sekä queer että räävitön. Gretan ja Flavian rakkaus- ja seksisuhdetta hän kuvaa yhtä peittelemättömästi ja rehellisesti kuin kollegansa Torrey Peters kuvaa New Yorkissa elävien transnaisten elämää romaanissaan Detransition, baby (Kosmos 2022). Beagin osoittaa leikkisillä seksikuvauksillaan, ravistelevalla juonenkuljetuksellaan ja suodattamattomalla ilmaisullaan vääriksi oikeistolaista kulttuurisotaa käyvien ”woke-kriitikoiden” väitteet siitä, että yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti radikaali taide olisi väistämättä siloteltua, sisältövaroiteltua ja hyvesignaloitua moraalinvartiointia. Yhdysvaltalainen HBO-kanava on tuottamassa romaanin pohjalta televisiosarjaa.
Maria Lyytinen on kääntänyt Beaginin romaanin erinomaisesti ja löytänyt luontevat suomenkieliset ilmaisut myös amerikkalaista elämäntapaa kuvaaville viittauksille.
Mika Pekkola
Mikko Kauppila: Terveisin K
Teos 2024
Karoliina Vesa
Opiskelijaelämää usein glorifioidaan. Mikko Kauppilan esikoisromaanissa Terveisin K naamiot kuitenkin valahtavat pois. Opiskelijapoika K elää tavallaan kuin kaikki muut, mutta lopulta ei. Hän käy luennoilla, kirjoittaa kirjeitä ja ihastuu palavasti opiskelijapoika A:han. K:n lempiharrastuksiin kuuluvat hänen makuunsa liian innokkaasti intellektuellia teeskentelevän äitinsä ylenkatsominen ja entisestä parhaasta ystävästä kirjekaveriksi laimentuneen P:n halveksunta. Ilmeisessä ihmissuhdetyhjiössä luoviessaan ruoan ympärillä vellovat pakkomielteiset ajatukset valtaavat yhä suuremman roolin päähenkilön elämässä.
Päällisin puolin minäkertojan itsereflektio on merkittävää ja hän osaa sanallistaa tilanteen kuin tilanteen elegantin akateemisesti, mutta vain näennäisen avoimesti. K:n suhdetta maailmaan leimaa hänen ylläpitämänsä etäisyys miltei koko ympäröivään todellisuuteen – paitsi A:han. Päähenkilöstä onkin lähes yhtä vaikea saada otetta kuin päähenkilön on saada ruoasta. Mistä hän nauttii? Mitä hän harrastaa? Mistä hän haaveilee?
Kauppilan luoma paralleeli päähenkilön syömishäiriön ja tämän etäiseksi jäävän minän välillä näyttäytyy tietoisena valintana ja koskettaa syvästi. Hän kutsuu lukijan tuntemaan nahoissaan, miltä tuntuu, kun jostain on piinallisen vaikeaa saada otetta – oli se sitten ruoka tai mikä tahansa muu jokapäiväisen elämän peruspilareista. Kun dramaattinen käänne suistaa päähenkilön ja hänen suhteensa ruokaan lopullisesti raiteiltaan, syömisen rajoittamisesta tulee aivan uudenlainen kosketuspinta ympäröivään todellisuuteen. Ruoasta tulee arkkivihollinen.
K on epäluotettava kertoja. Tulkinnanvaraiseksi jää, mikä on tietoista harhaanjohtamista ja mikä horjuvan mielen vääristymää. Kirjeissään P:lle K esittää hänen ja A:n olevan rakastavaisia, vaikka tosiasiassa he eivät ole käyneet ainuttakaan keskustelua. Kauppila on taitavasti luonut päähenkilön, joka askartelee omia maailmojaan ja lopulta kompastelee niihin. Tyylillisesti kirjailijan erityisansioksi nousee kyky punnita tarkasti, milloin romaanin kohtausta palvelee pelkistetympi tyyli ja milloin kimurantimpi kielenkäyttö.
Romaanin aihevalinta on erittäin tervetullut: miesten syömishäiriöitä ja vaikeaa kehosuhdetta soisi käsiteltävän kirjallisuudessa enemmän. Erityisen paljon annettavaa teoksella on niille, jotka ovat joskus kokeneet riittämättömyyttä suurten vaatimusten edessä sekä niille, jotka ovat joskus havahtuneet siihen, että oma sisäinen maailma ei vastaa ulkoista ympäröivää maailmaa. Teos voisi toimia myös hieman vinksahtaneena vertaistukena ylenpalttiseen älyllistämiseen taipuvaisille.
Romaania lukiessa pysähtyy miettimään, mitä annettavaa sillä on lukijalle, joka ei samaistu kertojan kipupisteisiin tai tämän monimutkaisesti ja kielellisesti rönsyileviin ajatuksiin. Mutta kirjallisuudesta ei tarvitse aina löytää omakuvia.
Terveisin K tarjoaa tunnekuohuja, häiritsevyyttä – varsinkin kehoon liittyvään makaaberiuteen kannattaa varautua – ja terävää ajankuvaa jokaiselle lukijalle, joka on valmis tulemaan haastetuksi.
Karoliina Vesa