Suurin niistä on omistusoikeus

Thomas Piketty: Pääoma ja ideologia

Into 2024

Suom. Saana Rusi ja Maarit Tillman-Leino

Kymmenen vuotta sitten taloustieteen maailma kohisi ranskalaisen taloustieteilijän Thomas Pikettyn teoksesta Pääoma 2000-luvulla (Into 2016, suom. Marja Ollila ja Maarit Tillman-Leino), joka pyrki todistamaan, että länsimaissa varallisuuserot kasvavat vääjäämättä pääoman tuottoprosentin ylitettyä reaalimääräisen talouskasvun. Piketty julkaisi mammuttimaiselle pääteokselleen vuonna 2019 yhtä mammuttimaisen sisarteoksen, joka tarkastelee pääoman ja varallisuuserojen oikeutusta läpi historian eri yhteiskunnissa. Pääoma ja ideologia on nyt vihdoin saatavilla myös suomenkieliselle lukijakunnalle Saana Rusin ja Maarit Tillman-Leinon suomentamana.

Pääoma ja ideologia on Euroopan sääty-yhteiskunnista nykyaikaan kulkeva matka eriarvoisuusregiimien historiaan. Sen tarkoituksena on selvittää, miten ja ennen kaikkea miksi yhteiskunnat ovat eri aikoina korottaneet omistusoikeuden ensisijaiseksi yhteiskunnalliseksi arvoksi. Pikettyn omistajayhteiskunnaksi tai ”proprietarismiksi” nimittämä järjestelmä on hänen mukaansa vanhempi ja ideologisesti syvempi kuin pelkkä kapitalismi, ja se on toiminut muun muassa kolonialismin ideologisena oikeuttajana. Hän korostaa, että omistusoikeuden korottaminen pyhään asemaan sai erityisen rumia muotoja esimerkiksi Haitin lakkauttaessa itsenäistyessään orjuuden vuonna 1804. Ranska pakotti maan maksamaan omaisuutensa menetyksestä jättikorvauksia orjanomistajille, ei suinkaan orjille itselleen. 

Omistajayhteiskunnat eivät kuitenkaan ole Pikettyn näkemyksen mukaan väistämättömiä eivätkä ikuisia. Hän näkee erityisesti toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet aikana, jolloin omistajayhteiskunnan logiikka onnistuttiin osittain kyseenalaistamaan monissa länsimaissa, mikä johti tärkeisiin edistysaskeliin hyvinvointivaltion synnyssä. Omistajuuden ja pääoman koskemattomuus pääsivät kuitenkin ideologisessa kamppailussa niskan päälle 1980-luvulla, jolloin esimerkiksi tulo- ja perintöverotuksen korkeimmat progressiot poistettiin asteittain.   

Pikettyn keskeisin väite nykyajasta on, että poliittiset jakolinjat ovat vaihtuneet kylmän sodan aikaisesta luokkajaosta usean eliitin järjestelmään, jossa länsimaissa vallassa vuorottelevat korkeimmin koulutettujen puolueet (ns. ”bramiinivasemmisto”) ja suurituloisempien puolueet (ns. ”markkinaoikeisto”). Tämän hän katsoo olevan taustalla myös nykyisessä oikeistopopulismin nousussa, jossa ihmiset eivät enää usko vanhojen valtapuolueiden kykenevän parantamaan tavallisen kansan elinoloja. Kun pääoman ja rikkaiden valtaa ei kyetä enää kyseenalaistamaan, kansan turhautuminen purkautuu helposti muukalaisvastaisuutena. Pikettyn analyysi korostaa ehkä liiaksi taloudellisten tekijöiden vaikutusta, mutta annettakoon se taloustieteilijälle anteeksi.

Pikettyn vahvuus taloustieteen popularisoijana on siinä, että hän kirjoittaa ensisijaisesti suurelle yleisölle eikä akateemisille kollegoilleen. Pääoma ja ideologia itse asiassa hylkää perinteisen taloustieteen kielen kokonaan, sillä teos ei sisällä yhtäkään kaavaa tai matemaattisesti muotoiltua väitettä. Sen sijaan historiallisesta, poliittisesta ja sosiologisesta taustatietämyksestä on lukijalle paljonkin apua, sillä Piketty kuvaa yhteiskuntia hyvinkin suurella pensselillä. Eriarvoisuuden historialliset erot, kehityskulut ja oikeutukset on kuitenkin esitetty niin perinpohjaisen tarkasti, että skeptisempikin lukija vakuuttuu. Viitteitäkin kirjassa on noin sata sivua, eli perustelujen puutteesta Pikettyä ei voi syyttää. 

Piketty vastaa myös kritiikkiin siitä, että hänen edellinen teoksensa eriarvoisuuden nousun tarkastelusta oli liian länsikeskeinen. Teos laajentaa eriarvoisuusregiimien tarkastelua muun muassa Karibian kolonisoituihin orjavaltioihin, Kiinaan, Iraniin ja ennen kaikkea Intiaan. Muistuttaessaan, että tämän hetken eriarvoisimmat yhteiskunnat löytyvät Lähi-Idän hyperkapitalistisista öljyvaltioista, Piketty korostaa pääoman ja omistusoikeuden ideologisten oikeutusten toimivan kaikissa yhteiskunnissa yllättävän samansuuntaisilla tavoilla.

Mikä siis neuvoksi pääoman ylisuuren vallan edessä? Piketty tunnustautui jo edellisessä teoksessaan sosialistiksi ja jatkaa Pääomassa ja ideologiassa oman ”osallistavan sosialismin” yhteiskuntamallinsa puolustamista. Mallissa on mukana paljon yleisvasemmistolaisia tavoitteita, kuten progressiivinen omaisuusvero ja perustulo, mutta joukossa on myös tilapäisomistuksen kaltaisia pääoman kasautumista radikaalimmin estäviä uudistuksia. Teos tarjoaakin modernille 2000-luvun sosialistille käytännössä valmiin taloudellisen manifestin. Vaikka sen toimeenpano voi oikealle kääntyvässä Euroopassa näyttää kaukaiselta, ainakaan kukaan Pikettyn lukija ei voi väittää, ettei vaihtoehtoja olisi tarjolla.  

Saska Suvikas