Näytelmäkirjailijana tunnetun Elli Salon esikoisromaani Keräilijöissä veljensä kuolemasta johtuvaa traumaa poteva arkeologi Heini saapuu Kainuun rajaseuduille tutkimaan suomalaisten sodanaikaisia joukkohautoja. Surun ja epäonnistuneen avioliiton raunioilla hän tuntuu uskovan, että tällaiset historian jäänteet kertoisivat meille jotain erityisen oleellista itsestämme ja maailmastamme.
Heinin oppaana erämaiden siimeksessä toimii urallaan joskus menestynyt luontokuvaaja Ani. Tämä pyörittää ränsistyneellä rajavartioasemalla jonkinlaista maailmanlopun retkeilykeskusta ja loiventaa viinalla omaa ahdistustaan. Kolmas avainhenkilö on rajan molemmin puolin koko elämänsä ajan seikkailut Ludmila, joka on siunattu pulppuavalla puheenparrelle, välittävällä luonteenlaadulla ja filosofisella elämänasenteella.
Elli Saari kirjoitti Keräilijät-romaania rinnan puolisen vuotta aiemmin Kajaanin kaupunginteatterissa kantaesitetyn saman nimisen näytelmän kanssa. Anni Mikkelssonin ohjaaman näyttämöteoksen esittäminen Kainuussa vahvisti entisestään tekstin erityistä yhteyttä paikallishistoriaan ja siihen ankkuroituneeseen yhteisöllisyyteen.
Salon teatteritausta näkyy myös romaanin dramaturgisesti taitavasti rakennetuissa jännitteissä. Kolmen erilaisen taustan ja elämäntilanteen omaavan naisen kohtaamisessa kohtaavat myös heidän omilla matkoillaan omiin kuormiinsa keräämänsä kokemukset. Tällaisia ovat etenkin jännitteet pettymysten ja onnistumisten, itsenäisyyden ja yksinäisyyden sekä eletyn historian ja koetun nykyhetken välillä.
Erityistä valaistumista tuottaa kirjan havainto siitä, että ihmisen maailmassaolon ymmärrystä edistävät nimenomaan yhdessä jaetut kokemukset, joissa usein luonnolla ja luontokappaleilla on välitön sijansa. Kaikki tämä tiivistyy etenkin kirjan valloittavissa kohtauksissa, joissa kaikessa erilaisuudessaan samankaltaiset naiset saunovat, juovat laulaen sielunmaljoja ja ryntäävät metsään marjaan ja sieneen. Jotain ihmeellisen tarkkaa havaintoa elämän olemuksesta Salo saa irti myös esimerkiksi Heinin ja Anin yhdessä ahtaassa karhujen kuvauskopissa viettämästä ajasta, jossa osansa ottaa odööriään yhteiseen tilaan tuottava kusiämpäri.
Romaanissa miesten ääni kantaa etenkin teokseen erilaisten keräiltyjen kertomusten kautta. Jossain määrin sen kaikua voi tuo mukaan seikkailuissa mukana kulkeva rajavartiolaitoksen palveluksesta eläköitynyt saksanpaimenkoira Ystävä monella tapaa vertauskuvallisessa hahmossaan.
Kauniisti rakennettu naisnäkökulma vahvistaa vahvaa viestiä siitä, miten tallennettuun historiaan päätyvät turhan usein vain miesten sotaisat kertomukset samalla kun tärkeimmät yhteisöä koossa pitävät arkiset muistot pitää käydä itse noukkimassa oman elämän metsästä.