Rashid Khalidin kirjan Palestiina – Sata vuotta asutuskolonialismia ja vastarintaa 1917–2017 (Siltala, 2024) -kirjassa esiin pääsee palestiinalaisten oma, usein sivuutettu ja jopa pimitetty, narratiivi. Khalidi toteaa kirjassaan, että vaikka viimeaikaiset tapahtumat Gazassa ”voivat vaikuttaa täysin uudelta käänteeltä, ne ovat osa aivan samaa jatkumoa kuin vuosikymmeniä jatkuneet etniset puhdistukset ja palestiinalaisten kotimaan miehitys, pitkät vuodet Gazan saartoa ja kaistan asukkaiden elämän edellytysten tuhoamista ja tämän kaiken synnyttämät vastatoimet.”

Kirja vuosisataisesta edelleen jatkuvasta asutuskolonialismista ja sodasta Palestiinan alkuperäisväestöä vastaan, joka alkoi modernin poliittisen sionismin ja erityisesti Iso-Britannian kannustaessa antisemitismiä pakenevien Euroopan juutalaisten muuttoa alueelle. Tästä alkaneen Palestiinaa vastaan käydyn satavuotisen sodan ja etnisen puhdistuksen kontekstin Israel ja sen taustajoukot yrittävät kiistää kiivaasti.

Iso-Britannia lupasi vuoden 1917 Balfour-julistuksessa perustaa Palestiinaan ”juutalaiselle kansalle kansallinen koti”. Palestiinalaista valtaenemmistöä, joka kattoi 94 prosenttia väestä, ei kutsuttu kansaksi tai kansakunnaksi. Heitä ei mainittu ollenkaan, paitsi epäsuorasti “ei-juutalaisina”. Heille ei luvattu poliittisia oikeuksia tai kansallista itsemääräämisoikeutta, vain “kansalaisoikeudet ja uskonnonvapaus”. Julistuksen taustalla oli kristilliseen sionismiin kietoutunutta antisemitismiä: kyseessä oli halu täyttää toteen omia uskomuksia ja samalla pitää Venäjän pogromeja pakenevat juutalaiset poissa Iso-Britanniasta suuntaamalla heidät Palestiinaan.

Vuonna 1922 Kansainliitto teki Palestiinasta virallisesti Iso-Britannian mandaattialueen. Kun palestiinalaiset nousivat kapinaan vuosina 1936–1939 Iso-Britannia murskasi kapinan väkivalloin. Khalidin mukaan 14–17 prosenttia aikuisista palestiinalaismiehistä menehtyi. Heikentämällä palestiinalaista yhteiskuntaa ja aseistamalla sionisteja Iso-Britannia mahdollisti Palestiinan myöhemmän etnisen puhdistuksen.

YK:n jakosuunnitelma vuonna 1947 lupasi 56 prosenttia Palestiinasta vähemmistössä oleville juutalaisille, joilla oli silloin vain 6 prosenttia maasta omistuksessaan. Sionistiryhmät aloittivat palestiinalaisten etnisen puhdistuksen kauan ennen kuin Israelin valtio julistettiin perustetuksi toukokuussa 1948. Sodassa kuoli 15 000 palestiinalaista siviiliä ja taistelijaa ja lopuksi 750 000 palestiinalaista ajettiin pakolaisiksi.

Israelin valtio kattoi lopuksi 78 prosenttia entisen Palestiinan mandaattialueen pinta-alasta. Maiden ja kotien menetys oli palestiinalaisille katastrofi (Nakba). Vuoden 1967 sodassa Israel miehitti loputkin Palestiinasta ja 300 000 palestiinalaista ajettiin pois kodeistaan. 

Rauhanprosessissa 1990-luvulla miehitetyistä Länsirannasta ja Gazasta piti muodostua itsenäinen Palestiinan valtio, mutta Israel on vain vahvistanut miehitystä, jatkanut palestiinalaisten maiden takavarikointia ja rakentanut lisää siirtokuntia. Kaikki tämä kansainvälisen oikeuden vastaisesti, mutta länsimaiden tuella. Israel on aina käyttänyt systemaattista väkivaltaa, oli kohteena sitten palestiinalaisten aseellinen vastarinta, rauhanomaiset mielenosoitukset tai siviiliyhteisöt. 

Khalidi kyseenalaistaa mytologian, ”joka lähtee siitä, ettei palestiinalaisia ollut olemassakaan, tai ainakaan ei kollektiivista palestiinalaista tietoisuutta. Palestiinalainen identiteetti ja nationalismi nähdään aivan liian usein tuoreina ilmiöinä, jotka muka kumpuavat ainoastaan juutalaisten kansalliseen itsemääräämisoikeuteen kohdistuvasta perusteettomasta (jos ei fanaattisesta) vastustuksesta. Palestiinalainen identiteetti, samoin kuin sionismikin, kuitenkin syntyi vastauksena moniin herätteisiin ja melkein täsmälleen samaan aikaan kuin moderni poliittinen sionismi.”

Khalidi kritisoi myös arabimaiden hallitsijoita, jotka ovat historiassa toimineet täysin oman intressiensä mukaan jättäen palestiinalaiset yksin. Nyt palestiinalaiset sivuutetaan alueellisissa neuvotteluissa ja sopimuksissa, jotka pyrkivät normalisoimaan Israelin ja arabimaiden suhteet.

Alunperin vuonna 2020 julkaistussa kirjassaan Khalidi korostaa, että eriarvoisuus on Palestiina-Israel-konfliktin ytimessä. Ratkaisukin on selvä: tarvitaan kaikille yhtäläiset oikeudet. Samalla hän myös varoittaa useamman kerran pahimmasta vaihtoehdosta, joka nyt on tulossa toteen.

”Ratkaisun on perustuttava yhtäläisiin oikeuksiin, kummankin kansan itsemääräämisoikeus mukaan lukien. Mitään muuta kestävää ratkaisua ei ole, lukuun ottamatta sitä kammottavaa mahdollisuutta, että yksi kansa tuhoaisi tai karkottaisi toisen. […] Asiaa auttaisi, jos ulkovallat eivät nimenomaisesti ylläpitäisi nykyistä syrjivää ja äärimmäisen epätasa-arvoista tilannetta.”