Rashid Khalidin Palestiina – Sata vuotta asutuskolonialismia ja vastarintaa 1917–2017  (Siltala, 2024) -kirjassa esiin pääsee palestiinalaisten oma, usein sivuutettu ja jopa pimitetty, narratiivi. Khalidi toteaa kirjassaan, että vaikka viimeaikaiset tapahtumat Gazassa ”voivat vaikuttaa täysin uudelta käänteeltä, ne ovat osa aivan samaa jatkumoa kuin vuosikymmeniä jatkuneet etniset puhdistukset ja palestiinalaisten kotimaan miehitys, pitkät vuodet Gazan saartoa ja kaistan asukkaiden elämän edellytysten tuhoamista ja tämän kaiken synnyttämät vastatoimet.”

Kirja vuosisataisesta edelleen jatkuvasta asutuskolonialismista ja sodasta Palestiinan alkuperäisväestöä vastaan, joka alkoi modernin poliittisen sionismin ja erityisesti Iso-Britannian kannustaessa antisemitismiä pakenevien Euroopan juutalaisten muuttoa alueelle. Tästä alkaneen Palestiinaa vastaan käydyn satavuotisen sodan ja etnisen puhdistuksen kontekstin Israel ja sen taustajoukot yrittävät kiistää kiivaasti.

Khalidi kyseenalaistaa mytologian, ”joka lähtee siitä, ettei palestiinalaisia ollut olemassakaan, tai ainakaan ei kollektiivista palestiinalaista tietoisuutta. Palestiinalainen identiteetti ja nationalismi nähdään aivan liian usein tuoreina ilmiöinä, jotka muka kumpuavat ainoastaan juutalaisten kansalliseen itsemääräämisoikeuteen kohdistuvasta perusteettomasta (jos ei fanaattisesta) vastustuksesta. Palestiinalainen identiteetti, samoin kuin sionismikin, kuitenkin syntyi vastauksena moniin herätteisiin ja melkein täsmälleen samaan aikaan kuin moderni poliittinen sionismi.”

Khalidi kritisoi myös arabimaiden hallitsijoita, jotka ovat historiassa toimineet täysin oman intressiensä mukaan jättäen palestiinalaiset yksin. Nyt palestiinalaiset sivuutetaan alueellisissa neuvotteluissa ja sopimuksissa, jotka pyrkivät normalisoimaan Israelin ja arabimaiden suhteet.

Alunperin vuonna 2020 julkaistussa kirjassa Khalidi toteaa, että Palestiina-Israel-konfliktin ratkaiseva kysymys on eriarvoisuus. Ratkaisukin on selvä; tarvitaan kaikille yhtäläiset oikeudet. Samalla hän myös varoittaa useamman kerran pahimmasta vaihtoehdosta, joka nyt on tulossa toteen:

”Ratkaisun on perustuttava yhtäläisiin oikeuksiin, kummankin kansan itsemääräämisoikeus mukaan lukien. Mitään muuta kestävää ratkaisua ei ole, lukuun ottamatta sitä kammottavaa mahdollisuutta, että yksi kansa tuhoaisi tai karkottaisi toisen. […] Asiaa auttaisi, jos ulkovallat eivät nimenomaisesti ylläpitäisi nykyistä syrjivää ja äärimmäisen epätasa-arvoista tilannetta.”