Kymmenet tuhannet sanoivat Sargsjanille: ”Häivy!” Huhtikuun 2018 mielenosoitukset johtivat vallanvaihdokseen.

Armenian toinen kevät

TIGRANE YÉGAVIAN

Kolmen viikon rauhanomaisten mielenosoitusten ja kansalaistottelemattomuuden jälkeen 8. toukokuuta muuan nuori opposition kansanedustaja nousi Armenian pääministeriksi. Luova, kielitaitoinen kaupunkiväestö onnistui kukistamaan entisen neuvostoblokin maille tyypillisen suljetun valtakoneiston. Liike muistuttaa pikemminkin itsenäisyystaistelua kuin ”värivallankumouksia”.

Serž Sargsjan Brysselissä kesäkuussa 2017.
Serž Sargsjan Brysselissä kesäkuussa 2017.

Maastokuvioinen t-paita, isolippainen lakki ja patikoijan reppu: Nikol Pašinjan on karaistunut kävelijä. Hänen partansa on alkanut harmaantua ja ääni on käheä, mutta tämä rivikansanedustaja on paljastunut lahjakkaaksi puhujaksi. Vaikka Armenian nuoriso unelmoikin maanpaosta, hän on onnistunut palauttamaan heidän kiinnostuksensa politiikkaa kohtaan.

Kun Pašinjan lähti Gjumrista 31. maaliskuuta 2018, hänellä oli vain kymmenkunta kannattajaa tässä vuoden 1988 maanjäristyksen ja teollisuustyöpaikkojen katoamisen autioittamassa pohjoisen kaupungissa. Mutta hänen iskulauseensa ”Mergir Sergin” (”Luovuta, Serž”) osui kohdalleen: kymmenen vuotta tasavallan presidenttinä ollut Serž Sargsjan yritti pitää kiinni vallasta perustuslakikähminnällä, jonka avulla hänestä tuli pääministeri, jolla on poikkeukselliset valtaoikeudet. Kun kävelijät muutamaa viikkoa ja 250 kilometriä myöhemmin saapuivat pääkaupunki Jerevanin porteille, kymmenet tuhannet sanoivat Sargsjanille: ”Häivy!”

Hieman alle kolmen miljoonan asukkaan maassa arvioidaan, että suunnilleen yksi viidestä kansalaisesta on ollut mukana tässä purossa, josta tuli ensin joki ja sitten virta. Pelkästään pääkaupungissa 150 000 ihmistä vaati Pašinjanin vapauttamista 23. huhtikuuta, kun poliisi oli pidättänyt tämän väliaikaisesti. ”Nikol Pašinjan oli oikeassa. Ja minä olin väärässä”, Sargsjan sanoi lopulta alistuneena. Hän erosi samana iltana, vain kuusi päivää virkaanastumisensa jälkeen. Edellisenä iltana nämä kaksi miestä olivat kohdanneet yllättäen kameroiden edessä ja paljastaneet, miten valtaisa sukupolvien välinen kuilu on.

Liikehdintä ja historian suunnan muuttuminen muistuttavat suurista luonnonsuojelu- ja kansallismielisistä mielenosoituksista Jerevanissa vuosina 1987 ja 1988. Ne ennakoivat aikoinaan Neuvostoliiton hajoamista. Kuten etnologi Levon ­Abrahamian huomauttaa, vaikka tapahtumien välissä on kolmekymmentä vuotta, niitä yhdistää sama juhlava, taiteellinen ulottuvuus, ja kipinän on sytyttänyt kourallinen vähän tunnettuja intellektuelleja ja militantteja. Kolmekymmentä vuotta sitten Pašinjan oli vain 13-vuotias. Hänen myötään ”sukupolven 1988” lapset vaativat nyt vanhempiaan tekemään tilit selviksi. Heidän vanhempansa taistelivat ensin itsenäisyyden puolesta ja sitten Vuoristo-Karabahin sodassa (1988–1994). Siinä valloitettiin Azerbaidžanilta tämä entinen autonominen tasavalta, jossa asui pääosin armenialaisia.1

Vaikka sota ruokkikin ylpeyttä niin Armeniassa kuin diasporassakin, taistelukentällä saavutettu voitto ilman diplomaattista ratkaisua raunioitti maan ja sijoitti sen geopoliittisesti vaaranalaiseen asemaan. Maa joutui kärsimään turkkilaisten ja azerien kaksinkertaisesta saarrosta ja huomasi olevansa riippuvainen liittolaisistaan: Venäjä vastaa sen turvallisuudesta ja Iran sen huollosta, erityisesti kaasusta. Sodan päätoimijat ottivat ohjat paitsi pienessä itsenäiseksi julistautuneessa tasavallassa myös Jerevanissa. ”Vuoristo-Karabahin tasavallan” presidentti 1994–1997, Robert Kotšarjan, nousi näin ensin Armenian tasavallan pääministeriksi 1997 ja sitten presidentiksi 1998–2008. Ennen kuin Sargsjan nousi hänen seuraajakseen, tämä toimi ensin hänen pääesikuntansa päällikkönä, sitten hänen puolustusministerinään. Kumpikin on syntynyt Vuoristo-Karabahin pääkaupungissa Stepanakertissa ja kumpikin aloitti poliittisen uransa kommunistisessa puo­lueessa Neuvostoliiton aikana.

Oligarkkien salainen liitto

Sysättyään syrjään pääministeri Levon Ter-Petrosjanin tapaiset itsenäisyystaistelussa vaikuttaneet hahmot Vuoristo-Karabahin miehet (”karabahilaiset”) panivat pystyyn suljetun poliittisen järjestelmän, joka kesti 20 vuoden ajan tukeutumalla kolmeen pilariin: vaalien hallitsemiseen, liiketoiminnan kontrolloimiseen ja hyviin suhteisiin Venäjän kanssa.

Armenian vaalit ovat erinomainen esimerkki ”hallinnollisista resursseista”, joita Euroopan neuvoston Venetsian komissio kuvaa näin: ”Hallinnolliset resurssit ovat inhimillisiä, rahallisia, aineellisia, luonnollisia ja aineettomia resursseja, jotka istuvilla ehdokkailla ja virkakunnalla on käytössään vaaleissa sen ansiosta, että he hallitsevat julkisen sektorin henkilökuntaa, rahoitusta ja nimityksiä; sen ansiosta, että he voivat käyttää julkisia laitoksia, sekä sen ansiosta, että heillä on arvovaltaa tai julkista näkyvyyttä, jonka he saavat valitun edustajan tai viranhaltijan asemastaan”.2 Vaikka vaali-iltojen säännölliset mielenosoitukset olivat turhia ennen kevättä 2018, ne rytmittivät kansalaisten elämää kahden vuosikymmenen ajan ja antoivat Pašinjanille mahdollisuuden esiintyä valkoisena ritarina.

Vuonna 1998 Pašinjan oli Oraghir-lehden (”Arkipäivä”) päätoimittaja. Sitten hänestä tuli Kotšarjanin oppositiota myötäilleen Haikakan jamanak -lehden (”Armenian aika”) päätoimittaja. Koska hän tiedosti journalistisen toimintansa rajat, hän lähti mukaan politiikkaan ja perusti vuonna 2007 kansalaisliike Ailentrankin (”Vaihtoehto”). Hän käytti sitä ponnahduslautana toukokuun 2007 parlamenttivaaleihin. Hän osallistui niihin listalta, joka oli lähellä vanhaa Armenian kansallisliikettä (MNA, vallassa 1991–1998). Kun Ter-Petrosjan kyseenalaisti ­Sargsjanin voiton presidentinvaaleissa 2008, Pašinjan johti mielenosoituksia Jerevanissa. Hätätilan julistamisen jälkeen hän vetäytyi maan alle. Häntä etsittiin yli vuoden ajan, mutta lopulta hän antautui viranomaisille, ja häntä pidettiin vangittuna vuoteen 2011 asti.

Järjestelmän perustana toimiva Armenian republikaanipuolue (HHK) on Euroopan kansanpuolueen liitännäisjäsen. Se edustaa ultranationalistista ja konservatiivista ideologiaa, jota se ammentaa nationalistitaistelija Garegin Nzhdehin (1886–1955), ”rodun uskonnon” (tserakron) apostolin, kirjoituksista. HHK on saanut otteen vallan kahvasta vähitellen, eikä yksikään koulun johtaja tai kyläpäällikkö voi jäädä sen 140 000 -jäsenisen kannattajajoukon ulkopuolelle. Parlamenttia hallitsevan puolueen kaikkinainen pragmatismi sopii täydellisesti yhteen pienten ja suurten viranhaltijoiden ja vaikutusvaltaisten liikemiesten keskinäisen riippuvuuden kanssa.

Taloudessa Kotšarjanin ja Sargsjanin virkakausia leimasi Ter-Petrosjanin kaudella aloitetun yksityistämisen nopeuttaminen. Investointipolitiikkaa ovat hallinneet myönnytykset venäläisten ja armenialaisten yksityishenkilöiden intresseille, ja niin maan rikkauksia, erityisesti kaivoksia, on myyty pilkkahintaan samalla, kun ympäristö on uhrattu.

Nelisenkymmentä oligarkkia, monet heistä kansanedustajia, valvovat keskeistä teollisuus-, kauppa- ja pankkitoimintaa. Vuonna 2017 Armenia oli Trans­parency Internationalin korruptiovertailussa vähän kadehdittavalla sijalla 107, ja Freedom House -järjestö, joka tarkastelee siirtymävaiheessa olevia kansakuntia, sijoittaa sen ”puoliksi vakiintuneiden autoritaaristen järjestelmien” kategoriaan.3 Luonnonvaroista luopuminen on lisännyt epätasa-arvoa. Viime vuosikymmenellä alkaneesta talouskasvusta huolimatta lähes kolmannes väestöstä elää yhä köyhyysrajan alapuolella, ja työttömyysaste oli 18 prosenttia vuonna 2016.4

Tämän vuoksi maastamuutto on heikentänyt väestöä ja toiminut samalla poliittisen tyytymättömyyden venttiilinä. Lähes kolmannes kansasta on lähtenyt maasta. Nykyisin Armeniassa on optimististenkin arvioiden mukaan 650 000 asukasta vähemmän kuin neuvostokauden lopussa.5 Varojensiirrot Venäjälle tai länteen asettuneilta emigranteilta muodostivat lähes 20 prosenttia bruttokansantuotteesta vuonna 2013, ja vielä 13 prosenttia vuonna 2016.6 Investointien kannalta niistä ei juuri ole hyötyä, mutta ne suuntautuvat voimakkaasti tuontitavaraan, jonka jakelua oligarkit hallitsevat. Väes­tön väheneminen lisää myös maan turvallisuuteen kohdistuvaa uhkaa, sillä Azerbaidžanissa syntyy 3,5 kertaa enemmän lapsia vuodessa ja sen sotilasbudjetti on lähes kolme kertaa suurempi.7

Venäjän intressit hallitsevat

Vuoristo-Karabahin konflikti teki Armeniasta erittäin riippuvaisen Venäjästä. Nämä kaksi maata ovat strategisia kumppaneita Kollektiivisessa turvallisuusjärjestössä ja niillä on yhteinen ilmapuolustusjärjestelmä. Vuonna 1992 solmitun sopimuksen ansiosta venäläissotilaat suojelevat myös Armenian ja Turkin rajaa, ja Gjumrissa heillä on kolmentuhannen miehen tukikohta, jonka vuokra-aikaa on jatkettu vuoteen 2044. Kreml hallitsee paikalleen juuttuneita diplomaattineuvotteluja, jotka käytännöllisesti katsoen vahvistavat olevat olot: ei sotaa eikä rauhaa. Venäjä on keskeinen toimija vuonna 1992 perustetussa Minskin ryhmässä (Yhdysvaltojen ja Ranskan kanssa), ja se voi painostaa maita aseistamalla joko Armeniaa tai Azerbaidžania kulloistenkin aikomustensa tai intressiensä mukaan. Venäjän ja Turkin hiljattainen lähentyminen onkin saanut armenialaiset pelkäämään, että heitä aletaan painostaa palauttamaan miehitetyt azerialueet.

Suuressa osassa Armenian yleistä, perinteisesti venäläismyönteistä mielipidettä aseiden myymistä Azerbaidžanille on pidetty petturuutena. Mielipidettä vahvistaa se, että huhtikuussa 2017 hyökkäys rintamalla maksoi Vuoristo-Karabahin Ranskan edustuston mukaan 94 armenialaissotilaan hengen. Lokakuussa 2017 Armenian hallitus kuitenkin ilmoitti, että Venäjä antaisi sille uuden 100 miljoonan dollarin lainan, jolla se voisi ostaa venäläisiä aseita ystävähintaan.

Strategisen riippuvuuden rinnalla on taloudellinen riippuvuus, sillä Venäjän intressit hallitsevat Armenian talouden avainsektoreita: ydinvoimaa, kaasua, sähköä, kuljetusta ja niin edelleen. Venäjä tekee 39,5 prosenttia maan suorista ulkomaisista investoinneista, ja monet armenialaiset oligarkit ovat kytköksissä venäläisiin kollegoihinsa. Oppositioedustajana Pašinjan ei pidättäytynyt kritisoimasta Armenian liittymistä Venäjän johtamaan Euraasian talousyhteisöön vuonna 2013, samaan aikaan kun maa valmistautui Ukrainan tavoin liittymään Euroopan unionin itäiseen kumppanuuteen.

Nuorison energian kanavoiminen

Kun huhtikuun mielenosoitukset voimistuivat, Kreml päätti olla varovainen. Venäjän johtajat uskoivat mieluummin omien diplomaattiensa raportteja kuin Armenian edustajia, jotka lähetettiin Moskovaan väittämään, että tapahtumat olivat jatkoa ”värivallankumouksille”, jotka olivat 2000-luvulla johtaneet Ukrainassa, Georgiassa ja Kirgisiassa Venäjän intressien vastaisiin hallituksiin.

Jerevan ja maan tärkeimmät kaupungit ovat olleet mukana liikkeessä, mutta tiukemmin HHK:n otteessa oleva etelä ja ennen kaikkea Vuoristo-Karabah eivät ole liikahtaneetkaan. Voidakseen vedota järkisyihin ja painottaa kansallisen yhtenäisyyden tärkeyttä HHK:n johtajat eivät ole lakanneet pelottelemasta azerien pikaisella hyökkäyksellä. Tällä möröllä on kuitenkin ollut enemmän vaikutusta diasporassa kuin Armenian väestön keskuudessa, sillä armenialaisten tunteita kuumentavat maanpuolustusta nakertavat korruptioskandaalit. Panosten tärkeydestä tietoinen Pašinjan tahtoi osoittaa hallitsevansa asian ja teki ensimmäisen matkansa hallituksen päämiehenä Vuoristo-Karabahin Şuşaan kaupungin valloituksen vuosipäivänä. Valloitus 9. toukokuuta 1992 oli ollut ratkaiseva käänne sodassa.

Armenian kansalaisyhteiskunta on vahvistunut vähitellen uusien protestiliikkeiden myötä: vuoden 2008 vaalit, oppositio kaupunkisuunnittelua vastaan Jerevanissa 2011, bussimaksujen korottaminen 2013, sähkön hinnan korottaminen 2015 ja niin edelleen. Pašinjan on osannut kanavoida nuorten opiskelijoiden ja militanttien energian ja liikehdinnän omaksi edukseen, samoin heidän taitonsa sosiaalisessa mediassa. Vuoden 2018 liike saikin tunnuskappaleen laulusta ”Kailum em” (”Minä kävelen”), jonka tulkitsee rocklaulaja Haik Stver, ja sanat on kirjoittanut itse Pašinjan.

Pašinjan ei ole koskaan tehnyt mitään muuta kuin journalismia ja katupolitiikkaa, mutta nyt häntä vastassa on parlamentti, jota HHK hallitsee edelleen, eikä sillä ole mikään kiire vaarantaa enemmistöään ja muuttaa vaalilakia. Hänen täytyy myös neuvotella korvauksista eräille uusista liittolaisistaan, kuten oligarkki Gagik Tsarukjanille. Tsarukjan johtaa parlamentin toiseksi suurinta puoluetta Hyvinvoivaa Armeniaa (konservatiivinen BHK). Vielä vaikeampaa on, että hänen täytyy järjestää vallanjako, varmistaa sukupolvien uusiutuminen ja löytää kestävä ratkaisu Vuoristo-Karabahin tilanteeseen.

Ulkopolitiikassa odottaa jo reaalipolitiikka. Aiemmin Pašinjan arvosteli maansa liittymistä Euraasian talousyhteisöön, mutta nyt entinen oppositioedustaja on pääministeri, ja Sotšissa 14. toukokuuta hän osallistui järjestön valtionpäämiesten kokoukseen, jossa hänelle suotiinkin mitä lämpimin vastaanotto. Uusi siirtymäkauden hallitus on nuori ja kokematon, ja tämän vuoksi Pašinjanin mahdollisuudet saavuttaa vakuuttavia tuloksia ovat epävarmoja. Vaikka uusi pääministeri ei tahdokaan pettää tukijoitaan palaamalla vuoden 1988 sukupolven pysähtyneisyyteen, hänen täytyy edetä nopeasti kolmella rintamalla: hänen täytyy järjestää läpinäkyvät vaalit, taistella korruptiota vastaan ja päästä tasa-arvoisempaan kumppanuuteen Venäjän kanssa.

1 Philippe Descamps, ”État de guerre permanent dans le Haut-Karabakh”, LMD 12/2012.

2 ”Rapport sur l’abus de ressources administratives pendant les processus électoraux”. Demokratiaa oikeusteitse -komissio (Venetsian komissio), Euroopan neuvosto, Strasbourg, 20.12.2013.

3 Nations in Transit 2018, freedomhouse.org

4 Armenian tasavallan tilastokeskus, armstatbank.am

5 Virallisten, mahdollisesti hyvin optimististen tilastojen mukaan Armeniassa oli vuonna 1992 3,6 miljoonaa asukasta ja vuonna 2017 2,9 miljoonaa.

6 ”Migration and remittances data” ja yleiset tiedot Armeniasta, Maailmanpankki, Washington DC, huhtikuu 2018.

7 Azerbaidžanin puolustusbudjetti on 1 529 miljoonaa dollaria, Armenian taas 444 miljoonaa dollaria vuonna 2017. ”Military expenditure by country, in constant”. Tukholman kansainvälinen rauhantutkimusinstituutti (Sipri), 2018.

LMD

Tigrane Yégavian on journalisti, joka on kirjoittanut teokset Arménie. À l›ombre de la montagne sacrée (Nevicata, Ixelles 2015) ja (Serge Avédikianin kanssa) Diasporalogue (Thaddée, Pariisi 2017). Suom. Tapani Kilpeläinen

Katrin Nenasheva tuo taideaktivismin Moskovan kaduille
Vieraat ryöstävät Afrikan kalat

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *